Moikka
Mulla on nolo ongelma. Nuorena en ollut tällainen, nyt parina vuonna (olen 23) on alkanut menemään vähän yli...
Eli, haluan olla siisti. Käsienpesuni menee aina välillä yli. Voin pestä monta kertaa käteni päivässä (esim. kun joudun koskemaan yleiseen ovenkahvaan esim. koulussa) menen pesemään käteni heti. Ajattelen, että siihen on jäänyt kaikkea paskaa toisilta ihmisiltä.
Jos joku on tupakilla ja tuulee ja siittä lentää tuhkaa tai pahimmassa tapauksessa kovassa tuulessa koko tulipää, enkä ole nähnyt minne se on mennyt, tuntuu että se on mun hiuksissa tai sitten vaatteissa. Tämä on tilanteissa kun tulee sim. koulusta ovesta ulos ja kauheet populamäärät on tupakilla oven eessä eikä pääse muualta pois koulusta muutaku ohimenemällä.
Sitten mua on alkanut ärsyttää KAIKKI ihmiset.
Ja meen koulussa on yks jätkä kenellä on joku kaljuuntumissysteemi, pelkään että se tarttuu...
Tämä on sairasta... väistelen ihmisiä kaupungilla jos ne on jotenki "pulsun" näkösiä tai jotenki tautisen näköisiä.
En kaipaa juttuja "mene hoitoon". Haluan vaan tietää, onko tämä sitä "pakkoneuroosia" tms.
Ja miksi ihmeessä tämä on vaikeutunut kokoajan ja keksin uusia "ongelmia" itselleni??? Miksen nuorempana ollut tällainen. Ihan sama, vaikka olisin heittänyt reppuni paskakasan päälle, ei se olisi haitannut. Nyt jos sattuu sama ongelma, niin joudun pesemään reppuni ainakakin 3 kertaa ellen sitten joudu ostamaan uutta...
Jos löytyy KOHTALOTOVEREITA, kertokaa mitä ongelmia teillä oli ja miten olette päässeet yli asiasta???
Kiitos paljon, jos viitsitte vastata
Ja pyydän ASIALLISIA viestejä. Tämä on todellinen ongelma minulle.
Mulla on nolo ongelma. Nuorena en ollut tällainen, nyt parina vuonna (olen 23) on alkanut menemään vähän yli...
Eli, haluan olla siisti. Käsienpesuni menee aina välillä yli. Voin pestä monta kertaa käteni päivässä (esim. kun joudun koskemaan yleiseen ovenkahvaan esim. koulussa) menen pesemään käteni heti. Ajattelen, että siihen on jäänyt kaikkea paskaa toisilta ihmisiltä.
Jos joku on tupakilla ja tuulee ja siittä lentää tuhkaa tai pahimmassa tapauksessa kovassa tuulessa koko tulipää, enkä ole nähnyt minne se on mennyt, tuntuu että se on mun hiuksissa tai sitten vaatteissa. Tämä on tilanteissa kun tulee sim. koulusta ovesta ulos ja kauheet populamäärät on tupakilla oven eessä eikä pääse muualta pois koulusta muutaku ohimenemällä.
Sitten mua on alkanut ärsyttää KAIKKI ihmiset.
Ja meen koulussa on yks jätkä kenellä on joku kaljuuntumissysteemi, pelkään että se tarttuu...
Tämä on sairasta... väistelen ihmisiä kaupungilla jos ne on jotenki "pulsun" näkösiä tai jotenki tautisen näköisiä.
En kaipaa juttuja "mene hoitoon". Haluan vaan tietää, onko tämä sitä "pakkoneuroosia" tms.
Ja miksi ihmeessä tämä on vaikeutunut kokoajan ja keksin uusia "ongelmia" itselleni??? Miksen nuorempana ollut tällainen. Ihan sama, vaikka olisin heittänyt reppuni paskakasan päälle, ei se olisi haitannut. Nyt jos sattuu sama ongelma, niin joudun pesemään reppuni ainakakin 3 kertaa ellen sitten joudu ostamaan uutta...
Jos löytyy KOHTALOTOVEREITA, kertokaa mitä ongelmia teillä oli ja miten olette päässeet yli asiasta???
Kiitos paljon, jos viitsitte vastata
Ja pyydän ASIALLISIA viestejä. Tämä on todellinen ongelma minulle.
Vastaukset 6
Vanhimmat
No ihan selvästi sinulla on neuroottisia pakko-oireita. Tuttua itsellenikin.
Ja ei saa käskeä hankkiutumaan hoitoon? Miten sitten luulet asiasta selviäväsi? Todennäköisesti tilanteesi vain pahenee koko ajan, ellet hae lääkitystä ja terapiaa.
