Moikka vaan kaikille!!
Ajattelin tänne hieman purkaa tuntojani.
'Mulla todettiin paniikkihäiriö ja keskivaikea ahdistuneisuushäiriö vuonna 2008. Ensimmäisen paniikkikohtaukseni sain jo vuonna 2004 ja oikeastaan 4 vuotta meni selvitellessä mikä mua vaivaa jne. Oli parempia aikoja ja huonompia aikoja. Kaikki ajat sinnittelin kuitenkin työssä ja kouluja käyden. Jotkut ajat oliva siis ihan helvetillisiä kun ahdisti ja ahdisti enkä oikeen tiennyt ees mikä ahdisti ja useesti luulin kuolevani johonkin somattiseen sairauteen. Kokoajan kuitenkin tajusin miten typeriä ja irrationaalisia pelkoni olivat. Tajuaminenkaan ei minua juurikaan auttanut vaan inhottava ajatusten noidankehä oli niin lujalle iskostunu omaan tajuntaan. 2008 lähti mulla paraneminen lääkkeillä ja terapialla. SIlloin oikeastaan tajusin ekan kerran, että mä selviän. EN enää hävennyt sairauttani ja uskalsin rehellisesti kertoa asiasta ystäville ja perheelle. 2010 lopetin omasta tahdosta ja lääkärin "siunauksella" lääkkeet pikkuhiljaa tietenkin. melkein kolme vuotta meni hyvin. Tajusin että en ole "parantunut" mutta olen oppinut hallitsemaan kohtauksia ja typeriä pelkojani ja tulen sairauteni kanssa toimeen. Tänä kesänä 2013 alkoi paniikkini taas oirerilla. Työssä menee hyvin, mulla on ihana poikaystävä ja taloudellisestikkin kaikki alkaa näyttääö paremmalta. SILTI kesällä mulla alkoi eka sellaset oireet, että paniikki tuli yhtäkkiä töistä kotimatkalla, jouduin hyppään pois. Jouduin kävellä pitki' matkoja töistä kotiin kun en enää uskaltanut mennä kohtauksen pelossa liikennevälineisiin.S Itten rupesi pelottamaan autolla ajaminen, pelkään että saan jonkun hullunkohtauksen ajaessani ja tapan itteni ja jonkun muun kolarissa.Aamuisin ei ahdistusta ole vaan iltäpäivällä aina töiden jälkeen. RUpesin myös saamaan taas joskus yöllisiä kohtakusia ja ihan vaan rentoutuneena kotonakin. Pahimpina oireina mulla on aina ollut hulluksi tuleminen ja oman itseni hallinnan menettäminen. Pelkään että mut suljetaan jonnei suljetulle ja mun elämä tulee olemaan menetetty ja täysin pilalla. Yksinäisyyskin pelottaa tai siis sillä lailla että jos olen jossain liikenteessä yksin niin mietin aina että jos saan jonku kohtauksen niin mulla ois joku tuttu jolle soittaa joka ois lähellä minne voisin paeta kohtausta ja saamaan turvaa ja apua. Otin itseeni viiko sitten niskasta kiinni ja menin työterveyslääkärille jutteleen,joka aloitti mulle uudestaan Sertralinin ja Alproxit. Yks viikko kulunut ja ahdistus on aika kova ja oikeastaan pahempi kuin ennen lääkkeiden aloittamista. Ja se mikä on jännää niin epäusko parantumissta on taas aika vahvana mielessä vaikka tiedostan että olen näiden lääkkeiden avulla jo kerran tullut parempaan kuntoon. OIkeastaan täysin toimintakykyiseksi ja ahdistukset loppui. Suurin katkeruus mulla on kuiteskin edelleen tätä sairautta kohtaan se että mä olin ennen tosi tasapainoinen, iloinen, ulospäin suuntautunut tyttö jolla oli aina paljon kavereita ja olin todella onnellinen. Nyt tosin päässä pyörii myös normaalit 30 kriisin ajtukset jotka mun ahdistusta pahentaa. Olenko oikeessa ammatissa, koska mun täytyis tehdä lapsia ym ym..... Tekstini oli vähän sekava, teki hyvää saada purkaa tää ulos päästä =) selkeytti jotenkin ajatuksia....millasia kohtaloita muilla? Tuntuiko mun ajatukset kellekkän tutuilta =) ? Tsemppiä kaikille taistelutovereille...perikshän me ei anneta =)!!!
