Kotirauha

Eikö anopin skitsofrenialääkitys tehoa niin että harhat olisivat vaimenneet?
Asuuko yksin, ottaako lääkkeensä?

Itselläni on ollut sairas anoppi, jolta aikoinaan leikattiin aivokasvain, jonka seurauksena jäi jonkin sortin vaurio. Vaurio teki sellaisen, että puhe harkitsematonta, ja ajatuskoukerot harhamielisiä.
Sain kuulla kaikenlaisia möläyttelyjä, loukkaaviakin ja epäasiallisia.

Kuitenkin ajattelimme, että hän on ihminen, joka tarvitsee omaisiaan ja lastenlastensa seuraa. Emme sulkeneet häntä pois elämästämme, vaikka sen sata kertaa ärsytti ja oli vaivalloista.
Oli myös hyviä hetkiä.

Kaksikymmentäviisi vuotta kesti vuoristorataa.
Anoppi kuoli pois. Oikeasti surimme häntä. Olihan hän sentään lastemme mummo ja mieheni äiti.
Yllätyksekseni silloin tällöin kaipaan tätä perheemme "Hattivattia", erikoista mummoamme. Samoin lapsemme muistelevat mummelin edesottamuksia. Otimme ne huumorilla vastaan.
Huumori on paras keino vaikeitten tilanteiden edessä.
Elämähän ei ole mikään satiinilakana, vaan kyllä siihen kuuluu rypyt ja roiskeet. Siitä se rikkaus tulee

Äsken kävimme laittamassa anopin hautaa talvikuntoon. Tuli hyvä olo. Jotenkin että kunnioitimme häntä hänen hankalasta sairaudestaan huolimatta. Itselleni anoppi jätti ikään kuin hyvän omantunnon, että emme hylänneet häntä silloin kun hän meitä eniten tarvitsi ja oli hankalimmillaan.
Joskus voi siis sanoa näinkin: hyvä minä, olin kelpo miniä.

Ihan kiva kertomus Hattivatilla. Täytyy kuitenkin muistaa, että psyykkisesti sairaitakin on monenlaisia, huumorilla ei aina pysty suhtautumaan. Jos häirintä on massiivista, ei normaalia elämää pysty elämään.

Voitte hakea anopille lähestymiskiellon. Se koskee kaikkea viestintää ja yhteydenottoja. Hakemus käsitellään oikeudessa eli kaikesta pitää olla todisteet, viestit täytyy säästää ja häirinnästä täytyy pitää kirjaa. Ostoskeskuksessa hän kyllä saa vapaasti oleskella, se ei käy todisteeksi.

Jos tälle tielle lähdette, edessä on siis oikeudenkäynti. Jos hakemus menee oikeudessa läpi, sitä valvoo poliisi. Kiellon rikkomisesta seuraa sakkoja ja poliisin puhuttelu. Suurin osa noudattaa lähestymiskieltoa.

Oikeudenkäynti on aina raskas ja hidas, joten mieleen tulee, voisiko poika mennä puhumaan äidin lääkärille asiasta. Jos tavattaisiin vain joskus harvoin esimerkiksi pojan kanssa jossakin, ja tästä saataisiin sovituksi hoitohenkilökunnan avustamana, tilanne voisi rauhoittua? Sitä voisi ainakin kokeilla. Psyykkisesti sairas ihminen ei pysty välttämättä eläytymään muiden elämäntilanteeseen. Tässä hoitohenkilökunta voisi häntä auttaa. Miniän ei ole mielestäni pakko anoppia tavata, jos ei halua.

Jännä asenne sulla, kun ihminen sairastuu hänet poistetaan teidän elämästä?

niin no.. kyse on tietenkin vain anopista eli miehesi äidistä... ei siis ansaitse ihmisarvoista kohtelua, tai yhtään ymmärrystä _ edes sairaana.

Miten se teitä häiriköi. Tuliko mieleen, että hän on miehesi äitiä ja ikävöi poikaansa? Miten sktsozrenia on syy, että katsot yhteydenotot häiriköimiseksi. TIEDÄTKÖ, skitsozrenia on perinnöllistä (nykyään tutkittu) Häiriköikö lapsesi tai miehesi jos he sairastuvat?

Ikävä ja surullinen tilanne. Joa anoppis olis ns. "Normaali" niin tohon vois jotain sanoakkin...

Itselläni oli vastaavanlainen tilanne entisen appiukko kokelaan kanssa. Ennenkun edes tavattiin, niin hän alkoi soittelemaan selitellen mitä ihmeellisempiä asioita, esim oli kova halu kertoa että hän ei ole rikas, joten ihan turhaan kyttään hänen omaisuuttaan... hänellä ja pojalla oli usein riitaa, ja minä kuulema olin se joka yllyttää poikaansa kapinaan ja tarkoituksella haluan katkoamheidän välejään.. yms yms.. hirveä kuulustelu millainen on minun perheeni, ja varmasti hänen tuttavapoliisi tekee taustatutkimuksen minusta ja kokonsuvustani yms yms yms...
Kun vihdoin tavattiin kahvipöydässä, niiu appi-ukko kokelas oli mielin kielin, mutta se jälkeen soitteleminen jatkui edelleen... en edes mene siihen miten tuo sokea ukko vaimoaan kohteli.. sillon nuorena tyttönä en uskaltanut enkä osannut sanoa mitään.. onneksi en sentään niin tyhmä ollut että olisin naimisiin mennyt... koska alkoi avopuoliso pikkuhiljaa osoittamaan samanlaista vainoharhaista käytöstä... aikani elin siinä henkisessä helvetissä ja lopulta en keksinyt muuta pakotietä kun lähteä. Onneksi pian tapasin elämäni miehen, jonka kanssa ollaan nyt 10 vuotta oltu onnelisesti naimisissa, ja appivanhemmatkin ovat mukavia. Sen pituinen se.

Kotirauhaa kaipaava aloittaja taitaa itse olla jakautunut persoona. Kukaan terve ei poista sairasta vanhempaa elämästään.