Silminnäkijässä TV2:ssa oli juttu siitä kun jotkut jää vanhana yksin. Eräs ohjelmassa olleista nuorista vapaaehtoisista päivitteli, että jollain voi kulua vuosia ilman että kukaan koskettaa. Esitettiin tilastoa jossa vajaat parisataa vanhusta tekee itsemurhan vuosittain. Koko jakso pureutui vain vanhuksiin, mutta minusta se voi olla totuus myös paljon nuoremmilla.
Ensimmäisenä tuli mieleen, että enää 50 vuotta niin ehkä muakin joku halaa. Ainut vaan, etten varmasti elä viittäkymmentä vuotta tällä tahdilla. Kaksi jaksossa äänessä ollutta oli nuorehkoja naisia, 29- ja 36-vuotiaita. Kolmas oli päälle 60-vuotias mies.
Väkisinkin tuli mieleen, että ehkä se on joku naisten hoivavietti tai autuaaksi tulemisen kuvitelma joka saa mukaan tällaiseen toimintaan. Samapa tuo, kiva että auttavat, oli motiivi mikä tahansa.
Yksin on karua olla. Nuorena tai vanhana. Nuorena vaan on näköpiirissä aika hemmetin monta yksinäistä vuotta enemmän kuin 101-vuotiaalla kuten tuossa jaksossa.
Ensimmäisenä tuli mieleen, että enää 50 vuotta niin ehkä muakin joku halaa. Ainut vaan, etten varmasti elä viittäkymmentä vuotta tällä tahdilla. Kaksi jaksossa äänessä ollutta oli nuorehkoja naisia, 29- ja 36-vuotiaita. Kolmas oli päälle 60-vuotias mies.
Väkisinkin tuli mieleen, että ehkä se on joku naisten hoivavietti tai autuaaksi tulemisen kuvitelma joka saa mukaan tällaiseen toimintaan. Samapa tuo, kiva että auttavat, oli motiivi mikä tahansa.
Yksin on karua olla. Nuorena tai vanhana. Nuorena vaan on näköpiirissä aika hemmetin monta yksinäistä vuotta enemmän kuin 101-vuotiaalla kuten tuossa jaksossa.
Vastaukset 41
Vanhimmat
Minusta on harmi ettei yksinäisyyteen tai tylsyyteen voi kuolla samalla tavalla kuin vaikka syöpään tai sydänsairauteen. Kuolintodistuksessa lukisi syynä "yksinäisyys" tai "tylsyys" miksei jopa molemmat, sillä tylsäähän tämä yksinäisen ihmisen elämä on...
Aina pitää alkaa nirhaamaan itse itseään kun saa tarpeekseen, ja entäs jos ei osaa? Sitten epäonnistuu ja pahimmassa tapauksessa makaa vammautuneena jossain laitoksessa ne 20 - 60 -vuotta tai kuinka hirveästi niitä onkaan jäljellä jos sattuu olemaan niin epäonninen, että sisäelimet on priima -tavaraa, eikä poksahda ja vie henkeä aiemmin.
Yksinäisyyteen voi tavallaan kuolla ilman itsariakin, mutta tosiaan vasta vanhana jos esim. kaatuu kotonaan ja murtaa lonkkansa, eikä pääse hälyttämään apua itselleen. Aika hidas kuolema sekin olisi... Kyllähän suomessakin on löytynyt asunnosta muumioitunut vainaja, joka postien perusteella oli ollut vuosikausia kuolleena ilman että kukaan oli huomannut.
No hyvät ihmiset, onhan meillä nykyään ainakin tämä netti, ja jos vielä vähänkin äly ja sormi pelaa, niin voi soittaa hätäkeskukseen.
Kerrostalossa,jossa asun kuoli lähes 90-vuotias mummo kaatumisvammoihin. Hänellä oli kyllä tyttären tytär yöllä seurana mutta eihän voi koko aikaa vahtia. Vanhus lähti yöllä kaahuroimaan WC:hen ja kompastui piirongin nurkaan seurauksella että menehtyi laikkaukseen.
Asia on niin, että ei kannata alkaa maalaamaan piruja seinille ja kuvittelemaan kaikkein ikävintä tulevaisuutta itselleen. Jos nyt on tylsää ja ikävää, niin kymmenen vuoden päästä voi kokea elämänsä ihan toisin.
Olen tänään vapaalla ja lähden tästä vielä syksyiseen metsään jos ei ala satelemaan ja yksin. Voi kai siellä sattua ihan mitä vain: kohtaus, karhu tulla vastaan, no eksyä en voi kun on niin tuttu ympäristö. Kuitenkaan ei kannata jäädä pelkäämään. Pyörällä menen ja laitan kyllä lapun läpprin päälle, että missä päin olen jos jotain sattuu.
Totta kai on hyvä kirjoitella omista tunnoistaan ja peloistaan ja jakaa niitä toisten kanssa. Ihan tuo kaikki on mahdollista meille kaikille, mutta onneksi emme tiedä tulevaisuutta.
Uskon, että nykyään entistä enemmän kehitetään iäkkäiden ja huonokuntoisten palvelusysteemiä, kun meitä on yhä enemmän. Varmaan tulevaisuudessa tulee mahdolliseksi, jotenkin varmistaa että oma turvallisuus on taattu.
Itsekunkin on hyvä miettiä jokin taho tai keino, miten varmistaa turvallisuutensa, jos jotain satuu, jotta ei jäisi ihan muumioitumaan. Jos niin käy, niin eihän se ole enää asianoimaisen ongelma vaan heille jotka sen muumion pois korjaavat.
Eikö yksinäinen voisi sopia vaikka kaupan tutun kassan kanssa, jossa pävittäin asioi, että jos ei viikkoon näy, niin soittaa tai kuulu, niin kapausta soitetaan tai lähetetään katsoja paikalle. Tietenkin itse pitää huolta, että ilmoittaa jos on matkoilla ym. Tällainen voisi sopia pienlähiöissä. Myös naapurin kanssa voi sopia, että jos ei liikettä näy, niin voivat hyvällä omalla tunolla perätä.
Harva niin erakko on, että ei nyt jotain keksi.
No kun sitä alkaa olla jo tukevasti keski-iässä tai ainakin varhaiskeski-ikäinen (missä lie kulkee raja), ja elämänpiiri vain koko ajan kapenee ja menetin hiljattain kuoleman vuoksi sen viimeisen ihmisen, joka minulla oli tässä maailmassa, niin eiköhän liene selvää että ei minulla ainakaan kivempaa ole 10 -vuoden kuluttua. Sama meno jatkunee tai asiat on todennäköisesti vielä huonommin.
