Jokaisella äidillä varmaan menee sillointällöin hermot lastensa kanssa, niin myös minulla. Haluaisin vähän vinkkejä miten pysyä rauhallisena.
Itse sain lapsena kuunnella vanhempien huutamista ja raivoamista pikku jutuista päivittäin, enkä tahdo samaa tietenkään lapseni kokevan.
Huomaan välillä hermostuvani/korotan ääntä ehkä vähän turhan helposti.
Näitä tilanteita on kun lapsi esim leikkii ruolla, tyhjentää kaapit, heittelee tavaroita,kiljuu ja karjuu huvinvuoksi, jnejne...
Olen luonteeltani liiankin siisti ja sotku saa minut ahdistuneeksi.
Haluan kuitenkin että lapsi saa olla lapsi ja ymmärrän että siihen kuuluu välillä se sotkeminen. En ole mielestäni käyttäytynyt ainakaan vielä liian ankarasti lastani kohtaan, mutta välillä pelkään että hermostun liikaa enkä osaa niellä kiukkuani.
Antakaa vinkkejä miten pysyä järkevänä ja rauhallisena näissä tilanteissa!
Itse sain lapsena kuunnella vanhempien huutamista ja raivoamista pikku jutuista päivittäin, enkä tahdo samaa tietenkään lapseni kokevan.
Huomaan välillä hermostuvani/korotan ääntä ehkä vähän turhan helposti.
Näitä tilanteita on kun lapsi esim leikkii ruolla, tyhjentää kaapit, heittelee tavaroita,kiljuu ja karjuu huvinvuoksi, jnejne...
Olen luonteeltani liiankin siisti ja sotku saa minut ahdistuneeksi.
Haluan kuitenkin että lapsi saa olla lapsi ja ymmärrän että siihen kuuluu välillä se sotkeminen. En ole mielestäni käyttäytynyt ainakaan vielä liian ankarasti lastani kohtaan, mutta välillä pelkään että hermostun liikaa enkä osaa niellä kiukkuani.
Antakaa vinkkejä miten pysyä järkevänä ja rauhallisena näissä tilanteissa!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mindfulnes... Ala tietoiseksi itsestäsi kun hermo alkaa kiristyä.
Jokaisella äidillä on omat tapansa rauhoittua (luin kerran yhdestä keskustelusta kuinka nainen oli keksinyt tavan rauhoittaa itsensä.) Hän hakkasi pesäpallomailalla makuuhuoneen tiiliseinää aina kun meni hermot, tietenkin niin ettei lapset nähneet.
Mutta omani: Lopetin tupakoinnin kun aloimme yrittämään vauvaa ja päätös pysyi. Vauva syntyi ja ensimmäiset puolivuotta olin edelleen tupakoimaton kunnes retkahdin. Mieheni jatkoi normaalisti tupakointia vaikka minä lopetin niin tiesin kotona olevan tupakkaa ja tiesin kaapinkin missä mieheni niitä säilyttää.
Yks kaks vauvalle alkoi hampaita tulla ja olivatkin todella kipeät. Muuten ihan pienestä pitäen ollut perustyytyväinen ja ei itkun itkua turhista. Mutta nyt siis itki vain ja oli kipeä ja kiukkuinen. Missään ei ollut hyvä olla jne. Ensimmäistä kertaa minulle nousi tunne etten osaa tehdä lapseni hyväksi mitään. No en tietenkään suuttunut hänelle mutta hermostuin hieman paniikkisesti ja aloin vauva sylissä itkemään. Kun itkin ja olin hermostunut niin enpä saanut vauvaakaan rauhoittumaan.
Laskin hänet pinnasänkyyn ja kaivoin miehen kaapinkätköt esiin ja juoksin ulos vetämään tupakkaa. Vedin ja vedin sitä savua henkeen ja rauhoituin heti. Menin takaisin sisälle, pesin kädet, join vettä ja heitin päällysvaatteet pois, hain vauvan rauhallisin mielin syliin ja kas kummaa hän katseli minua ihmeissään ja itkusta ei ollut tietoakaan. Sain annettua hänelle särkylääkkeen ja sain hänet nukkumaan ja seuraavana päivänä alaleuasta paistoi läpi kaksi pienen pientä hammasta. molemmat alahmpit tulivat samaan aikaan.
Siitä lähtien olen ollut tapapolttaja niin että aina kun tuntuu että hieman hermostun niin vedän sen tupakan. Onneksi näin ei käy usein :D
Meilläkin huudettiin kotona hyvinkin paljon kun olin pieni, äitini hermostui niin pienistäkin asioista.. Itseasiassa vielä tänä päivänäkin on samanlainen, ja pelkään että itsestäni tulee samanlainen kuin hän.
Olen alkanut tiedostamaan sitä suuttumusta ja olen opetellut hillitsemään itseni. En halua olla se äiti joka huutaa lapselleen mitättömistä asioista, vaan haluan olla se äiti joka osaa keskustella asioista lapsen kanssa.. Laskettuun aikaan on enään 5 viikkoa, ja jotenkin tuntuu siltä että olen oppinut itsestäni hyvinkin paljon! :)
Tsemppiä sulle Ap!, kyllä sinäkin selviät pitää vain ehkä vähän tutkiskella itseään :)