Tarkoitin, että älkää ruvetko haukkumaan ja kirjotteleen tyyliin: "Olet täysin hullu, mene hoitoon" jne.
Olen kyllä hoitoa ajatellut, MUTTA ei pääse sitten mihkään töihin kun on hullujen kirjoissa. Sekö sitten on kivaa??
Halusin vaan tietää, millasia pakko-oireita toisilla on ollut. Millasia oireita sulla Judd on ollut/on? Ja miten pitkän aikaa meni ennen kuin menit hoitoon. Haluaisin myös tietää, onko joltakin parantunut tämä "itsestään"? Ja on HOIDOSTA OLLUT MITÄÄN APUA???
Ja mitenköhän tämä voi tästä enää pahentua?? HEHE
Kaikki aika menee jokapaikassa tämän ongelman takia... =) että kivaa silleen.
Ei lääkärissä/terapiassa käymisestä "hullun kirjoihin" pääse. Varsinkaan kun kaikilla on vaitiolovelvollisuus, eikä mahdollinen työnantaja todellakaan pääse työnhakijoiden potilastietoja lueskelemaan.
Omat pakko-oireeni olivat mm. auton rekisterinumeroiden laskeminen, numerojärjestyksessä... Jatkuva ja tarpeeton hiusten harjaaminen ja vaatteiden vaihtaminen... Siivousvimma - mikään ei saanut olla pois paikaltaan, kaikki tietyssä järjestyksessä yms.
En mennyt hoitoon - vuosiin. Sitten oli jo pakko kun tilanne oli kehittynyt vaikeaksi, osin psykoottiseksi depressioksi. Enää oireista ei ole tietoakaan.
Minusta sinun pitäisi hakeutua hoitoon ajoissa: hoito on sitä vaikempaa ja pitkäaikaisempaa, mitä pitemmälle sitä lykkäät ja mitä pahemmiksi annat oireiden kehittyä. Ei se "hoito" tarkoita mitään suljetulla osastolla olemista, näin alkuvaiheessa voi apua tulla jo lyhytterapioista tai keskusteluavusta ehkä lääkityksen rinnalla. Turhaan pelkäät. Elämäsi helpottuu huomattavasti.
Itsestään paranemista lienee aika turha odotella... yleisesti nämä ongelmat vain pahenevat tai muuttavat muotoaan.
Kiitos sulle...
Yritän tästä jotain apua kehkeyttää (->hoitoon). Täytyy vaan todeta, että elämä on raskasta tällaisen pakkoneuroosin kanssa.
En tiedä, onko vanhempani huomanneet käsienpesuni ja siivousvimmani. Poikaystäväni on täysin kypsä, kun kaupungilla väistelen tautisen näkösiä ihmisiä ja pulsuja... Ei ole helppoa.
Toivon,että joskus olisi vielä parempiakin päiviä.
ihmeessä selvittämään tilanteesi lääkärille ja tosiaan, työnantaja ei saa mistään käsiinsä potilastietoja, ei nyt sentään!
Minä ehdin potea paniikkihäiriötä monen monta vuotta ja yrittää selvitä mutta se jos mikä kuluttaa ihan mielettömästi energiaa. Loppujen lopuksi ei voi kunnolla enää keskittyä mihinkään järkevään.
Nyt on huomattavasti helpompaa, kun on lääkitys eikä oireita ja saa olla rauhassa. Voimia!
Mulla pakko-oire on ilmenny aina enemmän ajatuksen tasolla ku varsinaisina pakko-tekoina.
Oireet paheni viis vuotta sitten tai oikeestaan romahdin henkisesti parissa päivässä tilaan, jossa päässä toistuivat samat pakonomaiset asiat ja niitä ei vaan saanu mitenkään pois, vaikka kuinka yritti järkeillä. Toisaalta olin jättänyt asioita käsittelemättä jo pidemmän aikaa ja kasannu sisälleni ihan kuin aikapommia viimeisen vuoden ennen romahdustani (tämänkin olen tajunnut vasta kaksi vuotta sitten). Jos ongelmani olisi ilmennyt käsienpesemisenä tms (kuten kai käsittääkseni kyseinen neuroosi usein ilmenee), tuskin kukaan olisi huomannut oireitani niin pian kuin ne huomattiin. Onneksi niitä ei voinut sivuuttaa!
En minäkään mihinkään "kallonkutistajalle" halunnut, EN TOSIAANKAAN, satuin vain onnekseni olemaan alaikäinen ja vanhemmat pystyivät raahaahan minut ensin tavalliselle lääkärille, josta sain kiireisen lähetteen eteenpäin jatkotutkimuksiin. Minä kun en muuta tehnyt kuin itkin hysteerisenä ja selitin samoja asioita uudestaan ja uudestaan.
Hyvä juttu muuten, että huomaat ongelmasi. Minä kun luulin tulleeni ensimmäistä kertaa elämässäni järkiini...
