Onko pakottava hinku kirjailijaksi huono merkki?

on,
palkkion toivossa tietennii,
monwt tutkijat tekee työtään palkasta

Tuttavani on kirjailija.

Hän kiinnostui kirjoittamisesta yliopistossa, puursi meistä kurssikavereista tietämättä, osallistui kilpailuihin, sijoittui ja lopulta alkoi voittaa kilpailuja. Yliopiston jälkeen hän julkaisi esikoisteoksensa, joka oli hänen toinen käsikirjoituksensa. Jossain haastattelussa hän mainitsi, ettei hänessä ollut kirjoittamisen sisäistä paloa, vaan tarve tutkia tiettyjä ilmiöitä kaunokirjallisuuden tarjoamilla keinoilla.

Tuttavani yhä kirjoittaa kirjoja. Suurimman osan teoksistaan hän on kirjoittanut virkatyönsä aikana, välillä apurahavapailla. En usko, että kirjoittamisen työn motiivi liittyy tunnepitoisiin kysymyksiin, vaan enemmän elämän ilmiöiden tarkasteluihin, joihin tiede ei tarjoa hänelle riittävästi tietynlaisia vastauksia. Myös raha tuskin on motiivina.

Minulla heräsi puolestaan kysymys, mikä sitten on riittävä/ hyväksyttävä/ sopiva motiivi.

Toisinaan tuntuu, että useat harrastajakirjoittavat kirjoittavat ja kirjoittavat vuodesta toiseen vain jonkinlisen terapian tarpeesta. He eivät välitä hioa tekstiään ja kehittää itseään kirjoittajana eli heillä ei ole edes edellytyksiä julkaista, koska vain kirjoittaminen merkitsee. Tätäkö tässä haetaan? Ei kai sentään.

Eikö jonkinlainen tietoisuus kirjoittamisen ulkopuolisesta maailmasta ja pyrkimys kohti julkaistavaa tekstiä kuitenkin ole paikallaan?

Julkaisemisesta haaveileminen on monelle enemmänkin päiväunelmointia kuin työtä tavoitteen edistämiseksi tai rakkautta kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen. Tunnustuksen ja arvostuksen haluaminen on inhimillinen motiivi, mutta kirjoittamisella niitä harvoin saavuttaa. Eli vastaan kyllä, on huono merkki.

Luen ja kirjoitan otti esille terapiakirjoittamisen. Se on juuri tuollaista päiväunelmointia julkaisemishaaveiden kannalta, vaikka onkin muuten hyödyllistä. Kirjoittamiselle ei minusta sinänsä tarvitse olla ns. hyväksyttävää motiivia. Kenellekään ei kuulu se, mitä ja miksi kirjoitan. Eli mulle tärkeintä on kirjoittaa kerrankin täsmälleen niin kuin itse haluan kenenkään tilaamatta ja päättämättä sisällöstä. Ja saada tehdä tuo kaikki kerrankin kunnolla ilman kiirettä.

Kirjoitan, koska minun on pakko kirjoittaa. Olen kertonut tarinoita niin pitkään kuin jaksan muistaa ja kerron tarinoita vastaisuudessakin. Totta kai haaveilen siitä, että jonakin päivänä saan pitää tekelettäni kädessä, mutta tämä on siksi, että sisälläni polttelee tarina, joka haluaa tulla kerrotuksi. Aina en edes saa päättää, pidänkö kirjoittamisesta vai en. Se on jotakin, mitä minun täytyy tehdä. Tiedän muitakin, jotka kokevat samoin kuin minä. Itse asiassa Charles Bukowski on kirjoittanut aiheesta runon, joka löytyy ainakin täältä: http://kirjailijana.varjohovi.net/2013/10/so-you-want-to-be-writer.html

Olen tykännyt ala-asteelta asti kirjoittamisesta. Kirjoitin aina luokan pisimmät, usein myös räikeimmät aineet. Yläasteella kun kauhua rakastava äidinkielenopettaja rohkaisi ja kehui kirjoituksiani maasta taivaisiin päätin, että haluan joskus vielä kirjailijaksi.

