On taas niin yksinäinen olo.Mieheni on kyllä kotona,lääkepäissään niinkuin usein on,ja minä tässä loputtomalta tuntuvassa tunnekierteessä:pettymys,turvattomuus,kiukku,halveksunta,kauna,katkeruus.Tässä järjestyksessä.Tiedostan että näiden tunteiden taustalla on ainakin väärää riippuvuutta mutten osaa olla "vahva,itsenäinen nainen"niinkuin nykyään ja varsinkin suomessa pitäisi olla.Olisin halunnut kumppanin ja olkapään,mutta edes huumorintajut eivät kohtaa.Tässä sitä nyt kärvistellään-yksinäisenä avioliitossa :(
Tyypillinen nainen
heikkonaikkonen
131119
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tuosta ei selviä onko kyseessä sairauden hoito, vaiko lääkkeiden väärinkäyttö.
Entä mistä syntyy halveksunta? Et tunne sääliä tai pikemminkin auttamisen tarvetta, eli sitä mitä kumppanilta ja olkapäältä odotetaan?
Avioliitto on kieltämättä monimutkainen asia pelkän yhdessä asumisen sijasta, mutta joskus tahto tehdä oikein ja elää lupauksensa mukaisesti voi auttaa näkemään asiat myös sen toisen aviopuolison silmin.
Sanoisin että "tyypillinen nainen" voi olla väärä otsikko, ei kaikki miehetkään osaa olla tukena jos vaimolla on ongelmia. Onko parisuhdeongelman osalta jo yritetty keskustella (ei riidellä) voiko mitään muuttaa? Miten kauan olette olleet naimisissa?
Halveksunta syntyy siitä että hänellä on skitsofrenia ja lääkkeitten väärinkäyttä,joitten seurauksena on sekaisin.Hän jaksaa aina syyttää miten olen pirullinen ja pitää minua vihollisenaan.Heikoksi minut tekee se että rakastan häntä.Hänen kanssaan on melkein mahdotonta sopia mistään tai keskustella,koska hän esim.ei muista asioita.Tänään autoin häntä niin että soitin poliisin kun oli kuristanut minua ja uhannut tappaa.Pääsi nyt sitten (taas) osastolle mutta pakkolähetettä ei saatu.Lääkkeiden väärinkäytön takia ei pääse psykiatriselle polille hoitoon,ensin pitäisi mennä vierotukseen lääkkeistä muttei suostu menemään,lupaa aina lääkärille ja pääsee siten sairaalasta.
Tämän ryhmän nimi oli yksinäisyys,en huomannut että tuolla on muitakin ryhmiä jotka sopisivat mulle paremmin.Mutta jos toinen on henkisesti sairas niin ei hänen kanssaan mitään voi jakaa,siinä on ihan yksin.Siinä on otettava holhoojan rooli ja suhtauduttava sairaaseen kuin lapseen.Paitsi että lapsi ei ole vaarallinen.Laitoin tuon tyypillinen nainen -otsikon ehkä sen vuoksi että riippuvuus miehestä on naiselle niin tyypillistä,huonostakin miehestä,ainakin se on mielestäni ominaisempaa naiselle kuin että mies roikkuisi naisessa joka on vaikea.Ainakin minulle on tyypillistä olla riippuvainen.
"Vaimo oli avioeron hakijana prosessin alusta loppuun joka viidennessä tapauksessa ja mies noin joka kolmannessatoista tapauksessa."
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10224/3725/litmala.pdf?sequence=1
Tutkimus on jo vanha, mutta ei siis ole tyypillisempää naiselle. Mutta kieltämättä yksinäisyyttäsi suurempi asia on tuo puolison sairaus johon voi sisältyä väkivaltaa.
Koska halveksit jo nyt sairasta puolisoa en toivota jaksamista, vaan kehottaisin hakemaan ratkaisua.
Sittenkin parempi, näin yksin, kuin parisuhdevankilassa.