Tiedän että sanoit ettet halua psykiatrille, mutta jos kuitenkin harkitsisit asiaa? Mitä aikaisemmin apua hakee, sitä nopeammin ja todennäköisemmin mahdollinen hoito tehoaa ja sitä vähemmän aikaa elämästäsi kulutat siihen, että kärsit tästä ongelmastasi.
On olemassa hyvä määritelmä sille, onko käyttäytyminen/ajatteleminen terveellä pohjalla(eli tarvitseeko ulkopuolista apua vai ei). Eli jos käyttäytyminen ahdistaa, tuottaa häpeäntunnetta tai muuten mietityttää, siitä kannattaa puhua jollekin.
Pieni varoittava esimerkki elämästäni:
Paras ystäväni alkoi oireilla yläasteella, eristäytyä ja käyttäytyä erillälailla kuin ennen. En silloin osannut auttaa häntä, koska olin itsekin aika hukassa. Tämä alakuloisuus oli kausittaista ja uskoin sen joka kerta menneen ohi itsestään, ja niin halusi varmasti ystävänikin uskoa. Tälläisiä asioita ei vain saa pois uskomalla ettei niitä ole. Ja niinpä ystäväni viiden vuoden sinnittelyn jälkeen alkoi mennä todella huonoon kuntoon. Hän laihtui kymmenen kiloa kuukaudessa ja eristäytyminen muuttui ympärivuorokautiseksi (ja ystäväni oli siis jos valmiiksi alipainoinen). Siinä vaiheessa olin jo itse käynyt parantumisprosessini läpi ammattiauttajien avulla ja tiesin minne ystäväni piti viedä ennen kuin jotain vielä pahempaa tapahtuu.
Arvaatko mikä oli ystäväni diagnoosi viiden vuoden odottamisen ja ongelman kieltämisen jälkeen? = Keskivaikea masennus, joka vaati useita viikkoja hoitoa psykiatrisella osastolla, sen jälkeen monta vuotta psykoterapiaa ja jatkuvan lääkityksen. Että suosittelen että jos ihan suosiolla juttelisit vaikka terveydenhoitajalle tai jos suvussasi on joku sairaanhoitaja tai vaikka vanhemmillesi, siskolle, parhaalle kaverille tms. ?
Muista kuitenkin, että paras kaveri ei voi toimia psykiatrina. Siinä vedetään vain molemmat samaan suohon. Vähän niinkuin yrittäisi paikkauttaa hammastaan pelkästään juttelemalla parhaan ystävän kans - vaikka hammaslääkäriä tarvitaan.
Avun hakeminen ei ole heikkous, eikä sitä tarvitse hävetä. Ei todellakaan! Ja sellaista ei olekaan kuin turha psykiatrilla käyminen. Aluksi se kyllä kieltämättä tuntuu turhalta, mutta jotenkin salakavalasti ammatti-ihminen osaa kaivaa ihmisen mielestä ne asiat jotka ovat johtaneet ongelman syntymiseen ja auttaa ihmistä auttamaan itse itseään. Pitää vain uskaltaa olla oma itsensä ja kertoa rehellisesti ajatuksensa ja mielipiteensä.
Yhtä tärkeää kuin avun hakeminen sinäänsä on se ettei ongelmaa yritä peitellä ammatti-ihmiseltä jolla on vaitiolovelvollisuus. Mielenterveys-puolella on jatkuva resurssipula ja siksi liian moni omien ongelmiensa vähättelijä ei saa apua niin paljon kuin tarvitsisi. (Huomaa myös ettei liioittelukaan toisaalta kannata yhtään sen enempää).
Voisit miettiä sitä ajankohtaa kun ensimmäisen kerran huomasit mainitsemiasi oireita ja yrittää jos löytäisit syitä niiden puhkeamiseen? En voi alleviivata liikaa, että ammattiauttajan avulla tälläisten asioiden löytäminen on huomattavasti todennäköisempää ja helpompaa - ne kun osaa kysyä ne oikeat kysymykset!
Ai niin muuten:
Paras ystäväni voi nyt paljon paremmin ja meni äskettäin kihloihin - Siis sama ihminen joka ennen hoki mantraa "ei mua kukaan koskaan rakasta ku oon niin rumaki"! Tuntuu kuin koko ihminen olisi syntynyt uudestaan jo muutaman kuukauden hoidon jälkeen. (!)
Unohda siis kielteinen ennakkoasenteesi ja tietämättömien ihmisten mielipiteet. Kyse on sun elämänlaadusta! - haluatko tosiaan viettää suurimman osan ajastasi käsiäsi pesten ja raivotessasi syyttömille?
Toivon sulle rohkeutta tehdä oikeita valintoja ja hyvää alkavaa kevättä