Jos olette kertoneet siitä jollekkin.. miten te siinä onnistuitte? Itse olin jo aikeissa kertoa lääkärille, ja sainkin tilaisuuden kun olin vastaanotolla tosin muun vaivan takia ja olin päättänyt että nyt kerron. En sitten kertonutkaan... läheisille ei tulis kuulonkaan.. tai jaa, no enpä nyt ole kertonut kellekkään ja tosiaan varmaan nyt 6 vuotta jo masennusta ollut. Auttaakohan tuo nyt edes mitään jos siitä jollekkin kertoo? äääääääääh.. helvetti.. .. .. jotain piristävää?... pitkä kestosta .. ei ... ikkunat särkee ja piua pau... joo ,. moi
Te joilla on masennus, miten puhua siitä?
turhautunutmasentunu
112165
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Itse olen käynyt psykiatrilla varmaan vuoden tai pari ja nyt vasta olen päättänyt alkaa puhua hänen kanssaan koska en jaksa enää olla maassa. Kannattaa puhua lääkärille tai jollekkin tuon tapaselle, se voi alussa olla vaikeaa mutta kun pari kertaa olet höpissyt jotain nii siihen alkaa tottua ja vointi alkaa parantua hiljalleen
Toivottavasti olosi paranee! ei mitenkään omaperäistä sori mut en ole kovin hyvä lohduttamaan....
Mä käyn tuolla chatissa avautumassa kun en saa aina sanaa suustani ja kirjoituksen muodossa tulee avauduttua helpommin:
https://www.tukinet.net/
Tai akuutissa hädässä soittaa tuonne:
http://www.mielenterveysseura.fi/tukea_ja_apua/kriisipuhelin
toivottavasti jotain piristävää www.tohtoritolonen/watch?v=RUk7PVZX7xo ,mutta siis paljonhan on näillä sivuillakin asioita
täällä videokin www.tritolonen.fi/index.php?page=videos
Itselleni on ollut helppo puhua lähimmäisilleni masennuksesta. Yleensä kerron äidille ja veljelle jos masentaa tai ahdistaa. Tämän vuoden alussa vasta rupesin käymään psykiatrin juttusilla, vaikka masennusta on ollut jo jokunen vuosi.
En jaksa vaivata muita omilla vaivoilla, varsinkaan mutsia. Se ottais ite siitä stressiä. Ja muutenkin ei se puhuminen oikein.. ei se vaan natsaa helvetti vaikea selittää mutta ei oo helppoo, oon miettiny jos jollekki kaverille sanois mut miks niitä kiinnostais ja miks sanoisin kun ei siinäkään oikein ole järkeä.
Mulla on ollut nyt varmaan viikon putkeen sellanen tosi surullinen olo itkettää ja mietin itsemurhaa. Uupumusta ja väsymystä on ollu jo useampia vuosia mutta ei tämmöstä apeutta.. Nuorempana punastelin todella paljon ja sain kuulla siitä ja vaikka nyt en punastele enää puoliksikaan yhtä paljon se on jättänyt jälkensä suorastaan vihaan sosiaalisia tilanteita. Koskaan ei kiinnosta lähteä mihinkään ja vihaan itseäni. Vanhemmille en voisi puhua tilaanteestani isällä oli rankka lapsuus ja pitää masentuneita ihmisiä vain liian helpolla elämässä päässeinä joilla vain yksinkertaisesti on liian helppo elämä. Tuntuu jotenkin aivan turhalta ihan niinkuin millään ei olisi enää mitään väliä. Kaveritkin melkein kaikki kaikonneet.
Hakeudu toisten ihmisten seuraan, se on ainoa keino, joka auttaa. Puhun kokemuksesta itse 30 vuoden työuran tehneenä ja tuosta kaikesta kertomastasi kärsineenä. Hanki Joe Blascon tuotteita tai vastaavia. Niillä saat luonnollisen mutta silti peittävän "naamion" kasvoillesi eikä punaisuus näy niin paljoa. Mene mukaan pieneen turvalliseen ryhmään (näytelmäryhmät ovat hyviä), jossa harjoittelet esiintymistä. Mene lääkäriin ja puhu asioistasi. Muista, että ahdistavan tilanteen jälkeen tulee huominen, jolloin muut tuossa tilanteessa olleet eivät enää korvaansa lotkauta sinun punastelullesi. Yllätyin, kun aikanaan uskalsin puhua työpaikalla ahdistuksestani, kuinka paljon samasta oireilusta kärsiviä siellä oli. Meidät on vain opetettu näyttämään päällepäin kovaa selviytyjää, vaikka kuoren alla suurin osa kärsii voimakkaasta epävarmuudesta. Toisilla se ei vain näy niin paljon päällepäin. Etsi itsellesi kumppani. Ehkä samoista asioista kärsivä vertaistuki. Toisen ihmisen arvostus ja ihailu saa sinut tuntemaan, että olet ainutlaatuinen kaikkine ongelminesi.Tsemppiä elämääsi. Vain sinä voit oikeasti auttaa itseäsi. Ja viimeisenä keinona: Jos saat lääkärisi ylipuhuttua, hermoradat (puhunkohan nyt oikeilla termeillä kun en ole lääketieteen ammattilainen), jotka aiheuttavat invalidisoivaa punastelua on mahdollista katkaista. Mutta uskon, että kohdallasi on muitakin keinoja. Kun minä selvisin, selviät sinäkin!
