Jo vuosikausien ajan olen ajatellut itsetuhoisia ajatuksia, en niinkään ole harkinnut itsemurhaa. Nyt sekin alkaa olla ajankohtaista asteittain aina vain enemmän.
Käyn töissä, vaikkakin pienipalkkaisessa osa-aikaisessa, ja haluan sieltäkin pois. Suoraan sanottuna v*tuttaa olla siellä. On v*tuttanut olla kaikissa muissakin aikaisemmissa töissä, jopa kohtalaisen hyväpalkkaisissa.
Kavereiden, ystävien ja sukulaisten luona kyläileminen on yhtä joko tympäisevää, tuskallista tai rasittavaa ja kaikenlaiset ihmissuhteet olen yrittänyt karsia, kun niiltä ihmisiltä ei saa olla hetkeäkään rauhassa. Oikeastaan kaikki ihmiset v*tuttavat enemmän tai vähemmän. Ei minulla tosin ole yksin kotonanikaan ollessa mitenkään mainiot fiilikset, vaihtelevasti alakuloisuutta, tylsistymistä ja vitutusta.
Varsinaisesti masentunut en koe olevani, ei ole surullinen eikä itkuinen fiilis, pahimmillaan raivokaan kyrpiintynyt.
Ajattelin vuosia sitten, että se johtui liiasta alkoholin käytöstä, joten lopetin juomisen kokonaan ja lisäsin liikuntaa kuten olen kuullut auttavat. Ja meditoinut ja mielikuvaharjoitellut. Kävely auttaa yleensä sen aikaa kun kävelee ja meditointi yleensä niin kauan kuin meditoi (puoli tuntia) ja sitten sama paska fiilis jatkuu taas. Kaikenlaista sisältöä olen etsinyt elämään parisuhteista lähtien, mutta ne ovat vain pahentamneet asiaa, lisää velvotteita ja stressiä.
Mitä minun pitäisi tehdä? Mennä terveysasemalle varaamaan aika tiskille, että minulla on jokin masennus tai vitutus tai sentapainen ja sitten saada lekurilta resepti kouraan, joka määrää mulle jotain pillereitä. Tiedän etäisesti masentuneita ja mielialahöiriöisiä ihmisiä, ei näytä (sataan kertaan uusiin vaihdetut) pillerit eikä terapia vaikuttaneen heihin mitenkään, paitsi ovat turvonneet porsaiksi, he ovat edelleen masentuneita, mutta niin passivoituneita, etteivät enää käy töissä ja juuri sen verran zombiutuneita, että eivät tee itsemurhaa, mutta muuten heidän elämänsä näyttäisi olevan täyttä paskaa, eivät ole tulleet onnellisseksi.
Tuota aamuin illoin pilleireiden popsimista työkyvyttömänä läskipallerona viikottain toimintaterapiassa savikukkoja pyöräyttelemässä tapahtuvaa elämää minä en aio harjoittaa, mieluummin vedän itseni jojoon. Onko olemassa jotain oikeaa, ihan järkevää ratkaisua edelläkuvatun kaltaiseen ongelmaan, kuin SSRI-pillerit ja savenvalantakurssit?
Käyn töissä, vaikkakin pienipalkkaisessa osa-aikaisessa, ja haluan sieltäkin pois. Suoraan sanottuna v*tuttaa olla siellä. On v*tuttanut olla kaikissa muissakin aikaisemmissa töissä, jopa kohtalaisen hyväpalkkaisissa.
Kavereiden, ystävien ja sukulaisten luona kyläileminen on yhtä joko tympäisevää, tuskallista tai rasittavaa ja kaikenlaiset ihmissuhteet olen yrittänyt karsia, kun niiltä ihmisiltä ei saa olla hetkeäkään rauhassa. Oikeastaan kaikki ihmiset v*tuttavat enemmän tai vähemmän. Ei minulla tosin ole yksin kotonanikaan ollessa mitenkään mainiot fiilikset, vaihtelevasti alakuloisuutta, tylsistymistä ja vitutusta.
Varsinaisesti masentunut en koe olevani, ei ole surullinen eikä itkuinen fiilis, pahimmillaan raivokaan kyrpiintynyt.
Ajattelin vuosia sitten, että se johtui liiasta alkoholin käytöstä, joten lopetin juomisen kokonaan ja lisäsin liikuntaa kuten olen kuullut auttavat. Ja meditoinut ja mielikuvaharjoitellut. Kävely auttaa yleensä sen aikaa kun kävelee ja meditointi yleensä niin kauan kuin meditoi (puoli tuntia) ja sitten sama paska fiilis jatkuu taas. Kaikenlaista sisältöä olen etsinyt elämään parisuhteista lähtien, mutta ne ovat vain pahentamneet asiaa, lisää velvotteita ja stressiä.
Mitä minun pitäisi tehdä? Mennä terveysasemalle varaamaan aika tiskille, että minulla on jokin masennus tai vitutus tai sentapainen ja sitten saada lekurilta resepti kouraan, joka määrää mulle jotain pillereitä. Tiedän etäisesti masentuneita ja mielialahöiriöisiä ihmisiä, ei näytä (sataan kertaan uusiin vaihdetut) pillerit eikä terapia vaikuttaneen heihin mitenkään, paitsi ovat turvonneet porsaiksi, he ovat edelleen masentuneita, mutta niin passivoituneita, etteivät enää käy töissä ja juuri sen verran zombiutuneita, että eivät tee itsemurhaa, mutta muuten heidän elämänsä näyttäisi olevan täyttä paskaa, eivät ole tulleet onnellisseksi.
Tuota aamuin illoin pilleireiden popsimista työkyvyttömänä läskipallerona viikottain toimintaterapiassa savikukkoja pyöräyttelemässä tapahtuvaa elämää minä en aio harjoittaa, mieluummin vedän itseni jojoon. Onko olemassa jotain oikeaa, ihan järkevää ratkaisua edelläkuvatun kaltaiseen ongelmaan, kuin SSRI-pillerit ja savenvalantakurssit?
Vastaukset 4
Vanhimmat
epätyypillinen masennus? Ei minukaan itketä tai sureta. Lähinnä ärsyttää ja on itsetuhoisia ajatuksia. Lääkkeet ei mua auta.
Miten menit hakemaan lääkkeitä? Menitkö terveyskeskukseen luukulle, että perhana kun ketuttaa, haluan lääkärille? Vai miten se prosessi oikein menee?
Jos sä oot vaan kettumainen luonne? Et välitä muista vaan haluat olla rauhassa. Ei se ole sairaus eikä väärin. en millään pahalla. Joskin kuvauksesi "hoidosta" voi olla tuollaista, että mieti tarkkaan. Löytyykö syy miksi ottaa päähän? Sieltä kautta löytyy todennäköisesti ratkaisu tuntemuksillesi. Psykoterapia on itelle ainoa asia mikä on auttanut. Ja nyt tiedän miksi v*ttaa. Tsemiä.
Minulla ei ole kyllä mitää muuta neuvoa kuin etsiä apua Jumalalta ja Jeesukselta Kristukselta. Tämä on ollut elämäni juju.