Ajattelin tänne hieman purkaa tuntojani.
'Mulla todettiin paniikkihäiriö ja keskivaikea ahdistuneisuushäiriö vuonna 2008. Ensimmäisen paniikkikohtaukseni sain jo vuonna 2004 ja oikeastaan 4 vuotta meni selvitellessä mikä mua vaivaa jne. Oli parempia aikoja ja huonompia aikoja. Kaikki ajat sinnittelin kuitenkin työssä ja kouluja käyden. Jotkut ajat oliva siis ihan helvetillisiä kun ahdisti ja ahdisti enkä oikeen tiennyt ees mikä ahdisti ja useesti luulin kuolevani johonkin somattiseen sairauteen. Kokoajan kuitenkin tajusin miten typeriä ja irrationaalisia pelkoni olivat. Tajuaminenkaan ei minua juurikaan auttanut vaan inhottava ajatusten noidankehä oli niin lujalle iskostunu omaan tajuntaan. 2008 lähti mulla paraneminen lääkkeillä ja terapialla. SIlloin oikeastaan tajusin ekan kerran, että mä selviän. EN enää hävennyt sairauttani ja uskalsin rehellisesti kertoa asiasta ystäville ja perheelle. 2010 lopetin omasta tahdosta ja lääkärin "siunauksella" lääkkeet pikkuhiljaa tietenkin. melkein kolme vuotta meni hyvin. Tajusin että en ole "parantunut" mutta olen oppinut hallitsemaan kohtauksia ja typeriä pelkojani ja tulen sairauteni kanssa toimeen. Tänä kesänä 2013 alkoi paniikkini taas oirerilla. Työssä menee hyvin, mulla on ihana poikaystävä ja taloudellisestikkin kaikki alkaa näyttääö paremmalta. SILTI kesällä mulla alkoi eka sellaset oireet, että paniikki tuli yhtäkkiä töistä kotimatkalla, jouduin hyppään pois. Jouduin kävellä pitki' matkoja töistä kotiin kun en enää uskaltanut mennä kohtauksen pelossa liikennevälineisiin.S Itten rupesi pelottamaan autolla ajaminen, pelkään että saan jonkun hullunkohtauksen ajaessani ja tapan itteni ja jonkun muun kolarissa.Aamuisin ei ahdistusta ole vaan iltäpäivällä aina töiden jälkeen. RUpesin myös saamaan taas joskus yöllisiä kohtakusia ja ihan vaan rentoutuneena kotonakin. Pahimpina oireina mulla on aina ollut hulluksi tuleminen ja oman itseni hallinnan menettäminen. Pelkään että mut suljetaan jonnei suljetulle ja mun elämä tulee olemaan menetetty ja täysin pilalla. Yksinäisyyskin pelottaa tai siis sillä lailla että jos olen jossain liikenteessä yksin niin mietin aina että jos saan jonku kohtauksen niin mulla ois joku tuttu jolle soittaa joka ois lähellä minne voisin paeta kohtausta ja saamaan turvaa ja apua. Otin itseeni viiko sitten niskasta kiinni ja menin työterveyslääkärille jutteleen,joka aloitti mulle uudestaan Sertralinin ja Alproxit. Yks viikko kulunut ja ahdistus on aika kova ja oikeastaan pahempi kuin ennen lääkkeiden aloittamista. Ja se mikä on jännää niin epäusko parantumissta on taas aika vahvana mielessä vaikka tiedostan että olen näiden lääkkeiden avulla jo kerran tullut parempaan kuntoon. OIkeastaan täysin toimintakykyiseksi ja ahdistukset loppui. Suurin katkeruus mulla on kuiteskin edelleen tätä sairautta kohtaan se että mä olin ennen tosi tasapainoinen, iloinen, ulospäin suuntautunut tyttö jolla oli aina paljon kavereita ja olin todella onnellinen. Nyt tosin päässä pyörii myös normaalit 30 kriisin ajtukset jotka mun ahdistusta pahentaa. Olenko oikeessa ammatissa, koska mun täytyis tehdä lapsia ym ym..... Tekstini oli vähän sekava, teki hyvää saada purkaa tää ulos päästä =) selkeytti jotenkin ajatuksia....millasia kohtaloita muilla? Tuntuiko mun ajatukset kellekkän tutuilta =) ? Tsemppiä kaikille taistelutovereille...perikshän me ei anneta =)!!!