En minä kuolemaa pelkää - päinvastoin, minä odotan sitä. Se on vain todella ikävä ajatus, että elämää on luultavasti toinen mokoma vielä jäljellä, kun tyhmyyksissäni olen tervettä elämää viettänyt ja elimistö luultavasti hyvässä kunnossa. Kun olisikin vaikka maksa sökö juopottelun takia, niin eihän tässä olisikaan mitään hätää, kohta olisi lähtö edessä minullakin. Vanhuuden vaivat ne kuitenkin tulee, ja silloin jos liukastuu tai kompastuu ja murtaa vanhat luunsa, niin siinähän sitä sitten makaa jonkun päivän odottelemassa viikatemiestä. On toki kaikki netit ja kännykät yms. mutta jos onkin sen verran kaukana niistä, ettei pääse käsiksi kun onnettomuus sattuu... Mutta samapa tuo sillekin kitumiselle, sillä se on loppujen lopuksi vain tympeä pieni ruma lisä muutenkin pilalle menneeseen ja turhaan elämään. Toivottavasti se päivä tulee pian, kun tavalla tai toisella lähden täältä.
Toisaalta, jos on "vasta" maksimissaan 40-vuotias yksinäinen, niin on toivo siitä, että markkinoille saadaan älykkäitä hoivarobotteja eläkeikään mennessä. Ja vähän vanhemmillekin toivoa, 24/7 valppaana toimiva, seurustelutaitoinen, robotti vahtii, ja auttaa, ettet 80-vuotiaana (yms) kaadu ja loukkaa itseäsi.
Ja anteeksi, rakkaat lajitoverini, mutta minä nyt vain olen niin täynnä koko ihmiskuntaa, ei, en tarkoita ketään teistä henkilökohtaisesti, vaan koko lajia, että en usko, että yksinäisyyteni enää voisi päättyä, vaikka haluaisinkin. Lajitoverini ovat minua liikaa satuttaneet, hyväksikäyttäneet tai potkineet, että uskaltaisin enää kehenkään luottaa, enää ketään päästää lähelleni.
Siksi minä niin odotan älykkäitä koneita, sillä uskon yhä siihen, että siinä missä ihminen voi olla toiselle peto, älykäs kone voi olla ihmisen uusi paras ystävä.
Älykkäitä koneita odotellessa harkitsen koiran hankkimista.
Suosittelen koiraa. Sanotaan, että suomalaiset on muka tuppisuita eikä puhu toisilleen mutta koiran kanssa tulee lenkin aikana juteltua tosi monien ihmisten kanssa ja tutustuttua naapureihinkin ihan eri tavalla kuin muuten.
Yhtään mitään pahaa ne eivät puhu. Itsellä vain se ongelma et kun on saanut ystäväksi jonkun niinkin lojaalin tyypin kuin koiran, niin ihmisiä en enää oikeen kelpuuta. Voiko mitään uskollisempaa tyyppiä olla ja sellaista, joka vielä on AINA iloinen kun meen kotiin :)
Tokihan ne rahaa ja aikaa syö. Toisinaan myös irtaimistoa. Mutta se on sen arvoista.
Muuten olen tässä miettinyt, että miksi palstan ihmiset eivät esim. itse mene vanhustyöhön tai johonkin muuhun toimintaan mukaan? Siinähän se yksinäisyys lievittyisi kenties. Ollaan huolestuneita omasta tulevaisuudesta ja kärvistellään yksin. Jossain on kuitenkin tälläkin hetkellä joku seuraa kaipaava mummo tai pappa tai jokin muu taho. Olen itsekin harkinnut tälläistä toimintaa mutta liikkuvan ja epäsäännöllisen elämäntavan takia se ei ole oikein (vielä) ollut mahdollista. Yksi haave kuitenkin.
Ihminen ohjelmoi nuo koneet. Mikäs estää petomaista ihmistä tekemästä petomaisia koneita?
Koiraa olen miettinyt, mutta näin työttömänä ei oikein tunnu moraalisesti oikein elättää yhteiskunnan varoilla vielä koiraakin. Asun lisäksi pienessä asunnossa, enkä oikein usko, että koira viihtyisi täällä. Minä kyllä kovin pidän koirista, ja oikein mielelläni sellaisen ottaisin, se ei vain tunnu tällä hetkellä oikealta.
Muitten puolesta en toki voi puhua, mutta minä en mene mukaan vanhustyöhön, enkä muuhunkaan hyväntekeväisyyteen (tai siihen rinnastettavaan) siksi, että sen seuraksena, miten muut ihmiset ovat minua elämäni aikana kohdelleet, olen oppinut vihaamaan koko ihmislajia, enkä oikein enää halua olla tämän lajin edustajien kanssa edes tekemisissä.
Olet tietysti täysin oikeassa. Ensimmäiset (vähänkin) älykkäät koneet ovat todennäköisesti tappokoneita. Petomainen ihminen varmasti tekee myös petomaisia koneita.
Minä luotankin siihen, että kehitämme nk. vahvan tekoälyn. Vahva tekoäly osaisi itse päätellä, miten on oikein ja hyvä käyttäytyä. Sille kategorinen käsky "älä tapa" tosiaan tarkoittaa, ettei tapa, eikä se kierrä käskyä, kuten ihmiset. Tai "kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan". Älykäs kone tulee ymmärtämään mikä ristiriita on ihmisen kehittämien hienojen periaatteiden ja käytännön tekojen välillä.
Ihmisellä tuo ristiriita selittyy mielestäni sillä, että kaiken tämän älykkyytemme takana on ahne apina, joka haluaa vain lisää ja lisää. Lisää omaisuutta, lisää mammonaa, lisää seksiä, lisää jälkeläisiä. Mikään ei riitä sille. Älykkäällä koneella ei ole biologiaa rasitteenaan, kuten meillä. Se ei tunne himoa toista kohtaan, eikä toisen omaisuutta kohtaan.
Totisesti, itse näen tulevaisuuden niin, että ihmisyyden ihanteen tulee toteuttamaan älykäs kone, ei ihminen.
No ethän sinä mitään "koiralisiä" (vertaa lapsilisä) yhteiskunnalta saisi, vaikka koiran ottaisitkin - täsmälleen saman summan rahaa kuin nyttenkin. Onko sillä siis mitään merkitystä panetko ne rovot koiraan vai viinaan ja tupakkiin, tai pornoon tai lenkkimakkaraan ja sinappiin tai vaatteisiin - mikä ikinä suurin rahareikäsi onkaan? Sentään vielä työtönkin saa ihan itse päättää mitä niillä korvauksillaan tekee.
Koira ei myöskään välitä minkä kokoisessa asunnossa asuu - ei sille ole merkitystä vaikka asuisitte veneen alla, siltarummussa tai koirankopissa, omakotitalossa, yksiössä tai linnassa, jos pääsee joka päivä 3 kertaa lenkille, ja saa muunkinlaista aktivointia, eli nuo perusteet miksi et ota koiraa on aika ontuvia...
Mutta jos sinulla ei ole ollut koskaan koiraa, niin kehotan harkitsemaan tarkkaan siksi, että siitä on paljon töitä, voisi sanoa että yhtä paljon kuin ihmislapsesta (tätä mieltä on moni tapaamani "lapsellinen" koiranomistaja ollut). Se on sinusta täysin riippuvainen ja sinun pitää jaksaa se hoitaa joka päivä, olipa oma olotilasi mikä hyvänsä, vaikka olisit kovassa kuumeessa tai muuten sairas.