Aikoinani avioliitossa mietin, että en tiennytkään, että naimisissa oleva, oma puolison kanssa saman katon alla elävä ihminen voi tuntea itsensä niin loputtoman yksinäiseksi kuin minä silloin itseni tunsin. Miehelläni saattoi olla joku mielenterveysongelma käytöksen perusteella, mutta mitään diagnoosia siihen ei koskaan ole hankittu. Erosimme aikoja sitten miehen aggressiivisen, arvaamattoman ja itsekkään käytöksen vuoksi. Olin kotiäiti ja täysin riippuvainen hänestä taloudellisesti. Hän käytti tilannetta hyväkseen alistaakseen minua ja nujertaakseen minuuteni ja omanarvontuntoni. Itkin usein illalla vuoteen omalla puolellani hiljaa itsekseni, kun hän joi ja puuhaili rauhassa omia juttujaan, raivottuaan juuri minulle ja saaden minut jälleen tuntemaan itseni mitättömäksi ja kelpaamattomaksi. Olin luullut, että kun menen naimisiin, minun ei enää koskaan tarvitse tuntea itseäni yksinäiseksi. Se oli harhaluulo: olet tavallaan saavuttanut maksimin, mutta sinulta puuttuu se, mitä eniten kaipaisit. Et voi toivoa enää enempää. Nyt sinkkuelämää viettäessäni olen kyllä joskus yksinäinen, mutta mieli on rauhallinen ja voin tavata ystäviä ja tuttuja, jos haluan. Jos sopiva tyyppi sattuisi kohdalle, voisin harkita seurustelua, mutta aika rajoitetuin odotuksin. Yksinäisyys antaa vapautta ja tilaa, saat päättää itse asioistasi, elämästäsi, ajankäytöstäsi, tunteistasi ja kodistasi. Säälin nyt monia onnettomia perheenäitejä ja aviovaimoja, jotka ovat menneet tuohon samaan harhaan kuin minä aikoinani.
hanki harrastuksen kautta parempi kumppani.
Hanki harrastus tms., muuta tekemistä ja ajattelemista, oma elämä. Sillä lailla jaksat paremmin sekä miestä että sen ongelmia sen verran, kuin ulkopuolisen pitää ja tulee jaksaa. Sinä et voi elää hänen elämäänsä eikä sinun kuulukaan, joten ala elää omaasi. Heti !
Vihdoin tajusit että oon sulle se oikea! Jätä se ja tulee kotiin timanttini. Ihaillaan kauneuttasi yhdessä..
Olen melkein satavarma, että "timantti" tarkoittaa sulle iiihan eri asioita kuin mulle.
cheek3,meillä on kyllä paljon yhteistä;kumpikin nähdään timantteja siellä missä niitä ei ole ja halutaan ihailla viallista kauneutta.Voi juku.Se oikea taisi viimeinkin löytyä.
Olen 21v nuori opiskelijanainen ja olen aikalailla yhtä ykisnäinen kuin sinä.. Avomieheni kanssa ollaan oltu yhdessä reilu 5 vuotta mutta on kuitenkin vuoden verran ollut kauhean yksinäinen olo.. Avomiehelläni on peliriippuvuus ja ei käy töissä tai opiskele (ei rahallisesti tarviikkaan). Itse käyn opintojeni ohella töissä joten olen vapaalla ehkä pari iltaa viikossa, jolloin istun vain ja kuvittelen poraavani reikää seinään katseellani. Olen nuorempanakin ollut masentunut ja vuosi sitten sitä on taas alkanut tuntemaan. Vaikka minulla on miespuolinen henkilö tuolla olohuoneessa telkkarin edessä, niin elän kuitenkin vain omaa "elämääni". Hän ei välitä minun menoistani eikä innostu pätkääkään kun koetan keksiä jotain yhteistä tekemistä. Hankimme pari vuotta sitten koiran jotta olisi enemmän yhteistä tekemistä, mutta koiruus vain lokoilee sohvalla..
Mikään ei enää inosta. Kouluun meno tuottaa tuskaa ja samoin työnteko, vaikka silloin saan muuta ajateltavaa kuin kotiolot.
Tiedän että terve ihminen ei eläisi sekuntiakaan minun tilanteessani ja lopettaisi suhteen ja muuttaisi pois, mutta en vain kertakaikkinaan kykene. En pysty, en jaksa. Masennukseni vie kaikki voimani. En edes itke enään. Ennen tunsin jotain, nyt en tunne mitään. En ole edes surullinen tai tunne itsesääliä koska tiedän että tilanteeni on itseaiheutettu..
Mitä tässä pitäisi oikein tehdä..?
Hei! Millaista hoitoa saat masennukseesi? Suosittelisin sinulle ensisijaisesti että ottaisit tämän asian hoitoosi. Sanot olevasi opiskelija joten koulusi terveydenhoitajalle voisit varata aikaa.
Parisuhteesi kuulostaa siltä ettei se palvele kumpaakaan, ihan päinvastoin.
Ymmärrän ihan täysin että suhteesta lähteminen on vaikeaa, siksi kehotan sinua ensin hoitamaan itsesi kuntoon, Oman arvostuksen kautta huomaat muutkin mahdollisuudet joita elämä sinulle voi antaa, oot ihanan nuori. :)
Uskon myös sinulla olevan huono omatunto jos miehesi jätät, riippuvuus yms. Jokainen on kuitenkin vastuussa omassa elämästään, niin myös puolisosi.
moi! Olen yksinäinen.