Ensimmäisen kerran minua alkoi yksinäisyys painamaan kun muilla kavereillani alkoi olemaan ensimmäiset tyttöystävät. Tällöin alkoi itsestäni kin tuntumaan siltä että olisi mukavaa jos saisin itsellenikin sellaisen tyttöuystävän, jolle voisi kertoa kaikki ja jota pitää hyvänä. Itseluottamukseni ei ole vielä tähän päivään saakka saanu munia tekemään minkäänlaista aloitetta, eikä niitä aloitteita ole muiltakaan tullut. Aina baareissakin käydessä heillä oli tytöt mukanaan joten tunsin aina olevani täysin ulkopuolinen. Tämä siis oli jo pari kolme vuotta sitten. Olin tuntenut jo itseni yksinäiseksi silloin pitkän aikaa ja olisin halunnut puhua asiasta parhaan kaverini kanssa mutta en koskaa pystynyt siihen sillä pelkäsin hänen vain nauravan tai pahimmassa tapauksessa kertovan siitä muille. Sitten yhtenä kertana hänen tyttöystävänsä tuli kännipäissään minulle selittämään kuinka kaverini oli kertonut hänelle asioita jotka oli tarkoitus pysyä vain meidän kahden välillä. Tämän jälkeen en edes halunnut enää jutella näistä asioista kenelleen vaan olen pitänyt kaikki visusti sisässäni jo useamman vuoden ajan. Mutta silti pidin häntä parhaana kaverinani. Olemme olleet hyviä kavereita jo lapsesta saakka. Yläasteesta alkaen olemme olleet samoissa kouluissa ja jotkut luokat jopa samoilla luokilla.
Sitten tuli armeijan aika, menimme samaan paikkaan. Koska olimme eri osastoilla lomamme kulkivat täysin eri aikoihin joten silloin ei tullut pidettyä paljonkaan yhteyttä. Hyvänä asiana armeijasta löysin vanhan kaverini joka oli muuttanut jo ala-asteella toiselle paikkakunnalle, joten hänen kanssaan tuli tultua uudelleen kavereiksi. Se kesti noin vuoden armeijan jälkeen kunnes minusta alkoi tuntumaan että itse olen ainoa joka yrittää pitää ystävyyssuheteen koossa eli aina itse olin se kumpa soitti ja kysyi baariin lähtöä tms. Sitten jossain vaiheessa minua alkoi ärsyttämään hänen kiukkuisuutensa puhelimessa ja päätin antaa hänen soittaa seuraavan kerran. Siitä on nyt kulunut kohta 1,5 vuotta, joten sekin kaveruussuhde on menetetty.
Tällä hetkellä olemme taas tämän entisen parhaankaveri kanssa samassa paikassa opiskelemassa mutta eri linkoilla, joten on todella harvinaista että törmäämme koulussa. Olen saanut koulusta useita kavereita mutta heillä kaikilla on omat piirit joissa he pyörivät kouluajan ulkopuolella. Olisi kivaa saada hyviä kavereita joiden kanssa voisi olla vapaa-ajallakin.
Tällähetkellä asun vielä vanhempieni kanssa samassa talossa, mutta tämäkin alkaa jo tuntua huonolta ratkaisulta. En enää jaksa heidän sanomisiaan kuinka minuilla ei ole muuta elämää kun koulussa käynti ja kotona oleminen.. Mutta jos muuttaisin pois niin voisi olla niin että nämä vähäisetkin sosiaaliset kanssakäymiseni vähenisivät vielä ensisestään. Ikää siis on jo 22 vuotta, eikä minulla ole ollut kertaakaan tyttöystävää, ei edes minkäälaista yritelmää. Paras tälläinen muistoni on kun eräs samalla luokalla oleva tyttö pussasi minua poskelle humalapäisään. Tunne ole hieno ja kuinka haluaisinkaan sellaista lisää. Jonkun kenen kanssa voisi olla oma itsensä, jonkun kenen kanssa ollessaan tuntisi hyväksi olla juuri omaitsensä, jonkun jota rakastaa..
Tällähetkellä suurin pelkoni on että jään olemaan aina yksin, ilman ketään kelle puhua ja paljastaa syvimmät tunteensa.. Olisi hyvä jos pääsisi tutustumaan muihin samanlaisia asioita kokeneisiin sillä he tuskin pitäisivät mitenkään erikoisena.
