Monet täällä kertovat, etteivät halua lääkitystä, vaan keskusteluapua. Näin minäkin ajattelin ennen. Muutaman osastojakson jälkeen tulin siihen tulokseen, etten halua neuroleptejä, mutta en keskusteluapuaaan, sillä se nyt vain on kaukana siitä avusta mitä tarvitsen. Mikään ei ole rasittavampaa kuin se, että olet rättiväsynyt, ajatus ei kulje mihinkään, ja kysellään vaikeita asioita ja tentataan kuulumisia.Usein miten en edes ymmärrä kysymyksiä, mitä minulle esitetään. Ehkä olen liian huonossa kunnossa hyötyäkseni keskustelusta. Onhan vaikea puhua, jos ajatukset lyövät heti tilttiin ja saa ahdistuskohtauksen, kun pitäisi jotain puhua.
Neuroleptit tekivät minusta ihan erilaisen, kuin mitä olen, niistä olenkin kieltäytynyt kokonaan. Mutta monien vuosien kokeilujen jälkeen löytyi minulle sopiva mielialalääkitys, joka helpottaa oloa sen verran, että perhe-elämä sujuu ja töissä pystyn käymään. Vielä kun hoitava taho ymmärtäisi etten halua käydä keskustelemassa, vaan minulle riittää se, että reseptit uusitaan kun tarve on. Haluaisin katkaista koko hoitosuhteeni, en halua olla kenellekään tilivelvollinen kuulumisistani, mutta se reseptien uusinta menisi vaikeaksi. Ainakaan vielä en ole keksinyt, uusisiko esim. tk reseptit, jos katkaisen esh:n hoitokontaktin?
Sain viimein ajatukseni tähän kirjoitettua, tähän prosessiin meni aikaa muutama kuukausi, mutta näköjään ajatus toimii kun antaa aikaa.
Neuroleptit tekivät minusta ihan erilaisen, kuin mitä olen, niistä olenkin kieltäytynyt kokonaan. Mutta monien vuosien kokeilujen jälkeen löytyi minulle sopiva mielialalääkitys, joka helpottaa oloa sen verran, että perhe-elämä sujuu ja töissä pystyn käymään. Vielä kun hoitava taho ymmärtäisi etten halua käydä keskustelemassa, vaan minulle riittää se, että reseptit uusitaan kun tarve on. Haluaisin katkaista koko hoitosuhteeni, en halua olla kenellekään tilivelvollinen kuulumisistani, mutta se reseptien uusinta menisi vaikeaksi. Ainakaan vielä en ole keksinyt, uusisiko esim. tk reseptit, jos katkaisen esh:n hoitokontaktin?
Sain viimein ajatukseni tähän kirjoitettua, tähän prosessiin meni aikaa muutama kuukausi, mutta näköjään ajatus toimii kun antaa aikaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Joispa ihan rehellisesti otat asiat seuraavalla kerralla puheeksi. Sanot, että koet että sopiva lievä lääkitys tällä hetkellä auttaa ja keskustelu ja rampaaminen terapiajutuissa vain enemmän adistaa. Sinä se itsesi asiantuntija olet: ei nuo jotka eivät ole sinun nahkojesi sisällä. Jää nekin ajat sitten niille, jotka eivät "tarinoille" pääse.
Toislle terapia pitää olla niin hitaasti etenevää ja asteittaista. Voihan asiaan palata myöhemmin mikäli tarvetta on. Voihan olla että sinun tapauksessa ahdistus johtuukin aviokemiasta ja et tarvitse terapiaa.
Lähiomainen on vuosia käynyt masennuksen takia terapiassa ja on ollut
jo pitkään siihen mielestään turhana kyllästynyt. Nyt on tilanne pahentunut
ja epäilen, ettei lääkitys ole kohdallaan. Harventuneiden terapiakäyntien
vuoksi hoito aiotaan siirtää omalle terveyskeskuslääkärille. En tiedä, olenko
ymmärtänyt oikein, mutta hän ei ehkä saisi asiantuntevaa lääkäriapuakaan,
jos he katsovat, ettei hoitosuhdetta psykiatriseen poliklinikkaan enää
haluta ja tarvita. Terapeutilla on minusta tärkeä rooli auttaa lääkäriäkin
valitsemaan sopiva lääkitys. Että jos niitä terapiakäyntejä olisi harvemmin,
mutta "olisi jalka kuitenin oven välissä". En ole hyvin perillä käytännöistä, jotka
vaihtelevat eri paikkakunnilla. Kuinka helposti saa uuden terapiasuhteen, jos
kunto menee huonoksi?
Itse en terapiassa ole käynyt, vaan keskustelu on ollut mielentervehyshoitajien luona. Hoitava lääkäri oli vielä kesällä sitä mieltä, etten ole vielä terapiakunossa. En tiedä voinko suoraan sanoa hoitavalle taholle, etten halua keskustelukäyntejä, sillä olen perheellinen ihminen ja lastensuojelu seuraa taustalla hoitomotivaatiotani, mikä on ollut menneiden vuosien aikana hyvin vaihtelevaa... pelkään ajavani perheemme vaikeuksiin, jos ilmoitan että tukikäynnit loppuvat nyt.
Olisikin mielenkiintoista kuulla kokemuksia siitäkin, kuinka perheellisen ihmisen omaa hoitotahtoa kunnioitetaan lastensuojelun taholta, voiko käyntejä lopettaa, jos lääkehoitoa kuitenkin yhä jatkaa, vai kerjäänkö itseltäni taas verta nenästä... Kuinka paljon lastensuojelu antaa vaikeasti masentuneelle valinnanvaraa hoidon suhteen? Onko kellään kokemuksi?
-ap-