Lisäksi se pitää kouluttaa kunnolla - ne eivät ole automaattisesti unelmakoiria ja hyvin käyttäytyviä vaan ne pitää kouluttaa ja myös tietää mitä tekee. Koira myös sotkee paljon, joten jos et tykkää siivoamisesta, niin silloin ei kannata koiraa ottaa - se kantaa turkissaan ja tassuissaa yllättävät määrät hiekkaa ja muuta törkyä sisälle ja lisäksi on karvanvaihto yms... Seuraa siitä kyllä on ja se pitää elämässä kiinni. Ei voi linnoittautua omaan kämppään tai edes tappaa itseään, kun tietää että on vastuussa toisen elävän olennon hyvinvoinnista.
Joku väitti että koiran kanssa saisi ystäviä... No en nyt mene vannomaan - pikemmin ns. hyvänpäivän tuttuja, joiden kanssa muutaman sanan vaihtaa, kun ne sesseä ihastelee rapussa tai jossain vastaantullessaan, tai toisista koiranomistajista koirapuistossa. Kyllähän sitä enemmän silti tulee juteltua ihmisille koiran omistaessaan kuin ilman koiraa, mutta ei se mikään "ystävämagneetti" ole... Eli jos olet kyllästynyt ihmisiin etkä halua jutella edes, niin ehkä silloin ei kannata koiraa ottaa.
Niin, kyseessä onkin enemmän oma moraalinen valintani; en esimerkiksi katso, että minulla olisi "oikeutta" vaikkapa matkustaa jonnekin työttömyyskorvauksella. Se olisi mielestäni moraalisesti väärin. Viinaan tai tupakkaan en koske, en ole vuosikymmeniin koskenut, enkä enää pornoonkaan. Lenkkimakkaran sentään myönnän. Suurin rahareikäni on kuntosali, mutta siihenkin saan työttömänä alennusta, kun käyn kaupungin salilla. Tässä on toisaalta myös se ongelma; pärjään työttömänä ihan mukavasti, on niin pienet menot, että työttömyyskorvaus riittää hyvin. Ja kun ei enää tunne kelpaavansa sosiaalisiin ympyröihin, ajatus mahdollisista työkavereistakaan ei saa hakemaan töitä.
Olen kuitenkin pyöritellyt mielessäni opiskelemaan lähtemisestä, opiskelu avoimessa yliopistossa on ollut oikein mielenkiintoista, ja eräs lehtori siellä kysyikin minulta, olenko harkinnut suorittaa varsinaisen tutkinoon.
Enivei, olen samaa mieltä siitä, mitä kerrot koiran kanssa elämisestä. Osaksi mainitsemasi syyt ovat olleet koiran hankkimista vastaan. Seuraa koirasta olisi, mutta taidan olla jo niin rikki ihmisenä, ettei minusta olisi seuraa koiralle.
Ootko ajatellut hieman löysätä noita sun moraalisia käsityksiä? Vaikka olet työtön, niin kyllä sulla on oikeus nauttia elämästä. Jos teet rahoillasi jotain, mikä tekee sut ees hitusen verran onnellisemmaksi eikä vahingoita tai aiheuta muille pahaa mieltä niin miksi et voisi tehdä jotain hauskaa? Ymmärrän tosin kyllä sen, että työkkäri ei ulkomaanmatkoja mahdollista tai salli. Mutta pienessä mittakaavassa vaikka päivän reissu johonkin lähikaupunkiin?
Mitä tulee koiraan, niin ymmärrän, että siihen voi elämäntilanne olla hieman huono. Jollainhan ne ell kulut ja muut on maksettava ja hyvin pienituloiselle se voi olla melkoisen hankalaa. Mutta tiedoksi tohon "taidan olla jo niin rikki ihmisenä, ettei minusta olisi seuraa koiralle" vaan, että koira ei valikoi ihmisiä sen perusteella, kuinka rikki he ovat. Aggrressiivisista tai viinaajuovista ihmisistä he eivät kuitenkaan pidä eivätkä liian ankarista tai sellaisista, jotka eivät pidä heistä itsestään. Toki koiraa tulee jaksaa hoitaa. Niin rikki ei voi olla, muuten käy huonosti.
Idea opiskelemisesta kuulostaa varsin hyvältä :). Siellähän sitä ihmisiäkin tapaa mutta ei tarvitse heihin sitoutua sen kummemmin, jos ei halua. Onnea opiskeluusi =)!
Eläinten ottamiseen täytyy olla muutkin motivaatiotekijät kuin pelkästään seuran saaminen.
Miten tuo opiskeleminen avoimessa yliopistossa onnistuu? Miten kursseille haetaan ja onko se maksullista vai ilmaista?
avoinyliopisto.fi
Kuule - koira on HARRASTUS siinä missä se kuntosalikin tai vaikka lasimaalaus. Vaikka se on elävä olento, se on silti harrastus yhtälailla kuin luisteleminen, joten sen omistaminen ja rahojensa koiraan laittaminen ei ole sen enempää moraalisesti väärin kuin luistinten tai uusien lenkkareiden ostaminen.
Jos tunnet olevasi henkisesti rikki ja epätasapainoinen ihminen, niin silloin koiraa ei kyllä kannata ottaa. Koira nimittäin tarvii omistajakseen henkisesti tasapainoisen ihmisen, sillä se ei pidä johtajanaan tasapainotonta olentoa, oli se sitten ihminen tai toinen koira. Tämän tiedän jo omasta kokemuksestakin - sillä aina kun minulla on hankalaa ja pönttö sekaisin, koirani käyttäytyy heti huonommin. Se onkin myös mittari omalle henkiselle terveydelle ja sen käytöksestä aina huomaa kun alkaa luisua huonompaan suuntaan.
Totta on, että koiralle "kelpaa" olipa ruma tai kaunis, köyhä tai rikas, suosittu tai epäsuosiossa jne. jne... Niiltä saa sitä ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää, mutta jos on tarpeeksi huonossa jamassa henkisesti, niin tiedossa on koiralla käytöshäiriöitä. Ne eivät pidä todella tasapainotonta ihmistä johtajanaan, ja silloin ne saattavat viisveisata ihmisen komennoista ja käskyistä tai puolustaa tällaista todella rikkinäistä omistajaansa maailmaa vastaan, jolloin tiedossa on aggressiivisesti käyttäytyvä koira.
Koiraa ei muutenkaan kannata ottaa ihmisseuran korvikkeeksi, tai lapsen korvikkeeksi, sillä siihen niistä ei ole ja ihmisenä tai lapsena kohdeltu koira menee sekaisin. Koiria tulee arvostaa sen verran, että antaa niiden olla koiria.
