Kuinka usein itket?

jos verta tulee niin silloin saa tirauttaa kyyneleen.

itken kaikesta mikä kuplii yli..

Minust ainakin on eri hienoo et mieskin osaa näyhttää tunteensa. Pidän sellaisista miehistä hirveän paljon, paitti jos itkee kokoajan niin silloin on kyllä jotakin vialla ja sellainen pitää hoitaa kuntoon.

itkee, mutta harva sen tunnustaa.

Itken tämän v****n ahdistuksen takia. Kun ihminen ei ole onnellinen, se on tällainen. Juuri nyt en itke. Kun alkaa mieli menemään matalaksi, se purkautuu itkuna. Se on raskasta. Toisaalta helpottavaa. Syytän itseäni, miksi olen tällainen. Ja miksi menin ihastumaan. Miksi loikkasin heti toiseen suhteeseen. Miksi ihminen on näin v****n tyhmä.

Sen olen päättänyt, että en enää ikinä lähde leikkimään.

http://www.youtube.com/watch?v=u33ggX0Big0

"Miehen tie mutkainen peittämä on vain kyynelten Pitkä tie kuljetaan niin yksin toisinaan."

osata itkeä enää, viimeksi itkin 19 vuotta sitten..ei vaan itku tule vaikka itkettäs ehkä muutama kyynel :(

.

Itken harvoin, mutta nyt olen tehnyt sitä viimeisen reilun kolmen viikon aikana useammin kuin vuosiin, ehkä vuosikymmeniin. On kovaa tässä liki viisikymppisenä huomata ettei osaakaan olla naiselle sitä mitä pitäisi. Rakastaa, muttei osaa näyttää rakkauttaan. Ja nyt se taitaa olla myöhäistä.

tässä äskettäin, kun katselin dokumenttia, jossa näytettiin törkeätä salaa kuvattua hevosiin kohdistuvaa eläinrääkkäystä. :'(

Ihminen on kosketuksessa omiin tunteisiinsa ja itseensä, kun kykenee itkemään vaikka muiden nähden. Ei siis itsesääli-itkua vaan liikutuksesta syystä tai toisesta. Olen itse tyytyväinen, että olen herkkä ja voin itkeä. Arvostan myös samaa toisissa ihmisissä.

itkin eilen kaksi tuntia melkein, elämän epäreiluutta. Kun ei haluaisi olla yksin, on silti oltava, kun ystävät ovat välillä kiireisiä, tapaamme harvoin, koska ovatkin aika kaukana ja heidän lastensa harrastukset ja niihin menee usea ilta viikossa, ne jutut vievät niin suuren osan ystävieni ajasta. Haluaisin myös kainalooni sen erään miehen, joka parhaassa tapauksessa poistaisi minulta tämän ikävän ja liiallisen yksinäisyyden.

itkin viimeksi 2011 joulukuussa kun mummoni kuoli ja seuraavan kerran tammikuun alkua 2012 kun pappa kuoli.

Minä itkin keväälä usein. Juhannusta ennen aivan valtavasti. Silloin olin epätoivoinen. Ikävissäni. Pelkäsin mitä elämä olisi ilman häntä, kun häntä niin rakastan. Pelkäsin miltä tuntuu nähdä hänet toisen kanssa. Turhaa pelkäsin. Ei tuntunut miltään. Tyhjältä. Ajattelin että tuntisin itseni rumaksi ja surkeaksi. Mutta kun näin hänet toisen kanssa niin tajusin ettei hän koskaan rakastanut minua. En voinut tuntea mustasukkaisuutta seuraajaani kohtaan. Se oli oikeastaan terapeuttista. Nähdä ettei hän minua ollut rakastanut. Ja oikeassa olin. Ja pystyin hymyilemään jälleen. Itkuja ei ole enään tullut. Voin kauniisti ikävöidä. Tiedän että rakkauteni ei koskaan taida loppua häntä kohtaan, mutta minä en myöskään vaihtanut perhettäni mihkään. Vaan se on edelleen minulle ykkönen.

Monesti se on juurikin noin. Se mitä eniten pelkää, onkin hyvä kohdata.

Kyllä se niin on usein. Se ei saa joka pelkää.

Itken joka viikko jotakin. Aina kun ahdistaa, viimeisten parin vuoden aikana jopa useamman kerran päivässä, mutta en enää niin paljon. Itku tulee paljon helpommin kuin nuorena.

Ilosta, liikutuksestakin olen joskus itkenyt, mutta siitä on aikaa. Viimeisen parin kuukauden aikana olen itkenyt lähes päivittäin ja se itku on sellaista lamaannuttavaa.
Jos pullottaisi surunkyyneleet ja säilyttäisi, ei ne kuitenkaan kertoisi siitä kuinka paljon on sattunut….. Ei ne kerro tunteiden määrää, ei mittaa herkkyyttä. Oli niitä varastollinen tai vain yksi hyllyllinen.

Pidän hienona sitä jos mies uskaltaa olla avoimin sydämin, ei piilottele kyyneliään jos siltä tuntuu. Olen rinnalla jos voin, aina en ole voinut halata ja se on ollut ikävää. Vaikka tykkäänkin syksystä, niin tähän vuodenaikaan liittyy paljon muistoja. Tutustumisia ja menetyksiä. Tänäkin vuonna syksy toi tullessaan surun sydämeeni, mutta vaikken koskaan tulekaan näkemään ihmistä, niin hänen jos kenen poskilla toivon olevan onnenkyyneleitä….