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Vuosia olen sairastanut, käynyt juuri samoin kuin sulle parempia ja huononpia aikoja. Ilman lääkkeitä ja uudelleen aloittamista, nyt sovittiin hoitavan lääkärin(onnesta sama lekuri kokoajan) että jatketaan lääkitystä vaikka olo paranis kuinka hyväksi, koska mulla iskee takasin aina uudelleen. Mä aattelin silleen et sama vaik syönkin lääkkeitä koko loppuikäni mut noi hirveet oireet saadaan kuriin. Mieluummin tätä vaik kuka tahansa kirjoittais et lääkkeet olis pahasta, mut kaikki on kokeiltu terapiat, hypnoosit, siedättämiset ym..... mutta ei auta takasin pamahtaa, taidan olla näitä yliyliherkkiä mut minkäs teet, en maha mittään. Olen muuten naimisissa ja kahden lapsen äiti ja sairastunut jo teininä, ei ole estänyt parisuhdetta eikä lasten tekoa, löytyi vain ihana ja ymmärtäväinen mies jota ei ph:t järkyttäneet vaan hän kannustaa ja yhdessä käydään kaupoilla ja hei myös ulkona elluissa ja teatterissakin. Pois katkeruus ja hyviä ja toimivia ihmissuhteita tilalle jotka kannustavat ja auttavat sinua! Tsemiä!!
Mielestäni ph ei ole itsenäinen sairaus vaan oire muusta. Huono omatunto. Tai ei kuuntele omaatuntoa tai muuten järjen ääntä. Ei selvitä tekoja jotka jää vaivaamaan. Tai muun sairauden hoitamatta jättäminen ilmenee ph nä. Tää mun kokemus asiasta. Voi ola astma. Anemia. Vitamiinipuutos. Mitraaliläpän vuoto yms.
Hello, ph hhvhv!
Ei mulla ole huonoa omaatuntoa,siis, miten omatunto voisi vaikuttaa sairastumiseen ja hei järjen ääni, ookko ihan tolkku ihminen että tollasta täällä kirjottelet. Minkähän muun sairauden hoitamatta jättäminen aiheuttaa ph:n, ei mene jakeluun. Mut, niinkuin varmasti monet muutkin meistä sairastuneista on tutkittu labrakokein ja sydänfilmikin otettu, multa ainakin, ei ole astmaa, ei anemiaa, vitamiinipuutoksia eikä pumpussa vikaa eikä yms:kään. Ihan vain PANIIKKIHÄIRIÖ. Mikähän KOKEMUS sulla oikein on? Onks sulla noi yms. taudit ja huono omatunto jostain huonosta teosta, mulla ei oo ja järkikin pelaa ihan hyvin.
Sitäpaitti ph on sairausluokituksessa ihan itsenäinen sairaus!!!!!!
Itselläni on ollut sama sairaus. Moni on sitä mieltä että ph syyt on psyykkisiä. Ei fyysisiä. Tarkoitan siis se ei ole itsenäinen sairaus. Tutkimukdet sanoo että monella ph potilaalla mitraaliläpänvuoto.
Heippa !
Olen jo 63-vuotias mummeli, mutta tutulta kuullostaa tuo sinun kertomuksesi. Olen nuoresta asti kärsinyt paniikkihäiriöistä ja ne ovat aina tulleet yöllä. Olen silti aina käynyt töissä, saanut kaksi lasta, hoitanut heidät.
Kymmenisen vuotta sitten sairastuin fibromyalgiaan. Sain ensin jotain mömmöjä, jotka sekoittivat pääni. En suostunut niitä syömään ja sitten mulle kokeiltiin Cymbalta-lääkettä.
Pari viikkoa se aiheutti huonoa oloa, mutta sitten ei mitään.......Paitsi ei kertaankaan paniikkihäiriötä. Se myös nostaa kipukynnystä, eivät tunnu säryt öisin, nukun paljon paremmin kuin koskaan elämäni aikana.
Minäkin olen iloinen ja ulospäin suuntautunut. Olisinpa saanut tuollaisen lääkkeen jo nuorena, olisin menestynyt kaikessa paljon paremmin. Minulla nimittäin ne paniikkikohtaukset ja muu jännittäminen liittyvät selvästi yhteen.
Tsemppia !!!!