No, ei moraaliset käsitykset ole minusta mitään ruuveja tai muttereita joita voi säätää mielensä mukaan. Minulla on tietyt moraaliset käsitykset, ja pohjimmiltaan niiden taustalla on se, että tuntee maailman järjestäytyneeksi ja turvalliseksi paikaksi, mitä se ei tietenkään ole. Mutta, minä siis kyllä teen elämässäni myös asioita, jotka koen mukavaksi, hauskaksi, jotka tuovat iloa elämääni. Olen toistanut niitä aika monta kertaa "palstaurani" aikana, mutta listaan ne vielä, eli käyn kuntosalilla aktiivisesti, lenkkeilen, pyöräilen ja opiskelen avoimessa yliopistossa ja aikuislukiossa. "Koulut jäivät kesken aikanaan", eräässäkin laulussa laulettiin, ja tavoitteeni on olla ensi kevään ylioppilas, ja ensi syksyn erään suomalaisen yliopiston sosiologiaopiskelija.
Niin, ja käytän aktiivisesti paikkakuntani kirjastoa, luen paljon kirjoja, lainaan elokuvia ja musiikkia. Joten koen itseasiassa eläväni ihan onnellista elämää, tai ainakin niin onnellista kuin se yksinäisenä miehenä voi olla.
En tarkoita, että koira valikoisi seuransa rikkinäisyyden perusteella, tarkoitan sitä, että koen olevani huono isäntä koiralle, enkä usko, että koira tuntisi oloaan hyväksi minun kanssani. Ja toinen peruste on tuo moraalinen, eli yhteiskunnan tukien säästäminen.
Varmasti opiskelussa tapaisi ihmisiäkin, mutten usko, että sielläkään olisi minulle ketään. Olisin paljon vanhempi kuin muut, ja tämä vuosien yksinäisyys on kasvattanut minut hyvin erilaiseksi kuin muut, ehkä pysyvästi. Enemmän kuin toisia ihmisiä lähdenkin hakemaan uusia haasteita elämääni, ehkäpä jopa työmarkkinoille palaamista vuosien tauon jälkeen.
Kiitos onnentoivotuksistasi :)
Uum, mikä muu yleensä sitten on ihmisten motivaationa hankkia kotieläimiä? Kissan biologiaan tai käytökseen tutustuminenko?
Tuossa annettiinkin jo osoite, mistä voi katsoa avoimen yliopiston tarjontaa. Jos ei satu asumaan yliopistopaikkakunnalla, niin on syytä huomata, että monia opintojaksoja voi suorittaa etänä, verkon välityksellä, tai paikallisen kansanopiston kautta. Kursseille ei yleensä tarvitse sen kummemmin "hakea", vaan ilmoittautua, ja maksavathan ne, esimerkiksi psykologian perusopinnot 25op maksoivat 240 euroa. Suhteessa mielestäni aika halpaa, kun avoimessa yliopistossa suoritetut opinnot otetaan huomioon varsinaisessa tutkinnossa.
Olen eri mieltä siitä, että koira olisi harrastus, ellei sen kanssa sitten harrasta näyttely-, tai muuta kilpailutoimintaa. Koira onkin mielestäni kotieläin, ja "seuralainen", ja siten mielestäni on moraalisesti väärin maksattaa koiran kustannukset yhteiskunnalla.
Miten mukamas maksattaa koiran kustannukset yhteiskunnalla, kun työtön koiranomistaja saa tasan tarkkaan saman summan rahaa yhteiskunnalta kuin koiratonkin työtön? Ethän sinä tai kukaan muukaan palauta rahoja takaisin yhteiskunnalle, jos ei ihan joka killinki kulu... Sitäpaitsi koiranomistajana työllistää kuitenkin tahoja, jotka myyvät koiriin liittyviä palveluita.
Ainoat työttömät jotka saa jotain lisätukiaisia on ne joilla on lapsia, ja kukaan ei mieti onko moraalisesti väärin maksattaa lastensa elatus yhteiskunnalla. Jopa työssäkäyvät ja kaiken maailman rikkaat Wahlroosit ym. saavat lapsilisät, eivätkä todellakaan mieti onko siinä jotain väärää moraalisesti. Miksi sitten olisi väärin omistaa koira, jos on työtön?
Edelleen sanon, että työtönkin saa sentään vielä päättää ihan itse mihin rahansa laittaa. Varmaan töissä käyvä veronmaksaja tukee ennemmin kuitenkin työtöntä koiranomistajaa kuin työtöntä joka pistää rahansa pornoon tai viinaan. Itse olen pätkätyöläinen ja kun seuraavan kerran jään työttömäksi, en aio edelleenkään potea mitään tunnontuskia siitä, että minulla on koira ja siihen rahaakin menee. Ne rahat mitä tukena yhteiskunnalta saan, minulla on oikeus kuluttaa ihan mihin itse haluan.
Koira on seuralainen, mutta myös harrastus vaikkei sen kanssa harrastaisikaan muuta kuin lenkkeilyä.
Niin, kuten kirjoitin, kyseessä on oma, ja omaan moraalini perustuva valinta, en minä sanele, mitä muut ihmiset saavat valita. Minusta on väärin tuhlata työttömyysturvaani koiran elättämiseen, mutta tärkein syy olla hankkimatta koiraa on se, etten usko voivani olla kovinkaan hyvä isäntä sille.
No älä ihmeessä ota koiraa, jos tuntuu ettet olisi hyvä isäntä sille... Mutta edelleen en tajua miksi mielestäsi olisi väärin laittaa yhteiskunnalta saamasi rahat koiraan. Mitä sen kummempaa siinä on ostaako samalla rahalla vaikka perunoita, kaljaa, meikkejä, viisi paria lenkkareita tai kasan tennissukkia tai jotain muuta, vai pistääkö sen johonkin peliautomaatteihin?
Summahan on EDELLEENKIN sama minkä joka tapauksessa saat, niin mitä merkitystä sillä on mihin sinä sen rahan laitat, kun sitä ei laissa ole määritelty ja määrätty mihin se pitää käyttää? Entäpä sitten jos omistaakin kissan, marsun, hamsterin, kanin, papukaijan, undulaatin, käärmeen, kilpikonnan tai kaloja... Onko siinäkin jotain moraalisesti väärää, jos työttömällä onkin joku muunlainen eläin lemmikkinä kuin koira?
Ai niin - olet tuonut usein esille sen, että sinulla on tatuointeja. Oletko hankkinut ne kun olit vielä työelämässä mukana, vai oletko "tuhlannut" yhteiskunnan varoja tuollaiseen turhaan hömpötykseen? Jos näin on - niin miksi työttömän ei ole moraalisesti väärin käydä hakkauttamassa mustetta nahkaansa vain koristuksen vuoksi, mutta on moraalisesti väärin omistaa koira ja ostaa sille ruokaa ja muuta mitä se tarvii? Miksi esim. työttömän naisen ei ole moraalisesti väärin laittaa tukiaisiaan meikkeihin, mutta on moraalisesti väärin omistaa koira?