Noh.. tulipas siitä sekava ja omituinen kirjoitus. Mutta olkoon.
Sitten tuli armeijan aika, menimme samaan paikkaan. Koska olimme eri osastoilla lomamme kulkivat täysin eri aikoihin joten silloin ei tullut pidettyä paljonkaan yhteyttä. Hyvänä asiana armeijasta löysin vanhan kaverini joka oli muuttanut jo ala-asteella toiselle paikkakunnalle, joten hänen kanssaan tuli tultua uudelleen kavereiksi. Se kesti noin vuoden armeijan jälkeen kunnes minusta alkoi tuntumaan että itse olen ainoa joka yrittää pitää ystävyyssuheteen koossa eli aina itse olin se kumpa soitti ja kysyi baariin lähtöä tms. Sitten jossain vaiheessa minua alkoi ärsyttämään hänen kiukkuisuutensa puhelimessa ja päätin antaa hänen soittaa seuraavan kerran. Siitä on nyt kulunut kohta 1,5 vuotta, joten sekin kaveruussuhde on menetetty.
Tällä hetkellä olemme taas tämän entisen parhaankaveri kanssa samassa paikassa opiskelemassa mutta eri linkoilla, joten on todella harvinaista että törmäämme koulussa. Olen saanut koulusta useita kavereita mutta heillä kaikilla on omat piirit joissa he pyörivät kouluajan ulkopuolella. Olisi kivaa saada hyviä kavereita joiden kanssa voisi olla vapaa-ajallakin.
Tällähetkellä asun vielä vanhempieni kanssa samassa talossa, mutta tämäkin alkaa jo tuntua huonolta ratkaisulta. En enää jaksa heidän sanomisiaan kuinka minuilla ei ole muuta elämää kun koulussa käynti ja kotona oleminen.. Mutta jos muuttaisin pois niin voisi olla niin että nämä vähäisetkin sosiaaliset kanssakäymiseni vähenisivät vielä ensisestään. Ikää siis on jo 22 vuotta, eikä minulla ole ollut kertaakaan tyttöystävää, ei edes minkäälaista yritelmää. Paras tälläinen muistoni on kun eräs samalla luokalla oleva tyttö pussasi minua poskelle humalapäisään. Tunne ole hieno ja kuinka haluaisinkaan sellaista lisää. Jonkun kenen kanssa voisi olla oma itsensä, jonkun kenen kanssa ollessaan tuntisi hyväksi olla juuri omaitsensä, jonkun jota rakastaa..
Tällähetkellä suurin pelkoni on että jään olemaan aina yksin, ilman ketään kelle puhua ja paljastaa syvimmät tunteensa.. Olisi hyvä jos pääsisi tutustumaan muihin samanlaisia asioita kokeneisiin sillä he tuskin pitäisivät mitenkään erikoisena.
Noh.. tulipas siitä sekava ja omituinen kirjoitus. Mutta olkoon.
Vastaukset 10
Vanhimmat
mulla on vähän samoja tuntemuksia. opiskelen ja kaikki luokallani seurustelevat/ovat naimisissa. on kovin ikävä olla ainoa, joka on yksin. onhan tietty kavereita, mutta asuvat ns. kaukana. opiskelijalla kun ei ole rahaa joka vkl lähteä kavereiden perään pääkaupunkiseudulle.
itse olen juuri lopettanut suhteen, kun tajusin, että mies vain käyttää mua hyväkseen. puolitoista vuotta kaikkea paskaa. tunnen olevani todella yksin vaikka voin puhua kavereilleni ongelmistani. silti kaipaan elämääni miestä, joka veisi tästä kaikesta paskasta pois. ei vain näytä onnistuvan, vaikka hammas irvessä yrittää kaikkea kestää. missä vika? en tiedä. ulkonäöllisesti ei mitään vikaa muiden mielestä.
oletko yrittänyt puhua tyttöjen kanssa esim. baareissa? vai oletko lähinnä vetänyt perseet olalle ja örveltänyt? ei kovin viehättävän näköistä. yksin jäämisen pelko on monella kovin suuri, itsellänikin. kuitenkin sitä haluaa perustaa perheen, saada lapsia jne. olla normaali. en tiedä, mitä lohdutuksen sanoja sinulle voisi kirjoittaa. ehkä elämä voittaa jossain vaiheessa, ja löydät elämääsi naisen, joka haluaa sinut sellaisena kuin olet.
