Suunnilleen viime vuodenvaihteen aikoihin rupesin ensimmäistä kertaa elämässäni kehittämään oman mieleni hallintaa tosissani. Suurimpana syynä tälle rupeamalle oli alkavan masennukseni (tai pitkäaikaisen alakuloisuusjakson, virallista nimitystä en osaa sanoa) itsehoito.
Hieman yli puolen vuoden aikana luin useita mielen rakenteeseen ja toimintaan (ja sitä kautta myös oman maailmankuvan käsittämiseen) liittyviä kirjoja. Uskon, että jokaisen mieli toimii erilailla, joten teosten tietoja tuli yhdisteltyä ja karsittua omien havaintojeni mukaan. Tutustumisretkestä tuli eräänlainen harrastus, joka ei kuitenkaan merkittävästi vähentänyt normaalia sosiaalista elämääni. Näiden teosten, pitkien meditaatio- ja mietiskelysessioiden, ja samasta aihepiiristä kiinnostuneiden ystävien kanssa käytyjen keskustelutuokioiden avulla koen nyt saaneeni jo jonkinlaisen käsityksen siitä, mitkä asiat vaikuttavat mieleeni milläkin tavalla, ja siitä, miten hallita mielen ailahteluita.
Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että yhden taidon saavutettuani toinen taito on unohtunut. Lyhimmillään kiteytettynä tuota unohtunutta taitoa voisi kuvailla sanoilla "hetkessä eläminen". Normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä ajatukset tuppaavat siirtyä automaattisesti oman pään sisään, ja näin tapahtuu siis sekä kaveriporukassa jutellessa, kuten myös luennoilla. Tällä hetkellä tuntuu myös siltä, että mielenhallintaan pyrkiminen on passivoittanut ulkoista olemustani, ja omia mielipiteitä on vaikea muuttaa kattavasti sanoiksi ja teoiksi.
Koen myös jollain tapaa eriytyneeni aisteistani: Katsoessani maisemaa en NÄE sitä samalla tavalla kuin ennen. Tuntiessani kosketuksen ihollani, en kuitenkaan TUNNE sitä täysin samalla tavalla kuin ennen. Tuntuu kuin kehoni olisi vain irrallinen lihaköntti, joka on erillään oikeasta minästäni, ja että siihen kohdistuneet ärsykkeet eivät kosketa oikeaa minääni juuri millään tavalla. Paremmin en osaa tilannettani sanoin selittää.
Mitä luulette, olisiko mahdollista että liiallinen mielenhallintani voisi häiritä kommunikaation kulkemista "ulkoisista ärsykkeistä" (kaveri, luennoitsija, maisema, tilanne...) aistien kautta mieleeni, samoin kuin ajatusteni kulkemista mielestä suuni kautta vastaanottajalle? Vai onko tämä mielen syövereihin tutustuminen lopulta vain heikentänyt mielenhallintaa, kun informaation lisääntyessä tulee aina vain lisää kysymyksiä mieleen?
Ja loppuun vielä kaikista tärkein kysymys, sillä kaikesta analysoinnista huolimatta tähtään pohdiskeluissani aina johonkin lopputulokseen, ratkaisuun: Kuinka opetella jälleen elämään täysillä tässä hetkessä?
Hieman yli puolen vuoden aikana luin useita mielen rakenteeseen ja toimintaan (ja sitä kautta myös oman maailmankuvan käsittämiseen) liittyviä kirjoja. Uskon, että jokaisen mieli toimii erilailla, joten teosten tietoja tuli yhdisteltyä ja karsittua omien havaintojeni mukaan. Tutustumisretkestä tuli eräänlainen harrastus, joka ei kuitenkaan merkittävästi vähentänyt normaalia sosiaalista elämääni. Näiden teosten, pitkien meditaatio- ja mietiskelysessioiden, ja samasta aihepiiristä kiinnostuneiden ystävien kanssa käytyjen keskustelutuokioiden avulla koen nyt saaneeni jo jonkinlaisen käsityksen siitä, mitkä asiat vaikuttavat mieleeni milläkin tavalla, ja siitä, miten hallita mielen ailahteluita.
Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että yhden taidon saavutettuani toinen taito on unohtunut. Lyhimmillään kiteytettynä tuota unohtunutta taitoa voisi kuvailla sanoilla "hetkessä eläminen". Normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä ajatukset tuppaavat siirtyä automaattisesti oman pään sisään, ja näin tapahtuu siis sekä kaveriporukassa jutellessa, kuten myös luennoilla. Tällä hetkellä tuntuu myös siltä, että mielenhallintaan pyrkiminen on passivoittanut ulkoista olemustani, ja omia mielipiteitä on vaikea muuttaa kattavasti sanoiksi ja teoiksi.
Koen myös jollain tapaa eriytyneeni aisteistani: Katsoessani maisemaa en NÄE sitä samalla tavalla kuin ennen. Tuntiessani kosketuksen ihollani, en kuitenkaan TUNNE sitä täysin samalla tavalla kuin ennen. Tuntuu kuin kehoni olisi vain irrallinen lihaköntti, joka on erillään oikeasta minästäni, ja että siihen kohdistuneet ärsykkeet eivät kosketa oikeaa minääni juuri millään tavalla. Paremmin en osaa tilannettani sanoin selittää.
Mitä luulette, olisiko mahdollista että liiallinen mielenhallintani voisi häiritä kommunikaation kulkemista "ulkoisista ärsykkeistä" (kaveri, luennoitsija, maisema, tilanne...) aistien kautta mieleeni, samoin kuin ajatusteni kulkemista mielestä suuni kautta vastaanottajalle? Vai onko tämä mielen syövereihin tutustuminen lopulta vain heikentänyt mielenhallintaa, kun informaation lisääntyessä tulee aina vain lisää kysymyksiä mieleen?
Ja loppuun vielä kaikista tärkein kysymys, sillä kaikesta analysoinnista huolimatta tähtään pohdiskeluissani aina johonkin lopputulokseen, ratkaisuun: Kuinka opetella jälleen elämään täysillä tässä hetkessä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
ööö derealisuudelle vaikuttaa.