Aika hankalaksi menee elämä, jos täytyy alkaa miettimään jopa sitä mihin saa käyttää yhteiskunnalta saamansa tuen. Minusta riittää että maksaa laskut ja asumisen yms. pakolliset ja sen jälkeen se erittäin pieni summa mikä siitä yli jää, on ihan vapaasti päätettävissä mihin ihminen itse sen haluaa laittaa, eikä siitä tarvi tuntea morkkista.
Niin, enhän minä ole koiraa ottamassakaan. Ehkä se kertoo jotain siitä, kuinka hyväksi ihmiseksi sitä itsensä tuntee, kun ajattelee, ettei koirakaan välittäisi minusta.
No, ainakin perunat, lenkkarit ja tennissukat voidaan perustella sillä, että niitä tarvitaan työllistymiseen - perunaa ruokkii, ja viimeksi mainitut ovat astetta siistimmät pukimet kuin verille hankautuneet jalat. Minusta työttömyyskorvausta "saa" käyttääkin vain sellaiseen, joka jollain tavalla edistää työllistymistä - esimerkiksi avoimeen yliopistoon, tai sen sellaiseen, "kehittävään" harrastamiseen. Voidaan toki väittää, että koirakin on "kehittävä" harrastus, mutta minusta koira (tai muu kotieläin) on lähinnä seuralainen, eikä vaikuta työllistymismahdollisuuksiin edes välillisesti.
Tatuointini olen hankkinut ollessani vielä työelämässä, kun aloin muuttamaan "lookkiani" astetta hurjemmaksi. Niitä en voi perustella järkisyyllä, eivätkä ne tietenkään vaikuta työllistymiseen, ellei sitten hanki töitä liivijengiltä. Tai jos vaikuttavat, niin korkeintaan haittaavat sitä - minun olisi turha hakea töitä esimerkiksi palvelualalta. Paitsi ehkä ulosottoalalta, eräänlaista palveluahan sekin on.
Myönnän kyllä, että tämä moraalikäsitykseni on hyvin tiukka, järjettömyyteen asti. En sitä muiden elämänohjeeksi tarjoaisikaan.
Koiralle kelpaa haisevinkin pultsari - niiltä saa aina ystävyyttä... Mutta jos et jaksa lenkkeillä, kouluttaa, aktivoida muutenkin, siivota sotkuja, valmistautua siihen että se tuhoaa jotain tavaroita kotonasi, vastuuseen sen elämästä 10 - 15 -vuodeksi ainakin jne. jne. - niin älä ota. Ja kuten sanoin jo aiemmin - siitä huolimatta että koira rakastaa vaikka millaista ihmistä, se ei välttämättä tottele, jos on henkisesti huonossa kunnossa ja silloin tulee ongelmia.
Koira pitää ihmisen kuitenkin elämässä kiinni ja luo jonkinlaisen rytmin päivään ja kyllähän se myös pakottaa ihmisen liikkeelle, joten fyysinen kunto pysyy parempana, kuin että makaisi masentuneena sängyssä kaikki päivät. Kai sekin kaikki työllistymisessä auttaa.
Taas palstan vakioruikuttajat vauhdissa. Jumantsuikka tehkää jotain! Ottakaa itseänne niskasta kiinni, potkikaa itseänne perseelle, hakekaa masennuslääkitys (varteenotettava vaihtoehto - ajattelunne kuulostaa hyvin depressiiviseltä).
T: positiivinen yksinäinen työtön
Tuo on taas tätä yleispätevää neuvoamista, ihmisten syyllistämistä omasta tilastaan. Oikein moderniin aikaan sopivaa, aikaan, jossa ihmiset ovat vastuussa vain itsestään, ja jokainen voi syyttää vain itseään, ellei ole rikas, kaunis ja rakastettava.
Itseään niskasta kiinni ottaminen on yhtä hyvä neuvo, kuin neuvoa nälästä kärsivää syömään, Marie Antoinetten (väärää) lainausta hyödyntääkseni, hänelle kun kerrottiin Ranskan vallankumouksen aikoihin kansan näkevän nälkää, hän vastasi "mutta miksi he eivät syö kakkuja?". Niinpä niin. Kun on toisten ihmisten todellisuudesta vieraantunut, ja näkee vain oman itsensä, voi juuri tuollaisia neuvoja antaa.
Jos asia olisi niin yksinkertaista, että hakekaa lääke ja ottakaa niskasta kiinni, tulette paremmiksi ja onnellisiksi ihmisiksi, luuletko, että todella olisi niin, että tälle palstalle olisi minkäänkaltaista tarvetta? Miksi kukaan vapaaehtoisesti valitsisi yksinäisyyden, ja siitä seuraavan itsensä hylätyksi tuntemisen? Lauman ulkopuoliseksi itsensä tuntemisen?
On toki hienoa, että sinä olet positiivisesti yksinäinen, mutta oletko sinä silloin varsinaisesti yksinäinen, vai kuvaisiko erakko sinua paremmin? Jos nautit yksinolostasi, et ole mielestäni yksinäinenkään. Joten tässä mielessä et ole kovinkaan hyvässä asemassa neuvomaan meitä muita, miten elämään elämämme, ja millaiseksi saamme olomme tuntea.
Aivan kuten kylläinenkään ihminen ole kovin pätevä neuvomaan nälkäistä.
Mutta mikä erottaa elämäänsä suhteellisen tyytyväisen erakon (täysin tyytyväinen ja onnellinen ei ole kukaan - avioliittokaan ei koskaan ole pelkkää onnea ja auvoa) ja masentuneen, ruikuttavan yksinäisen? Olisiko sillä jotain tekemistä elämänasenteen kanssa?
Itsensä sääliminen voi lämmittää hetken, mutta pitkällä jänteellä sillä on sama vaikutus kuin pakkasella housuun kusemisella, koska itsesäälillä ylläpidät negatiivista asennettasi. Pitäisi aina pyrkiä muuttamaan asennettaan, katselemaan laatikon ulkopuolelle jne. Itsesääliin jämähtäminen edustaa pysähtyneisyyttä.
Masennus on edelleen alidiagnosoitu sairaus, toisin sanoen, on olemassa paljon masentuneita, jotka eivät tiedä sitä olevansa. Olin itse ties kuinka kauan samassa jamassa kuin sinä vaikutat olevan, tiedostamatta masentuneisuuttani ja ajatusmaailmani tietynlaista vääristyneisyyttä. Lukemiseksi suosittelen kirjaa "Feeling Good" by Dr. Burns.
No, mikä tekee elämänasenteen? Onko se synnynnäinen ominaisuus, vaiko itse itselleen valittu? Pystyykö ihminen vaikuttamaan omaan asenteeseensa, vai muodostuuko asenne siitä, miten kyseinen ihminen reagoi siihen, miten toiset ihmiset häntä kohtelevat?
