Olen kärsinyt vakavasta masennuksesta nyt noin neljä kuukautta. Takana on toki pidempikin historia, mutta koen vasta nyt olevani oikeasti masentunut. Masennukseni laukaisi ero pitkäaikaisesta tyttöystävästäni. Lähdin hakemaan apua ensin työterveydestä ja vähän ajan päästä minut ohjattiin kunnalliselle puolelle psykiatrin ja psykiatrisen sairaanhoitajan luokse. Psykiatri tietenkin nosti lääkistystäni, mutta en koe sen vaikuttaneen olooni yhtään. Olen sanonut asiasta useita kertoja sekä psykiatrille että sairaanhoitajalle, mutta lääkitykseeni ei kosketa.
Olen yrittänyt puhua ongelmistani vähäisille kavereilleni, mutta kukaan ei tunnu ymmärtävän. Lisäksi olen huomannut, että ongelmistani valittaminen saa ihmiset etääntymään. En uskalla puhua enää kenellekään etteivät viimeisetkin ihmiset katoa elämästäni. Vaikka masentuneita ja elämän eri asioiden kanssa painivia ihmisiä pitäisi olla paljon, minusta tuntuu silti siltä, ettei tässä yhteiskunnassa saa olla heikko tai ettei sitä saa ainakaan näyttää. Minulle ei ole ongelma näyttää ongelmiani ja puhua niistä. Tuntuu vain siltä, etten saa mistään enää apua. Kenelläkään ei ole aikaa kuunnella eikä kukaan tietenkään halua kuulla samoja asioita kerta toisensa jälkeen. En ihmettele enää yhtään sitä, että niin monet ihmiset päätyvät lopulliseen ratkaisuun. Vahvat ja itsekkäät ihmiset kyllä pärjäävät aina, mutta heikkojen kohtalo on usein huonompi. Itse olen sinnitellyt ainakin tähän asti, mutta tulevaisuus pelottaa.
Tiedostan sen, että kertomani asiat vastaavat hyvin stereotyyppistä masentuneen ihmisen kertomaa: kukaan ei kuuntele, maailma tuntuu loppuvan, kaikilla muilla on asiat hyvin jne. Sitä kaikkea ei vain pysty tajuamaan ennen kuin se sattuu omalle kohdalle. Olen itkenyt päivittäin jo kuukausia. Romahdan aina, kun ei tarvitse pidättää itkua muiden ihmisten seurassa. Masennus on kamala sairaus. En toivoisi sitä kenellekään.
Välittäkää toisista ihmisistä. Kertokaa ja näyttäkää se heille. Ottakaa yhteyttä vanhoihin tuttuihin ja kavereihin. Kysykää mitä heille kuuluu. Tukekaa heikoimpia parhaan kykynne mukaan. Koskaan ei tiedä milloin on myöhäistä.
Olen yrittänyt puhua ongelmistani vähäisille kavereilleni, mutta kukaan ei tunnu ymmärtävän. Lisäksi olen huomannut, että ongelmistani valittaminen saa ihmiset etääntymään. En uskalla puhua enää kenellekään etteivät viimeisetkin ihmiset katoa elämästäni. Vaikka masentuneita ja elämän eri asioiden kanssa painivia ihmisiä pitäisi olla paljon, minusta tuntuu silti siltä, ettei tässä yhteiskunnassa saa olla heikko tai ettei sitä saa ainakaan näyttää. Minulle ei ole ongelma näyttää ongelmiani ja puhua niistä. Tuntuu vain siltä, etten saa mistään enää apua. Kenelläkään ei ole aikaa kuunnella eikä kukaan tietenkään halua kuulla samoja asioita kerta toisensa jälkeen. En ihmettele enää yhtään sitä, että niin monet ihmiset päätyvät lopulliseen ratkaisuun. Vahvat ja itsekkäät ihmiset kyllä pärjäävät aina, mutta heikkojen kohtalo on usein huonompi. Itse olen sinnitellyt ainakin tähän asti, mutta tulevaisuus pelottaa.
Tiedostan sen, että kertomani asiat vastaavat hyvin stereotyyppistä masentuneen ihmisen kertomaa: kukaan ei kuuntele, maailma tuntuu loppuvan, kaikilla muilla on asiat hyvin jne. Sitä kaikkea ei vain pysty tajuamaan ennen kuin se sattuu omalle kohdalle. Olen itkenyt päivittäin jo kuukausia. Romahdan aina, kun ei tarvitse pidättää itkua muiden ihmisten seurassa. Masennus on kamala sairaus. En toivoisi sitä kenellekään.
Välittäkää toisista ihmisistä. Kertokaa ja näyttäkää se heille. Ottakaa yhteyttä vanhoihin tuttuihin ja kavereihin. Kysykää mitä heille kuuluu. Tukekaa heikoimpia parhaan kykynne mukaan. Koskaan ei tiedä milloin on myöhäistä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Suuri osa alakuloa on varmaan sinulla surua ja se on terve ja luonnollinen reagtio kun läheinen ja tärkeä henkilö poistuu elämästä. Ikävöitkö tunnetasolla tyttöystävääsi ja tunnetko surua? Se hyvä puoli surutyössä on että se ei ole sinänsä sairautta ja ihmisen psyykelle normaali tunne ja ajallansa helpottaa kun aikaa kuluu ja asia jää taakse.
Itsellä on myös kokemusta, että ysävät väsyvät, jos jauhaa samoja suruja asioita moneen kertaan. Kuitenkin on ollut hyvä juttu, että noita kuulevia korvia on löytynyt. Loukkaa se jo ystävä sanoo, että tuota tarinaa on kyllä jo kuultu ja eikös voitais jo vaihtaa puheenaihetta. Itsellä on joku tällainen ystävä ja olen alkanut oppia huomaamaan, milloin "korvat" väsyvät.
Olisi hyvä että niitä "keittiöpsykologeja" olisi itsekullakin enemmän, ei tarvitsisi rasittaa liikaa samoja korvia.
Hyvä muistutus sinulta melle kaikille. On tärkeää pitää yllä ihmissuhteita.
Ikävöin todella paljon tyttöystävääni. Hän on mielessäni päivittäin ja joka hetki. Mutta ei ikävöinti tuo häntä takaisin. Pitäisi pystyä hyväksymään tosiasiat ja jatkaa elämää. Se on todella vaikeaa. Tuntuu siltä, että elämän perusta on viety pois. Ennen eroa kaikki asiat elämässäni olivat hyvin. Eron jälkeen taas en pysty löytämään pieniäkään hyviä asioita. Ei kuuntelevat korvat tuo samaa turvaa kuin mitä sain häneltä. Mutta joitakin ihmisiä ystävät ja kuuntelevat korvat voivat auttaa. Muistakaa siksi läheisiänne.
Psykiatrisi on ollut amatööritumpelo nostaessaan annostasi parisuhteen päättymisestä seuranneen pahan mielen vuoksi. Näin ei pitäisi ikinä tehdä. Parisuhde asiat tulee selvittää aina ilman lääkkeitä.
Törmäsin Särkyneiden sydänten aktiivikirja -nimiseen kirjaan ja vaikka en kummempia siltä odottanut, yllätyin positiivisesti lukiessani sitä. Se auttoi oikeasti sekeyttämään parisuhdesotkuani ja mieltäni, joten se kannattaa hankkia.