Tämä on aivan kamalaa. En ole koskaan ollut mikään hyvä oppilas ja koko peruskoulun ajan poissaoloja keertyi aivan kamala määrä. Lukion alettua päätin ryhdistäytyä ja vetää poissaolot minimiin, mutta mitä vielä. Kahden kuukauden aikana olen ollut lähes viikottain edes kerran pois.
Tähän ei niinkään ole syynä, että esimerkiksi koulutyöt ahdistaisi, vaan ne ihmiset. En voi sietää muita oppilaita. Minun on vaikea hengittää koulussa ja joudun taistelemaan kyyneleitä vastaan jo koulumatkalla. Yleensä sitten kotiin päästyä itkenkin ja toivon että kuolisin ettei tarvisi mennä. En pysty tähän. Mulla on jatkuva huono omatunto kaikesta ja vihaan tätä.
Mielessä on monesti käynyt, että jos puhuisin jollekkin opettajalle, mutta... En vaan pysty siihen. Jo pelkästään opettajalle jostain turhanpäiväisestä sanominen ahdistaa niin että kädet ja jalat tärisevät seuraavat viisitoista minuuttia vähintään. Koululla ei ole terveydenhoitajaa, ja vaikka ottaisinkin koulupsykologiin yhteyttä (joka ei ole myöskään koululla koskaan) ja esimerkiksi varaisin ajan että menisin keskustelemaan, tiedän etten menisi.
Minulla on koulussa muutamia kavereita, osan olen oikeastaan tuntenut jo yläasteelta. Muutamat heistä jopa tietävät ongelmistani, ainakin tiesivät. Yläasteella vielä puhuin suht avoimesti, mutta sitten tuli peruskoulun jälkeen reilu vuoden tauko että oltiin todella vähän tekemisissä. Nykyään he olettavat, että olen jo parempaan päin koska yritän pitää yllä "kulissia" ja saada muut uskomaan että minulla on kaikki hyvin. Ettei minulla ole hätää. Ja tiedän etten voi heille enää kertoa, en pysty siihen.
En vaan jaksaisi tätä mitään, en pysty elämään tässä ahdistuksessa ja pahassa olossa. Mutten voi myöskään kertoa siitä kenellekkään. Tuntuu ettei millään ole enää mitään suuntaa ja olen täydellisen turha ja mitäänsanomaton. Vihaan itseäni.
Jos minulla ei olisi lemmikkejä joista huolehtia, niin voi olla että vetäisin itteeni hirteen just nyt. Tai olisin tehnyt sen jo noin viisi vuotta sitten.
Tähän ei niinkään ole syynä, että esimerkiksi koulutyöt ahdistaisi, vaan ne ihmiset. En voi sietää muita oppilaita. Minun on vaikea hengittää koulussa ja joudun taistelemaan kyyneleitä vastaan jo koulumatkalla. Yleensä sitten kotiin päästyä itkenkin ja toivon että kuolisin ettei tarvisi mennä. En pysty tähän. Mulla on jatkuva huono omatunto kaikesta ja vihaan tätä.
Mielessä on monesti käynyt, että jos puhuisin jollekkin opettajalle, mutta... En vaan pysty siihen. Jo pelkästään opettajalle jostain turhanpäiväisestä sanominen ahdistaa niin että kädet ja jalat tärisevät seuraavat viisitoista minuuttia vähintään. Koululla ei ole terveydenhoitajaa, ja vaikka ottaisinkin koulupsykologiin yhteyttä (joka ei ole myöskään koululla koskaan) ja esimerkiksi varaisin ajan että menisin keskustelemaan, tiedän etten menisi.
Minulla on koulussa muutamia kavereita, osan olen oikeastaan tuntenut jo yläasteelta. Muutamat heistä jopa tietävät ongelmistani, ainakin tiesivät. Yläasteella vielä puhuin suht avoimesti, mutta sitten tuli peruskoulun jälkeen reilu vuoden tauko että oltiin todella vähän tekemisissä. Nykyään he olettavat, että olen jo parempaan päin koska yritän pitää yllä "kulissia" ja saada muut uskomaan että minulla on kaikki hyvin. Ettei minulla ole hätää. Ja tiedän etten voi heille enää kertoa, en pysty siihen.
En vaan jaksaisi tätä mitään, en pysty elämään tässä ahdistuksessa ja pahassa olossa. Mutten voi myöskään kertoa siitä kenellekkään. Tuntuu ettei millään ole enää mitään suuntaa ja olen täydellisen turha ja mitäänsanomaton. Vihaan itseäni.