Jos ihminen voisi valita itse itselleen asenteensa, ei olisi yksinäisiä, eikä itsensä kurjiksi tuntevia ihmisiä. Sillä kuka nyt aikuisten oikeasti haluaa olonsa kurjaksi tuntea? Itse näkisinkin asenteen niin, että asenne on johonkin syvään luonteenpiirteeseemme kytkeytyvä alitajuntainen toiminta, jonka muodostumiseen vaikuttaa se, miten toiset ihmiset meitä kohtelevat. Näkisinkin eron yksinäisen ja erakon välillä aivokemiaan liittyvän geenin tai geenien.
Itse asiassa, kun tuossa ylempänä (ja muualla) kirjoitin, olen harkitsemassa opiskelemaan lähtemistä, ja olen ajatellut sosiologiaa ja/tai psykologiaa. Ja tutkimusaiheenikin löytyy ikäänkuin itsestään (kirjaimellisesti!): miksi on yksinäisiä ihmisiä? Mikä perustavaa laatua oleva ero löytyy erakon ja yksinäisen ihmisen välillä? Paljonko Suomessa on yksinäisiä ihmisiä? Eroaako tilanteemme jotenkin muista Pohjoismaista, ja jos eroaa, niin miten?
Olen myös sitä mieltä, että masennus on sellainen diagnoosi, joka voidaan lätkäistä kenelle vain, jos sille tielle lähdetään. Se tuntuu olevan nykyajalla samanlainen luonnollinen selitys, kuin ennen oli pahat henget tai noidat. On toki olemassa "aidosti" ja syvästi masentuneita ihmisiä, joiden aivokemia kaipaa lääkkeiden ohjausta, mutta silloin masennus ilmenee muullakin tavalla, kuin kurjana olona.
Jos ajatusmaailmani olisi vääristynyt, se on vääristynyt sitä suhteessa johonkin toiseen; ei ole olemassa yhtä ja oikeaa ajatusmaailmaa. Jos ajatuksiani vertaa vaikkapa samanikäiseen, perheelliseen mieheen, varmasti ne ovatkin hyvin "vääristyneitä", mutta selitys on symmetrinen: tuon hypoteettisen miehen ajatukset ovat "vääristyneitä" suhteessa minuun.
En usko olevani edes piilotetusti masentunut. Se, että oloni on kurja, koska lajitoverini eivät pidä minua tarpeeksi hyvänä laumaansa, ei ole mielestäni masennusta, vaan elämäni tapahtumien selittävä tekijä. Se selittää sen, miksi olen yksinäinen; en siksi, että olisin masentunut tai haluaisin olla yksin, vaan siksi, etteivät muut halua seuraani. Olisikin hedelmällisempää asettaa kysymyksenasettelu niin, että MIKSI muut eivät halua minun (tai muun yksinäisen) seuraa, eikä niin, että oletpas sinä nyt piilomasentunut, napsipa pari pilleriä.
Periaatteen tasolla kaikki neuvot ovat yksinkertaisia, mutta käytännön tasolla kyse on paljon vaikeimmista ja monimutkaisemmista asioista.
Ylioptimistisinkin henkilö voi hajota todellisuuden taakan edessä. Varsinkin jos huomaa ettei sillä tunnu olevan väliä, että mitä tekee ja mitä ei.
Se on erilaisempaa puhua sellaisessa tilanteessa jossa on suunta ja syy olemiseen ja elämiseen olemassa. Yksittäinen ihminenkin voi tuoda sen syyn. Mutta toista on jos ei ole sitä yhtäkään kontaktia.
Mielenhallinnan avulla ihminen voisi valita asenteensa. Väitän että tuo olisi mahdollista kaikille ihmisille. Pitäisi olla vain tarpeeksi hyvä syy motivoimaan ihmistä.
Vaikeammassa tilanteessa niitä syitä on vähemmän ja motivaatiotasokin vaihtelee tai menee nollaan. Sosiaalisten kontaktien puute vaikuttaa helpostikin ihmisiin masennuksen laillakin.
Tuon takia moni on saanut apua mm. uskonnoista. He ovat kokeneet henkisen valaistumisen, mutta parempi sana olisi mielenhallinnan uudelleen organisoituminen eli olemiselle ja elämiselle on löytynyt jokin tarkoitus ja hyvä syy.
Jos ei tuollaista hyvää syytä vain ole näköpiirissä niin silloin kannattaisi turvautua vanhaan hyvään konstiin eli ottaisi kynän ja paperia ja tekisi kolmen kohdan listan siitä mitä haluaisi tai tarvitsisi. Miten se olisi mahdollista saavuttaa ja mitä sen eteen pitäisi tehdä.
Jokaiselle kohdalle tekisi myös esim. 3-12kk:n aikajanan jossa se pitäisi saavuttaa ja panostaisi kaikki tekemisensä kyseisen asian saavuttamiseen.
Tälläinen idea voisi olla vaikkapa "tutustuminen 1-5 henkilöön". Tällöin miettisi kaikki mahdolliset keinot tuon idean toteuttamiseen ja pyrkisi olemaan itsekin aktiivinen ja vaikka juttelemaan ihmisille (jos ei sitä normaalisti tekisikään).
Tuolla tavalla asia ei jäisi enää myöhemmin kaivelemaan että "miksi en tehnyt yhtikäs mitään".
"No, mikä tekee elämänasenteen? Onko se synnynnäinen ominaisuus, vaiko itse itselleen valittu? Pystyykö ihminen vaikuttamaan omaan asenteeseensa, vai muodostuuko asenne siitä, miten kyseinen ihminen reagoi siihen, miten toiset ihmiset häntä kohtelevat? "
Ajattelutapojaan voi muuttaa. Kannattaa tutustua kognitiiviseen psykoterapiaan. Aiheesta on lukuisia laadukkaita itsehoitokirjoja. Sillä, mistä haitallinen ajatusmalli on alunperin lähtöisin, ei välttämättä ole merkitystä, pelkästään sen muuttamisella on. (psykoanalyysi lähtee siitä, että ajatusmallien alkuperä on olennainen, modernimmat terapiamuodot eivät pidä alkuperää oleellisena).
"Jos ajatusmaailmani olisi vääristynyt, se on vääristynyt sitä suhteessa johonkin toiseen; ei ole olemassa yhtä ja oikeaa ajatusmaailmaa. Jos ajatuksiani vertaa vaikkapa samanikäiseen, perheelliseen mieheen, varmasti ne ovatkin hyvin "vääristyneitä", mutta selitys on symmetrinen: tuon hypoteettisen miehen ajatukset ovat "vääristyneitä" suhteessa minuun. "
Kaikkien ajatusmaailmassa on aina harhaisia, virheellisiä, uskomuksia. Joillakuilla nämä ajatusmallit ovat niin hallitsevia tai "vaikeissa paikoissa", että ne haittaavat toimintakykyä ja alentavatt mielialaa.