Hei. Olen itse nyt sairaslomalla masennuksen takia, kiitos hyvän ystävän joka tilasi ajan lääkärille. Sain lääkkeet jotka ovat hieman auttaneet, ainut haittapuoli näissä lääkkeissä et olen väsynyt oikeastaan enemmän kuin ennenkuin jäin sairaslomalle uupumuksen takia.Toinen huolen aiheeni on tyttäreni joka ei ole suostunut menemään kouluun tällä viikolla, lisää ahdinkoa tuskaa taas itselleni kun olen huolissani mikä tyttärelläni on. Mut päivä kerrallaan tässä mennään ja katsotaan mitä tuleman pitää. Toivon että sinullakin olisi ystävä/ystäviä jotka huomaisivat sinun pahan olon, joskus vain itse ei saa aikaiseksi hakea apua juuri tämän masennuksen takia.
Moikka. Olen itse 13-vuotias tyttö ja ollut enemmän tai vähemmän masentunut jo 4 vuotta, lähinnä alkoholisoituneen ja väkivaltaisen isäni vuoksi.
Monta vuotta ala-asteella kiduin ja päätin monesti mennä puhumaan kouluterveydenhoitajalle, mutta viime hetkellä aina jänistin.
Äidilleni kerroin ollessani viidennellä luokalla, mutta miten 11-vuotiaan äiti voi reagoida, kun lapsi kertoo epäilevänsä olevansa masentunut? "Vain murrosikää."
Viime toukokuussa kuitenkin aloin olla niin lähellä tappaa itseni, että ajattelin terveydenhoitajalle menemisen viimeisenä vaihtoehtonani. Otin itseäni niskasta kiinni ja koulupäivän jälkeen suuntasin sinne. Muistaakseni sanoin, että epäilen olevani masentunut. Tämä alkoi sitten kyselemään asioistani, ja loppujen lopuksi koin avautumisen melko helppona. Puhuimme jonkin aikaa, ja kävin terveydenhoitajalla muutaman kerran sen jälkeen. Äitini sai tietää, ja he yhdessä ohjasivat minut koulupsykologille. Kävin siellä koko kesän, vaikka olikin virallisesti lomaa. Tilanteeni otettiin ensimmäistä kertaa vakavasti.
Kävin kesän lopuilla myös sairaalassa lasten psykiatrisella, ja nyt syksyllä täytettyäni 13, pääsin nuorisopoliklinikalle. Syön risperidon orion nimistä lääkettä, ja harhani ovat vähentyneet.
En ole kokenut tässä puolen vuoden aikana tietenkään mitään ihmeparantumista, ja hoito on vasta alussa, mutta olen myöhemmin kiittänyt itseäni, että uskalsin ottaa omat oireeni tosissani, vaikka muut vakuuttivat minun olevan terve. Itsehän sitä tuntee itsensä parhaiten, ja huomaa jos olo on huono.
Pointti nyt oli kuitenkin se, että toivon sinun tekevän niin kuin parhaaksi näet, eli painelet vaikka suoraan terveyskeskukseen tai lääkärille. Alku voi olla todella vaikeaa, mutta helpotus on suuri, kun pääsee vihdoin hoidon piiriin.
Ensimmäisen huojentuneisuuden tunteeni koin, kun koulupsykologini keväällä kertoi minun hakeneen apua viime hetkellä ja sanoi vielä lopuksi "Sä et oo enää yksin."
ite oon 13.v tyttö ja ehkä noin puol vuotta sitte lopetin käymisen spykologilla koska tuntui jo paremmalta mutta nyt taas on tuntunu et kaikki menee taas pieleen. itken lähes joka ilta mut en haluu kertoo kellekkää ei kukaa kummiskaa ymmärrä ja ei kellää oo aikaa mulle. sillon ku viimeks todettiim keskivaikee masennus nii kaverit sano et ei sul mitää oo lääkärit vaa valehtelee me kyl tiietään nii ei ennää huvita kertoo. äiti ja iskäki saanu kärsii mun takii iha tarpeeks. en ees tiiö onko mun järkee elää ei tääl oo mitää minkä takii jäisin tänne ku tää on mulle pelkkää paskaa koko elämä. paniikkikohtauksia on ja itken aina en jaksa ennäö mittää. ei huvita ennäö mennä kouluun tai mitään. mut koska haluun myös olla joskus aikuinen ja omistaa perheen ja omat lapset haluisin yrittää jotain. vaikka laitosta miten sellaseen pääsee tai jonnekki. jos pääsisin sinne kenenkää ei tarviis enää kärsii ja mullaki ois helpompaa mut en tiiä mitä teen.voisko joku auttaa? ja sori pitkä ja sekanen teksti. ja tää keskustelu paikkaki on aika vanha mut jos joku lukee tän nii ois kiva kuulla mitä voisin tehä.