Se hetki kun olet yksinäinen elämässä. Ja tajuat että tulet aina olemaan yksin, erilainen, outo, tulet olemaan aina yksin. Se tuntuu pahalta, surulliselta, masentavalta. Yleensä se ei ole ennen vaivannut. Olen tykännyt olla yksin ja omassa oloissa ja ajatuksissa. Mutta nytten kun pää käy kierroksilla, liikaa mietin omaa hölmöyttäni ja siihen mihin tilanteeseen olen itseni laittanut… Kaikkea tässä tilanteessa huomaan että olen yksin. Aivan yksin. Minulla on vain nallekarhu, puhelin ja tietokone seurana. Ei ketään muuta. Olen yksin. Yksinäinen. Aina. Itken täällä neljän seinän sisällä. Mitä olen tehnyt väärin että minulla on nolla ystävää? Mitä olen tehnyt että koulu aikoina kukaan minusta ei tykänny EI millään luokalla, ei missään? Miksi olen tällainen? Olen NIIIN yksinäinen 20 vuotiaana. Äiti ja isä tekee raskasta töitä eikä minulla ole heitäkään täällä paljoakaan seurana. Tukemassa vain läsnäolollaan. Olen yksin. Itken. Kuolen yksin. Kuolen yksin kertaakaan rakastumatta. Kuolen yksin saamatta yhtään ystävää. Miksi? Kukaan ei koskaan auta minua. Kukaan ei koskaan tunnu ymmärtävän. Olen aina ollut vahva. Minun on aina ollut pakko olla vahva jotta selviän. Miksi nyt en ole? Hetken tuntui miten helpolta olisi vain ollut ampua itsensä lattialle. Päästä pois tästä tilanteesta mihin olen itseni ajanut.... Psykologille, kampaajalle, työkavereille, koulussa näyttelen että kaikki on hyvin. Vanhemmilla on asunto, minulla on paljon ystäviä, olen seurustellut, olen iloinen. Todellisuudessa olen kaikkea muuta. Olen yksin. Ei yhtään ystävää. Ei yhtään rakastavaa poikaystävää, unelmieni miestä missään. Minulla on silti paljon kuten vanhemmat elossa, koti, ruokaa jääkaapissa, asunto missä on tavaraa… Nyt tajuan että olen riskeerannut sen kaiken. Pelko. Epäilys. Se ei päästä minusta irti. En uskalla luottaa kehenkään enää tämän jälkeen. Joskus tuntuu että vanhemmatkin pitävät minua ärsyttävänä. Työnantaja ja kaikki muut työkaverit ja opettajat. Kukaan ei pidä minusta. Jos jotain pahaa tapahtuisi ei kukaan huomaisi tai välittäisi siitä. Kukaan ei kuuntele minua. Itken. Itken miten tämä elämä nyt näin meni yhden virheen takia. Kadun sitä enemmän kuin mitään muuta ikinä. Joudun siitä ehkä vastuuseen ja saan lisää kärsiä. En voi luottaa toisen sanaan. En uskalla luottaa. huomaan että jos päästän tämän harteiltani ja annan itseni olla edes vähän helpottunut ja onnellinen niin ensi viikolla se on kohtalon, maailman ivaa että maailma romahtaa. Miksi vietiin koti ja isoveli? Ei tule hänen mukaansa ilmoitusta mutta entä jos mieli muuttuu? Usko alkaa hiipua. Ja toivo hävitä. Ainoa jolle saan purettua tämän on päiväkirja. Vanhemmille tai siskolle tai kellekään en voi kertoa mitä tunnen nyt. En halua pettää heitä. En halua lisätä vanhempien murheita ja huolia. Minun pitäisi olla aikuinen! Olen aina ollut hyvä ja kiltti tyttö, ystävällinen. Nyt ehkä ymmärrän miksi tykkään olla töissä kaupalla. Siinä saa nähdä ja tavata ihmisiä. Ei tarvitse olla yksin. Olen ruma. Tyhmä. Idiootti. Pelkuri. En ole mitään. Olen heikko. Olen aina, ikuisesti yksinäinen ja ulkopuolinen kaikessa. En halua olla enää yksin. En jaksa olla enää yksin. En jaksa enää olla vahva. En jaksa.
En jaksa enää tätä
Elämänsä pilannut
141065
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 9 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mikä virheesi on? Elämässä sattuu ja tapahtuu virheitä, isompia ja pienempiä. Selviät kyllä.
Laitoin suutuspäissäni viestiä eräälle toiselle tytölle. Uhkasi tehdä minusta rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta. Asia on viestillä selvitetty, pyysin anteeksi ja sanoi viestillä että asia on unohdettu ja annetaan olla. Koko ajan hiipii tunne että entä jos hän huijasi ja juuri kun olen saanut pienen otteesta elämästä niin tuleekin joku päivä soitto että kuulusteluun. Tämä on se suurin mikä lisää taakkaa ja itken vähän väliä. Vanhemmille tai siskolle en uskalla kertoa koska en halua lisätä heidän taakkaansa ja murheita koska olenhan täydellinen tytär. Tämä epäilys ja pelko raastaa sisältä. Jos hän tekee ilmoituksen olen mennyttä. Teen itsemurhan ennen kuin kohtaan sitä häpeää että olen joutunut poliisin kanssa tekemisiin. En uskalla luottaa sen toisen tytön sanaan että asia unohdettu koska ei suoraan sanonut että ei tee ilmoitusta. Se olisi tuttua kohtalon ja maailman ivaa että juuri kun olen unohtanut asian ja aloittanut uuden elämän niin soitto käy ja maailma romahtaa.