"En usko olevani edes piilotetusti masentunut. Se, että oloni on kurja, koska lajitoverini eivät pidä minua tarpeeksi hyvänä laumaansa, ei ole mielestäni masennusta, vaan elämäni tapahtumien selittävä tekijä."
Sinulla todella hyvä syy uskoa, että kukaan ei halua sinun seuraasi? Kuulostaa overgeneralization -ajatusmaallilta.
"Olisikin hedelmällisempää asettaa kysymyksenasettelu niin, että MIKSI muut eivät halua minun (tai muun yksinäisen) seuraa, eikä niin, että oletpas sinä nyt piilomasentunut, napsipa pari pilleriä."
Muita ei voi muuttaa, ainoastaan itseään.
Kannattaa mieluummin opiskella psykologiaa kuin sosiologiaa. Jälkimnäisessä tapauksessa sinusta voi tulla uusi Henry Laasanen, joka vain ruikuttaa eikä korjaa mitään. Ero on siinä, että sosiologi kuvittelee muuttavansa muiden asenteita, mikä on mahdotonta.
Minä taas väitän, ettei ihmisen ole mahdollista "valita" omaa asennettaan, mielenhalinnan tai muun temppuilun avulla. Asenne ponnistaa mielestäni siitä, miten toiset ihmiset kohtelevat meitä, ja ylipäätään siitä, millainen tuuri meillä on ollut elämämme aikana. Asenne ei ole pysyvä, vaan elää ja muuttuu vuosien kuluessa. Eihän minunkaan asenteeni ole nyt sama, mitä se oli viisi vuotta sitten, ja todennäköisesti viiden vuoden päästä asenteeni on taas muuttunut joksikin muuksi.
Voihan tavoitteeksi ottaa vaikkapa mainitsemasi 1-5 henkillöön tutustumisen, mutta miten se auttaa "asenteen valitsemiseen" jos yksikään ihminen, johon olet yrittänyt tutustunut, ei halua olla tekemisissä kanssasi? Olet siis yrittänyt, mutta yritys ei johtanut mihinkään. Oliko vika siis valitsemassasi asenteessa vai näissä ihmisissä? Vaiko kenties olosuhteissa? Tuurissa?
Argumenttini on, ettei ihminen voi oikeastaan valita kuin se, mitä milloinkin yrittää, ja seurakset päättääkin sitten joku muu. Asenne sitten muokkautuu elämänkokemusten myötä johonkin suuntaan. Mikäli yritykset johtivat positiiviseen suuntaan, asennekin muuttuu positiviiseen suuntaan, ja päinvastoin. Jos taas hakkaa päätään aina siihen samaan kohtaan, ei saavuta kuin järkyttävän päänsäryn.
Tietenkin voin muuttaa ajattelutapojani, eihän mikään estä minua nyt esimerkiksi ajattelemasta, ettei minulla olekaan lihaksia, vaan että olen ruipelo, käsivarteni ovat hammastikun paksuiset, ja tatuointini lähtevät seuraavan pesun aikana. Ei siis kannata peseytyä.
Se, kuinka hyödyllistä sitten on "muuttaa ajattelutapojaan", etenkin kun ne ovat, kuten tässä esimerkissäni, täysin todellisuudelle vieraita. Vaikka miten "muuttaisin ajattelutapojani", olisin silti yksin, yksin, yksin. Peruspremissi tuossa on se sama ja vanha, ihmisessä itsessään on vikaa, ei suinkaan muissa. Mutta niihän sitä eräskin ajattelija kerran lausahti; viisas ihminen mukautuu maailmaan, typerä ihminen odottaa maailman mukautuvan itseensä. Viisas yksinäinen menee terapiaan ja syö nappeja kunnes pää selviää, typerä yksinäinen odottaa, että muut ihmiset muuttuisivat ja hyväksyisivät hänet sellaisena on kuin hän on.
Niin, ja ajatushan jatkui niin, että siksi kaikki edistys riippuukin typeristä.
Herää tietysti kysymys, mistä nämä toimintakykyä haittaavat ja mielialaa alentavat ajatusmallit ovat syntyneet. Onko niiden taustalla se, miten toiset ihmiset ovat sinua kohdelleet? Jos suurin osa ihmisistä on kohdellut sinua kuin roskaa, onko harhainen ajatus tuntea itsensä roskaksi?
Kyllä, mielestäni oma historiani todistaa, ettei kukaan halua seuraani. Voimme toki saivarrella, etten ole kokeillut jokaista maapallon elävää ihmistä, joten ehdottoman varmasti en voi tietää, mutta jos 35 vuotta onnistut elämään ilman ystäviä, tai seurustelukumppania, kyllä siitä voi tiettyjä johtopäätöksiä jo vetää.
Miksei muita voisi muuttaa? Onhan ihmiskunta henkisesti esimerkiksi nyt täysin erilaisessa maisemassa kuin vaikkapa keskiajalla. Muitten asenteita voi muuttaa jopa parissa vuosikymmenessä, kuten oman maammekin historia osoittaa. Siksi minua kiinnostaakin enemmän sosiologia, joka ratkaisee, tai voi ratkaista, yhteiskunnallisia ongelmia, kuin psykologia, joka voi ratkaista yksilön ongelmia.
Jos aloittajakin menisi samanlaiseen (tai muuhun vapaaehtoistyöhön) niin hän ei enää olisi yksinäinen. Mutta on ilmeisesti mukavampaa valittaa tällä palstalla. Veikkaan että taustalla on aika voimakas nettiriippuvuus, kuten suurimmalla osalla "yksinäisistä"; istutaan mieluummin koneella kuin lähdetään ihmisten seuraan.
Vapaaehtoistyöhön menemiseen pitäisi olla muitakin motiiveja kuin se että haluaa seuraa tai päästä eroon yksinäisyydestä. Eli pitäisi niitä resursseja olla jo valmiiksi taustalla.
Eikä se taitaisi montaakaan yksinäistä auttaa jos ystävänä olisi täysin eri ikäinen ja toisesta maailmsta oleva henkilö.
Olen täysin eri mieltä.
Kuinka monessa seurustelusuhteessa alun motiivi on ollut, että ihmiset haluavat eroon yksinäisyydestään? Siis se, että ihmiset esimerkiksi kulkevat baareissa perustuu pääasiassa tohon. Ja sit seurauksena he ehkä alkavat tuntea tunteita toisiaan kohtaan, menevät naimisiin jne. Jos se olis väärä motiivi, niin täällä olis paljon enemmän sinkkuja. Toki vapaaehtoistyössä ihmisistä tulee myös olla kiinnostunut ja oishan niitä muitakin intressejä hyvä olla. Jos ei ole, niin kyllähän sen huomaa. Mutta miksi ihminen ei voisi alkaa toimia sen pohjalta, että haluaa tehdä jotain yksinäisyydelleen ja lähteä ihmisten pariin?