Joskus lapsena itkin viimeksi. Nykyään lähinnä silmät kastuu jos on tunteet pinnassa.

Nykyään joka päivä, valitettavasti. Aikaisemmin en juurikaan itkenyt.

Sanoisinko, että useamman kerran viikossa. Etupäässä liikutuksesta. Surusta silloin tällöin.

Enää en pysty/uskalla itkeä paljoakaan koska nykyään aina kun on paha mieli ja itken sen pienen millinkin niin olo on sen jälkeen aivan kauhea, silmiä ja päätä särkee julmetusti, hirveä jomotus, ja sen jälkeen on monta päivää hyvin väsynyt olo ettei meinaa jaksaa tehdä mitään. Se vie kaikki fyysiset ja henkiset voimat. Siksi tämä koska olen aiemmin itkenyt lähes joka päivä, olen jo päässyt niistä jokapäiväisisistä itkuista,onneksi, koska ei ole enää mitään syytä sille.

elämän kolhiessa kai kyyneleeni loppuun. Vaikka nainen olen, niin hyvin harvoin itken enää, sitävastoin on pakko mennä nukkumaan, saatan nukkua alkuillasta aamuun, toki ilokaa ei silloin irtoa, olen vain hiljaa.
Kun kokee paljon, juuri sitä mikä kolhii pahiten, niin ehkä olen kovettanut luonteeni, tunteeton en ole, olen tunneherkkä, mutta se ettei itku tule, se on varmasti sieltä menneestä ajasta johtuvaa.

miehet ei itke rakkauden tähden,ennemmin hyppäävät kiikkuun

Itkettää juuri nyt :(

En yleensä itke. Lapset saavat kyllä joskus kyyneleet silmiin.

Itkin eräänä vappupäivänä. Ihan viimeinen viesti.ikinä.se kun tuijottaa kännykkää ja tietää.

itkin viimeksi kun näin netissä kamalan raa'an videon jossa joku sairas mulkku oli heittänyt pienen kissan märkään betoniin eikä kissaa saatu sitten enää irti kun se oli kuivunut... raukka meni eläinten taivaaseen hirveissä tuskissa :( Kamalaa katsottavaa, tuntui pahalta. Kissan itku kuulosti hirveältä.

Kerran töistä tullessani jakotiin mennessäni odottaessani hissiä aivan normaalissa tunnelmissa tuli minulle aivan yllättäen ilman mitään järjellistä syytä voimakas tarve purskahtaa itkuun. Yritin hissimatkan pidätellä itkua ja odotin vain sisällepääsyä päästääkseni tunteeni valloilleen. Sisälle päästyäni itkin hetken ja olin taas entiselläni.
Jälkeenpäin samana päivänä sain kuulla, että tyttäreni koira oli lopetettu juuri tuona aikana. Hän oli ollut aikeissa koiran sairauden vuoksi tuon tehdä, mutta en etukäteen tiennyt asiasta. Mietin jälkeenpäin, että koin ja ehkä jaoinkin sitä samaa tuskaa, jota tyttäreni sillä hetkellä tunsi joutuessaan luopumaan rakkaasta lemmikistään.

Itken aika usein. Näin on jatkunut jo monta vuotta. Sitä ennen en juuri itkenyt. Olen myös hyvin herkkä. En tahdo satuttaa mitään elävää olentoa. Tunnen myötätuntoa myös inhottavia ihmisiä kohtaan, jos heillä menee huonosti. Näin herkkänä ihmisenä ei ole helppoa elää. Mutta pakkohan se on jotenkin mennä eteenpäin.

muista edes koska viimeksi itkin.

joskus, tänään kävelin duunista, katselin kauniita lehtiä, aurinko lämmitti selkää, kyyneleet vaan valui kun pääsin himaan, naapuri kysy hädissään, mikä sulla on, vastasin kun kaikki on niin kaunista, pillitin lujempaa ja juoksin sisälle. ja nyt en kehtaa lähtee kauppaan..jos joku ihana vaikka sattuu sanoo mulle moi, rupeen pillittään täysillä. oon aina ollut tällänen, mut aina en jaksa itseäni, kun joka asia tuntuu kunnolla ja ei millään pysty estään itkemistä. s

En ole itkenyt ainakaan vuoteen. Silloin kun mieheni jäi kiinni toisesta naisesta, itkin joka ainoa päivä viikkotolkulla. Itkin aamulla, itkin illalla ja heräsin yöllä itkuuni. Kunnes kylmetin sydämeni, enkä aio itkeä enää koskaan.

Yöllä saattaa joskus itku tulla jos rupean liikaa elämääni miettimään. Läheisen sairaus on se asia, joka saa yöllä itkemään jos annan sille liikaa valtaa. Yöllä ei voi paeta ajatuksiaan vaan ne hyökkää täysillä päälle. Hyvä se on itkeä välillä omassa rauhassa, eipähän tarvi toisten silmien edessä ruveta parkumaan. Vaikka tietääkin ettei ne asiat itkemällä parane, mutta minkäpäs ihminen itselleen voi.