Phhhvhv tarkoittaa varmaan tällä jonkun muun sairauden huomiotta jättämisellä sitä, että paniikki /ahdistus voi ilmetä jos on päällä jotain muuta kehon rasitutustilaa jne. Itse olen kokenut ahdistus /pelkotiloja jo pienestä pitäen mm kuolemaa, sairauksien ja muita stressaavia asioita kohtaan, eikä silloin tullut tartuttua näihin ongelmiin. Teini iässä oli paljon repivää elämäntapaa mutta myös vastapainona urheilua ja eläinten kanssa olemista joten selkeää ahdistusta ja paniikkia ei ilmennyt. Lukioaikana jolloin ikä ja elämänpaineet ( oman itsensä tuntemisen heikkous) varmaan kaiken muun stressitekijöiden takia laukaisi ensimmäiset krooniset hyvin voimakkaat klassiset paniikkikohtaukset ja kesto ahdistuksen, pelkoon takertumisen ja ajatus mekanismin sekasorron. Siitä vuosien saatossa kuntoutuneena pikkuhiljaa koko sairaus,itsensä tunteminen,hyväksyminen,omian ajatusten hallinta ja tasapainon löytäminen alkaa olla kunnossa. ..Luettelen lyhyesti oman paniikkihäiriö tasapainon kulmakivet MUTTA joskus paniikki ja ahdistus yllättää vaikka kuinka pitäisi asiat järjestyksessä. Tauti on itellä ainaki sellainen piru että se saattaa ilmetä muiden tautien aikana esim flunssa ( heikossa fyysisessä kunnossa ), kesken pahan unen, kovan urheilusuorituksen jälkeen kun keho on hapoilla ja ns ( heikossa ) tilassa jne. Mutta siihen tasapainoon. 1. Itsensä hyväksyminen, tunteminen, analysointi ja positiivinen minäkuva ei vertaa itseään muihin. Ehkä pienoin itsekkyys eli tekee asiat juuri kuin itelle on paras. 2. Puhuminen. Puhuu vaikka kivistä kun tulee se olo että on saatava sisäinen puristus purettua ja mielellään purkaa arjen hyvät ja huonot kokemukset ÄÄNEEN vaikka seinille jos ei ole juttuseuraa. 3. Hallitse itse ajatukset älä anna niiden hallita sinua. Jos pää käy ylikierroksilla tietoiset mielentyhjentämiset tekee hyvää. 4. Riittävä lepo/uni , rytmikkyys arjessa , voimien säästö, Puhdas monipuolinen ruoka ( e epa omegat vitamiinit ym kuntoon), paljon aktiviteetteja mutta ei liika rasitusta. Alkoholiton ja turhat ihmisuhde draamat helvettiin. 5 pidä kiinni niistä oikeasti sinut hyväksyvistä läheisistä jotka ovat aina valmiita tukemaan. Itselle perhe. 6. Lääkkeet. Itellä myös sertalin käytössä ja lopettelen kun sen aika on. Tsemppiä matkaan ! Sairaus on omallatavallaan hieno kokemus näin pahimpien aikojen jälkeen koska se avas uuden arvo maailman, pakotti tutustumaan itseensä ja luomaan tasapainon itsen ja ympäristön kanssa. :) nimimer. Urheilualalla työskentelevä nuori nainen.
Estrogeenin puute voi aiheuttaa paniikkia ym. Myös nuorilla. Vaihdevuosissa hyvin yleistä. Käy gynellä ja pyydä hormonimittaukset!
mulla ei oo mitään hoitoo paniikki häiriöön. Aikoinana kouluterkkari kysyi multa että onko tarvetta ja silloiin vastaisn ei. Nyt on ruvennu tuntuu siltä että tarvin apua
Autolla ajaessa mulle tulee välillä se ahistava tunne ja joudun keskittymään henkittämiseen että en rupea hyperventiloimaan jouduin eilen ajamaan ikkuna auki 30km kotiin koska mun mielestä on helpompi hengittää kun saa raitista ilmaa radion suljin välillä ja välillä kuuntelin jotain todella rauhallista. Toisessa kädessä puristin pientä pehmo nallea. Koska kun saan kohtauksen mulla on refleksin omanen tarve pitää jostain toisesta ihmisestä kiinni. ja yksin autoilessa sitä toista ihmistä ei ole.
onko muillao llu vastaavaa?? tai onko muilla tietoa voiko paniikkihäiriö vaikuttaa henkilöautokortin pitämiseen että voiko multa lähtä kortti jos rupeen saamaan kohtauksia autolla ajaessa??