En jaksa enää tätä:
Tarvitaan kuule aika paljon ennenkuin on kunnianloukkaus
Laitoitko hänen täydellinen nimi henkilötunnus viestiin josta hänen
henkilöllisyys kaikki tunnistavat... jos et... älä vähintäkään välitä
Ja saat aika pahasti sanoa ennenkuin se on "kunnianloukkaus"
.
Kukaan ei pysty todistamaan että tarkoitit JUURI häntä.....
ja sinähän ET tietenkään silloin HÄNTÄ ole tarkoittanut
Äläkä ikinä muuta anna periksi nämä "kunnianloukatut" ovat AINA
maailman ikuisesti Vitt,umaisinta porukkaa
Kerro vanhemmille tai siskolle, ei se ole heidän kuormittamistaan, vaikka siltä ehkä sinulta tuntuu.
Itse vanhempana haluan, että lapset tulevat minulle kertomaan jos on ongelmia ja joku asia ahdistaa. Ja ainahan elämä tuo jotain vaikeuksia, ei kukaan niiltä täysin välty.
Samoja tuntemuksia koen. Oli surullista luettavaa mutta tunnistin itseni täysin tosta. Ja mä tiedän, että jos minä jaksan, jaksat sinäki. Varmasti jaksat.
itelläki menee päin persettä ja 17v haluttais vain losauttaa haulikolla
anna sun skype tai messenger tai sähköposti niin jutellaan?! haluan juttukaveria joka ymmärtää minua koska olen itsekin yksin ja olisi kiva jos juteltaisiin asiasta yhdessä?
Myös: onko sulla suomi24 profiilia niin voisin siellä lähettää viestin, koska en viitti julkisesti sähköpostia laitaa
Tein tälläisen tilin niin voidaan jutella ([email protected]) jos on kik niin sekin käy.
Samat tuntemukset 19veenä täällä mut ilman tuota sinun isoa pelkoa vaan se yksinäisyys :-(( Laitoin viestiä tuohon sähkäriin.
Sinulla on aivan liian paljon tyhjää aikaa työtuntien ulkopuolella.
Mene iltakursseille, jumppasalille, juoksemaan, kirjastoon, auttamaan naapurin vanhusta, mitä tahaansa että saat aivoillesi muuta tehtävää kuin märehtiä tuota mitään sanomattoman tyhjää ja tehdä siitä mielessäsi kärpäsestä härkäsen!
Tuolla purukumin jauhamisella sinä teet itsestäsi täysin hassun. JA ihan turhaan!
Olet itse sulkeutunut tuohon vahvuuteen ja näyttelemisees. Elät koko ajan näyttelemällä. Olet itse rakentanut nykymättömän muurin ympärillesi ja sinulla ei ole aitoa yheyttä ulkopuoliseen elämään. Siis sinä et päästä ketään todelliseen minuteesi ainakaan niin aidosti, että koet että tässä oollaan yhdessä, jaetaan tunteita, ollaan samalla aaltopituudella.
Sinun pitää alkaa pikkuhiljaa avautua, oeptella elämään aidosti. Voit kertoa jollekin ihmiselle, raottaa sielusi ovea ilmaisemalla, että olet surullinen, koet yksinäisyyttä. Kokeile.
Ja paljastan sinulle salaisuuden: nyt olet kertonut ja vuodattanut sisintäsi monelle, et vain päiväkirjalle. Usein ei ymmärretä, mutta aina on porukassa, joku joka ymmärtää. Ei se sen kummempaa ole arkitouhujesikaan keskellä. Avautumalla opit aitoa ihmisyyttä. Sekin on aitoutta, jos joku ei ymmärrä. Ehkä näin anonyyminä on alussa helpompi opetella muurin purkamista.
Hyvää jatkoa alkamallasi tiellä.
"Kuolen, huusi Piipoo... Mutta kuoli myöhemmin" (Tiitiäisen satupuusta)
Heisinä yksinäinen,täällä toinen.niin sinä olet nuori ja käytät itsestäsi adjektiiveja,joista kaikki ei varmaan pidä kohdallasi paikkaansa.itse olen ollut yksin jo vuosikausi ,jos noilla mittareilla mitataan.yksin on joskus hyvä olla,mutta pitkittyessään se muuttuu masentavaksi yksinäisyydeksi.itse koetan löytää ihan pieniä asioita elämästä joissa huoaan en ole yksin,vaikka fyysisesti olenkin.yksinisyys ei johdu elämässä tehdyistä munauksista,se voi tiedostomattomasti olla oma suojakeino minuutta suojelemassa se voi olla vain omassa mieletty rakenelma,tai on voinut asettaa itselleen niin etäs sen tavoitteen,että ,kun sinne ei pääse turhautuu.minä uskon omalla kohdalla ja sinunkin kohdalla, että edetään pienin askelin(niin kuin lapsi opettelee kävelemään,välillä hups kaatuu,mutta sitten ylös ja aloitetaan uudestaan)elämä on liian kallis lahja ,etä se kannataisi tuhota,minä kaadun,mutta nousen taas,jos en itse jaksa pyydän reilusti apua.voi kun voisin sanoa ne taikkasant,jolla tuo tunteemme olisi pois pyyhitty niinsanoisi,mutta ei niitä ole.otaisit yhdenpienenkin asian ja selvitäisit sen saat voimavaroja taas jatkaa etenemistä,niin minäkin teen.en saa kaikkea kerralla ,mutta edes pienen palan.ollaan rohkeita ja eletään uhallakin.toivon sinulle kaikkea hyvää!