Ja oon sitä mieltä, et mitä erilaisempia ja taustaisia henkilöitä ihmisiä omassa elämässä on, niin sitä rikkaampi elämä. Vanhoilla ihmisillä on paljon tarinoita, elämänkokemusta jne. mistä nuorille ja aikuisille voisi olla hyötyä. Ja nuoret taas toisivat vanhusten elämään uutta ja pitäisivät heidät mukana ajassa.
Niinpä niin, aina on löytyvinään syitä, miksi mitään ei kannata tehdä. Ja sitten ihmetellään kun ei ole ystäviä eikä kukaan halua tutustua.
Kuinkahan moni palstalaisista aikoo viettää tämänkin päivän visusti kotona niin ettei vaan vahingossakaan pääse tapaamaan uusia ihmisiä...
No entä sinä? Oletko sinä yksinäinen vai miksi tänne kirjoittelet? Jos olet yksinäinen, niin miksi?
Kaikki mitä sanot kuulostaa kyllä järkevältä ja on helppo uskoakin, mutta kun se todellisuus voi olla toisenlaista. Minä itse olen opiskellessa, töissä jne. ollut aktiivinen ja jutellut ihmisille, olen saanutkin "juttuseuraa" heistä koulupäivien ja työpäivien ajaksi ja tuntenut jopa olevani ihan mukava ihminen heidän mielestään, mutta ei heillä ole ollut halua viettää aikaansa kanssani vapaa-ajalla kuitenkaan. Minä olen ollut aina se, jota ei ole pyydetty illanistujaisiin - olen kuullut niistä vasta jälkeenpäin - ja kun koulu on päättynyt tai työt loppuneet, on nuo suhteet hiipuneet pois. Ehkä muutaman sähköpostin tai tekstiviestin tai joulukortin on voinut saada vastaukseksi omiinsa, mutta jossain välissä ovat lakanneet vastaamasta.
Ei kai se kaikki voi olla aina kiinni vain yhdestä ihmisestä - omasta halusta olla tekemisissä muiden kanssa? Sehän on niin että tangoon tarvitaan kaksi, ja jos ei se toinen osapuoli tahdo yhteyttä pitää tai olla muuta kuin hyvänpäivän tuttu, niin eihän sitä voi pakottaa.
Sitten taas erakon ja yksinäisen ero on mielestäni se, että erakko tahtoo olla yksin - hän ei koe tarvetta olla muiden kanssa tekemisissä, yskinäisyys on hänen oma päätöksensä ja hän hakeutuu tietoisesti pois ihmisten seurasta ja läheisyydestä, jopa muuttamalla korpeen. Yksinäinen ihminen taas tahtoisi, mutta ei vain saa ystäviä tai parisuhdetta vaikka kuinka yrittää... Jossain välissä sitä sitten lakkaa yrittämästäkin. Yksinäinen ihminen ei myöskään ole tyytyväinen tilanteeseensa, sillä se ei ole oma valinta, vaikka ulkopuolisen on helppo niin väittääkin... "Mene baariin, aloita uusi harrastus, lähde opiskelemaan, hae töitä, mene juttelemaan ihmisille - vaikka kaupankassalle! Tee jotain!!!" Ei se niin mene... Ei aina. Olen kokeillut jo kaikkea muuta paitsi sitä kaupankassoille juttelemista, he kun tekee töitään ja vuoroaan jonottavat muut asiakkaat tuskin pitäisivät siitä, jos jäisin höpisemään kassalle omiani.
"Mutta miksi ihminen ei voisi alkaa toimia sen pohjalta, että haluaa tehdä jotain yksinäisyydelleen ja lähteä ihmisten pariin?"
Kannattavaahan se on aina lähteä tuollaisiin juttuihin mukaan, mutta ei pitäisi asettaa mitään odotusarvoa sille, että ystäviä löytyisi hetimiten tai edes ollenkaan.
Monilla täysin yksinäisillä voi olla todella kovat odotusarvot eli esim. miehille ensimmäinen vastaan tuleva nainen on sopiva kumppani tai vapaaehtoistyöhönkin mennään vain sen takia, että ajatellaan sieltä tulevan nopeastikin ystäviä.
Baarien idea on yleensä seuran hakemisessa, mutta vapaaehtoistyöstä haetaan usein arkipäivän tekemistä yms.
Täysin eri ikäiset ihmiset voivat opettaa ja olla avuksi toisilleen, mutta harvemmin heistä kovin läheisiksi ystäviksi on.
Tänään aihetta miettiessäni, sain kuulla nuoren samalta kylältä menehtyneen itsemurhan kautta olevan nuorukaisen. Hänen sosiaaliset kontaktit olivat vähäisiä, ja häneltä vietiin kuulemma internet jonka avulla hän piti edes jotain sosiaalista yhteyttä muihin.
Yksinäisenä en ole aina ollut, mutta lapset saatuani ja erojen myötä, yksinäisyyteen jäänyt. Vaadittu olemaan yksin ja ajautumaan sitä kautta yksinäisyyteen. Antanut muiden ohjeiden vaikuttaa siihen mitä teen, vaikka haluaisin tehdä toisin, tuntuu että vapaus riistetty, ei lapsi sitä ole riistänyt mutta sukalaisten painotteet asumiseen, ystäviin ja elämiseen liittyen. En tiedä on heikkoutta kun antautuu muiden mielipiteiden kohteeksi ja antaa heidän sitä kautta tavallaan tuhota toisen elämää.
Ihmiset päättävät pitkälti kaikeinlaista, toiset hyväksytään ja toiset ei. Joidenkin olemassa olo saatetaan unohtaa jos ei ole kuulunut mitään, toiset eristetään ulkopuolelle työpaikoilla tai kouluissa.
Kierre on loputon, vaikka siitä haluaisin päästä pois. Baareista voi saada hetken seuraa, harrastusten kautta ehkäpä...
Yksinäisenä en halua olla.
eutanasia lailliseksi !!!!! kaiken ikäisille !!! ihmisellä pitäisi olla oikeus päättää elämänsä kun tuntee joutuneensa tilanteeseen josta ei selviä.niitä syitä löytyy laidasta laitaan.minäkin haluaisin poistua nyt "arvokkaasti" kuin vuosien päästä "vielä kurjemman näköisenä".viime vuonna 167 vanhuksen tekemää itsemurhaa,voitteko kuvitella mitkä fiilikset on kun pitää piippua omalla ohimollaan,tai kourallinen tabletteja jotka huuhdellaan alas alkoholilla.. se on rankka paikka kun tietoisesti päättää elämänsä.ja vielä kaiken paineen päällä on vielä huoli että onnistuuko..eutanasia poistaisi kaikki junien eteen hyppimiset ja sillalta hukuttautumiset jne. ja itsemurha ei ole säälittävän ihmisen viimeinen sääliteko,itsemurha vaatii rohkeutta,nostaa aseen ohimolle ja puristaa liipaisinta.se on katkera paikka johon pystyvät vain määrätietoiset ja rohkeat ihmiset !!
jatkoa..JA YLPEÄT IHMISET !!!