Ei sitä 22 vuotiaana vielä kovin vanha ole, jos ei ole koskaan suhteessa ollut. Kyllähän sitä ehtii, maailma on kivoja tyttöjä pullollaan, mutta usein he lymyilevät jossakin, josta heitä on vaikeampi nähdä kuin joitakin baareissa pörrääviä (sallinet ilmaisun) pinnalisia trendipellelyylejä. Toisaalta, mikäs minä nyt olen neuvomaan, olenhan vasta 17 ja kaiken lisäksi tyttö, eikä minulla ei juuri muista tytöistä seurustelumielessä ole kokemusta. Mutta tahdon kuitenkin antaa rohkaisevia sanoja, kuulostat mukavalta mieheltä jollaisen ainakin minä voisin ajatella ottavani omaksi kullakseni paljon mieluummin kuin minkään (ja nyt mennään vielä lapsellisempiin sanoihin) täyden kakkapään!
Sinullekin on varmattuna jossakin paljon rakkautta, olen varma siitä! Oletko muuten kokeillut netin seuranhakupalveluja? Olen kuullut miljoonittain hyvää palautetta niistä, joten mikset kokeilisi niitä, jos baarissa hikoileminen ei kiinnosta?
Tsemppiä!
tuo kirjoituksesi. Minulla oli nuoruudessa samanlainen olo, kun mietin, mistä ihmeessä se minun prinssini oikein mahtaa olla. Kavereillani oli poikakavereita ja minä olin yksin. Aikaa kului ja tulin työelämään ja yhä kuljin yksin. Sitten kuljin tyttökavereitteni kanssa ravintoloissa, mutta sieltä en häntä löytänyt. Sitten rohkaistuin ja vastasin kirjeenvaihtoilmoituksiin. Ehdokkaita tuli, mutta ei oikein sopivaa. Kunnes lopulta tuli kirje eräältä mieheltä, jonka kanssa aloin seurustella. Ja menimme 30-kymppisinä naimisiin. Nyt olemme olleet 27 vuotta onnellisesti naimisissa ja olemme vielä rakastuneempia kuin mennessämme. Joten toivon sinunkin löytävan sen oikean, kun aika on kypsä, kyllä sellainen ilmestyy. Tsemppiä sinulle.
Huom! Olet iältäsi vasta 22 eli poikanen. Elämäsi on vasta alussa ja PALJON PALJON on vielä edessä. Mitä olet ajatellut silloin tehdä? Harrastatko jotain tai kiinnostaako sinua jotkin asiat? Kansalaisopistot, avoimet yliopistot, kurssit, seurat, on mistä valita on luontoa, puutöitä, filosofiaa, matematiikkaa, liikuntaa, näyttelemistä, kieliä vaikka mitä. Sun tulis pitää itseäsi tärkeänä, omana parhaana kaverinas ja toimia siltä pohjalta. Sitten et ehkä laittais niin paljon odotuksia tuleville ystävillesi. Kun olet onnellinen vaikka ilman ystäviä, niin ystäviä löytyykin. Joteski ihmeellisellä tavalla se vaistotaan, mitä toinen haluaa multa ja miten se suhtautuu itseensä. "Ken on itsensä ystävä, on kaikkien ystävä." Etsi ystäviä jakamaan mielenkiintoinen elämäsi, älä täyttämään tyhjyyttäsi. Voi tuntuu aika ikäviltä neuvoilta alkuun, mutta uskoisin, että kun mietit näitä juttuja, ni jotain selkiää...Kirjoituksesi perusteella olisit varmasti sellainen ystävä, jonka moni haluaisi itselleen, mutta haluatko sinä heitä? Oikeasti? Ja miksi?
Mitä sitten vaikka on vain 22, onko pakko tulla retostelemaan iällä. Elämä edessä, onpa vaan aika klisee toikin. Poikanen? Hyvin sanottu. Joopajoo.
Oletko jokin 80-vuotias eläkemummo itse sitten?
Hyviä neuvoja muuten, mutta turha tuota ikää revitellä mitenkään, that's my point.