Jos minulla ei olisi lemmikkejä joista huolehtia, niin voi olla että vetäisin itteeni hirteen just nyt. Tai olisin tehnyt sen jo noin viisi vuotta sitten.
Vastaukset 5
Vanhimmat
mutta osaathan kertoa tänne, joten eiköhän elämä voisi ruveta sujumaan. mutta etsi tietoa ,jokaisella on ne omat taustansa.
Suositan näitä sivuja:
http://www.mielenterveysseura.fi/
https://www.tukinet.net/
http://huippukuntoon.fi/mieli
t. masentunut ja erakoitumisen pisteessä oleva 20v. :/
On hyvin eri asia kirjoittaa anonyymisti keskustelupalstalla, kuin keskustella kasvotusten toisen ihmisen kanssa.
Kiitos Mulle ollu apua! Olen vastaavia sivustoja läpi käynytkin, joskaan en ole löytänyt niistä apua. Ja sitten niissä on tekstit yleensä tyyliä "keskustele läheisten/lääkärin kanssa", joka mulla on juuri ongelma kun ei vaan pysty ja kykene. Hyvä jos pystyn katsomaan parin kymmenen minuutin ohjelmia istuen samalla sohvalla äitini kanssa, päivittäisten kuulumistenkin vaihtaminen tekee tiukkaa.
Ja vielä entisestään vaikeuttaa, että kun tämän ahdistuksen ja masennuksen kanssa on elänyt jo vuosia, vaikkakin se hankaloittaa elämää ja siitä toivoisi pääsevän eroon, niin silti se on jotenkin niin osa minua. Vihaan sitä, mutten haluaisi päästää irti. hohhoijaa
Oletko kokeilut chatissa juttelua? Meinaa tukinetissä on ainakin myöskin chatti mahdollisuus ja sitten toi vertaistuki palstat. Toinen miten voi itsekseen yrittää päästä ahdistuksen hoidossa eteenpäin on perus pysähtyminen ja sisään-ulos hengittely. Hiljennyt itseksesi ja annat ajatuksen vain tulla, laitat taustalle jotain rauhallista musiikkia... Luontaistuote kaupoista saa vahvoja yrttejä joilla voi myöskin yrittää hoitaa itseään ja/tai lähteä ulos aina kun alkaa ahdistamaan reippaalle kävelylle/juoksulle.
Toi sun tilanteesi kuulostaa tutulta. Itselläni jäi peruskoulu kesken, koska jossain kohtaan en vain psytynyt enää enemään kouluun.Syynä minullakin oli muihin ihmisiin liittyvä ahdistus. Lastensuojelu ilmoituksen takaia joudun psykiatrille, mutta en pystynyt puhumaan ongelmistani ja ahdistuksestani. Suoritin peruskouluni loppuun iltalukiossa tenttimällä, jonka jälkeen menin ammattikouluun ja lupasin itselleni käyväni sen loppuun ilman turhia poissaoloja, toisin kävi. Vuoden kärsimisen ja lukuisin poissaolojen jälkeen jätin ammattikoulun kesken. Olin pitkään työttömänä kunnes päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja aloittaa uuden koulun, vaikka kuinka yritin, sekin kävi ylivoimaiseksi ja keskeytin. Sillon tajusin, että on haettava apua. Tilanne oli ihan hirveä ja mietin jo viikkoa etukäteen, että mitä sanoisin. Pikkuhiljaa puhuminen helpottui ja terapeuttini alkoi ymmärtää tilannettani. Samalla opin itse enemmän ymmärtämään tilannettani ja ahdistustani. Olin vuoden sairaslomalla joka juuri päättyi. Nyt olen menossa kuntouttukseen jonka jälkeen ensivuoden puolella olisi tarkoitus aloittaa opinnot. En tiedä kuinka siinä käy, pystynkö sihen vai en. Terapiasta on kummiskin ollut minulle paljon apua, varsinkin itseni ja ongelmieni hyväksymiseen ja käsittelyyn. Joten todella suosittelen ammatti-ihmiselle juttelemista. Tiedän että se voi tuntua mahdottomalta, itseltäni meni lähemmäs 6 vuotta, että siihen pystyin, mutta se on helpottanut tilannettani ja antanut uskoa tulevaisuuteeni. Suosittelen enemmin mielenterveyden ammattilaista kuin opettajaa, he luultavasti ymmärtävät tilannettasi paremmin. Toivon että saat voimia ja rohkeutta kertoa jollekkin ongelmistasi!