Onko sulla itsellesi sitten paljon ystäviä, jos saa kysyä?
vaikka on nuori, voi silti on tosi pahasti yksinäinen ja masentunut. mulla on noi tuntemukset, vaikka hyviäkin kavereita on. vituttaa sellaiset neuvot, että sä olet nuori, sulla on elämä edessä jne. mitä vitun väliä elämällä on, kun ei ole ketään, jonka kanssa elämän voisi jakaa?!
Täällä palstoilla näkee niin paljon kaikenlaista paskaa. Oli hienoa lukea rehellinen kirjoituksesi.
19-24-vuotiaana seurustelin yhtämittaisesti ja onnellisesti, mutta suhteen ei ollut tarkoitus kestää sen pitemmälle. 25-29-vuotiaana oli monta lyhyempää seurustelusuhdetta. Sitten alkoi olla taukoja.
Nyt 32-vuotiaana minulla on samoja pelkoja kuin sinulla, 22-vuotias.
En jaksa mennä kaikkiin yksityiskohtiin. Pointtini on, että me jokainen elämme elämämme ihan omaan originaaliin tahtiimme. On minun vuoroni olla yksinäinen. Se sattuu, mutta en usko, että sitä kestää loppuelämäni, vaikka joinain päivinä ja hetkinä tuntuu siltä. Sellaisina hetkinä ja päivinä en aina pysty edes lähtemään ulos asunnostani.
Tämä kuulostaa tosi pateettiselta, MUTTA sinun vuorosi tulee. On paska juttu, että nämä asiat tapahtuvat omaan tahtiinsa ja tosi eri aikaan eri ihmisille, mutta niin se vaan on.
Olet selvästi älykäs, ajatteleva, tunteellinen mies. Oletko pussannut tai rakastellut ketään, ei ole merkityksellistä. Olen 32-vuotias, monta kertaa rakastunut ja seksuaalisesti paljon kokenut nainen. USKO MINUA.
Sinun tarvitsee kuitenkin tehdä vähän jotain. Sinun tarvitsee puhua ihmisille. Ehdottaa yhteistä tekemistä. Ei se haittaa, jos et heti puhu tytöille. Yritä ensin löytää sellaisia kundeja, jotka haluaisit kavereiksesi. Kun löydät yhden, uskot että ystävystyminen onnistuu.
Unohda lapsuudenajan ystäväsi, mikäli he eivät tällä hetkellä "sovi" ajatusmaailmaasi. Älä tunne syyllisyyttä heidän "jättämisestään". Olet yksilö. Sinulla on oikeus valita, kenen kanssa olet tekemisissä, eikä sinun tarvitse sitä kenellekään perustella (kunhan et ole kenellekään ilkeä tai vittumainen).
Ennenkaikkea: ota yksi askel kerrallaan. Sinulla on EDELLEEN koko elämä aikaa.
Onnea matkaan!
Olin suunnilleen samassa tilanteessa armeijan jälkeen, kuten on ollut moni muukin. Hanki harrastus tai pari, käy paikoissa joissa on ihmisiä. Tee mitä tahansa kunhan et jää kotiin makaamaan, koska sieltä sinua ei kukaan tule hakemaan. Puhun kokemuksesta, sillä tein juuri päinvastoin, eikä se auttanut yksinäisyyteen ;)
Tuo sun tekstis kuullosti todella tutulta. Olen itse tässä viimeiset vuodet paininut yksinäisyyden kanssa ihan urakalla. Tuntuu, että kukaan ei halua olla mun kanssa. Yhden illan juttuja kyllä löytyy, mutta niistä ei jää kuin paska maku suuhun ja sitten vaan tuntuu enemmän yksinäiseltä. Mä asun jo yksinäni, mutta nyt tuntuu että se ei ehkä ole se paras vaihtoehto. Olisi ehkä parempi asua esim. vanhempien luona. Silloin ainakin olisi seuraa ja raha-asiatkin sujuisi huomattavasti paremmin kun ei tarttis yksin maksaa kaikkea. Tässä on kyllä montaa kuukautta itketty iltaisin tätä julmaa elämää. Kaikki tuntuu menevän kokoaika enemmän vaan pieleen. Oikeesti sitä tarttis löytää joku ihana mies, jonka kanssa jakaa ilot ja asurut. Silloin jaksaisi huomattavasti paremmin kun nyt sulkeutuneena....
Heips! Mitäs sulle kuuluu??? Oliko näistä keskusteluista mitään hyötyä sulle, vai miten menee? Olisi kiva kuulla kuulumisiasi.