Ajatus ja paloi ja kyti sisällä, mutta en kirjoittanut tarinoita, ennenkuin sain ensimmäisen oman läppärin käteeni. Aloitin novelleilla, joita olen rustaillut vuosia. Neljä vuotta sitten näin unen ja aloin kirjoittaa kirjaa, ilman sen suurempia tavotteita. Minä vain kirjoitin koska minunsta tuntui että oli pakko.
Välillä pidin pidempiä taukoja , jolloin en kirjoittanut koska en pystynyt (kirja sisältää aiheita joista on ollut välillä suorastaan kuvottava kirjoittaa) tai ei ollut aikaa (olen saanut kaksi lastakin tässä välissä)
Esikoisen jälkeen projekti oli jonkin aikaa jäissä, kunnes kaivoin sen esiin ja päätin saada valmiiksi. Kun se oli kirjoitettu päätin että sen joku vielä kustantaa ja teen sen eteen kaikkeni.
Tiedän, että tämä saattaa olla ainoa tilaisuuteni, koska minun on palattava jossain vaiheessa työelämään ja koska minulla on pienet lapset, en yksinkertaisesti ehdi enää kirjoittamaan kun käyn töissä. Ajatus tuntuu kauhealta, koska minulla on vielä paljon kirjoitettavaa, enkä osaa enää lopettaa kun olen vauhtiin päässyt.

Siksi haluan julkaista, että saan toteuttaa itseäni kirjoittamalla, johon minulla ei tulevaisuudessa ole harrastepohjalta tarpeeksi aikaa. Minulla on myös paljon sanottavaa ja haluan julkaista, jotta saan ravisteltua ihmisiä ajattelemaan.

Välillä vihaan kirjoittamista. Etenkin nyt, kun olen aloittanut uuden projektin ja tiedän, että edessä on parituhatta työtuntia, eikä aikaa kirjoittaa kuin muutama hassu tunti illassa. Se on turhauttavaa yrittää puskea näppäimistölle tekstiä, jota tietää vielä poistavansa ja muokkaavansa kymmeniä kertoja. Ensimmäinen versio tuntuu harvoin hyvältä, usein jopa surkean huonolta. Se masentaa. Ensimmäinen versio on kuin kivipaasi, josta kovalla työllä pitää hakata patsas esiin. Työ näyttää valtavalta möhkäleeltä, joka lannistaa jo massiivisuudellaan.

Samaan aikaan rakastan kirjoittamista. Luomista. Itsensä ilmaisemista. Se on kuin huumetta, joka saa avaamaan läppärin illasta toiseen.

Otsikkoon vastatakseni: Toivon joskus julkaisevani. Se on päiväuneni, jonka toteutumisen todennäköisyyden tiedän olevan häviävän pieni. Silti aion kirjoittaa, sillä kirjoittaminen asuu sisälläni. Kirjoitan, jotta joku lukee tekstejäni. Ehkä omakustanteena, mutta kenties joskus ihan oikean kustantajan julkaisemana...

Luulen, että monella sellaisella, joilla on selkeä visio kirjoituksen tavoitteista, on helpompaa myös saavuttaa ne. Ne jotka kirjoittavat vain siksi että on jonkinlainen pakko tai että vain tykkää kirjoittamisesta niin paljon, eivät välitä ehkä tehdä työtä julkaisukelpoisuuden tavoittelemiseksi, yksinkertaisesti siksi koska julkaisu ei ole itsetarkoitus.

Jos molemmissa tapauksissa on lahjakas kirjoittaja ja hyvä tarina, niin kumpikin voi saada tarinansa julkaistua, mutta motivaatio voi ratkaista asian ensimmäisen hyväksi. Tämä ei tietenkään ole mikään totuus, mutta näin luulen.

Eri asia ovat ne jotka kuvittelevat julkaisun tapahtuvan helposti ja kirjan kirjoittamisen olevan helppoa, sellaista johon ihan kuka tahansa kykenee. Rahan tai maineen takia ei kannata kirjoittaa, jos kirjoittamisesta ei tykkää. Se on tuhoon tuomittua toimintaa.

Itse en tiedä pidänkö kirjoittamisesta oikeastaan kovinkaan paljon. Kuitenkin jos aloitan ja laitan ideani paperille, en saa rauhaa kunnes teksti on valmis. Se sitten tuntuukin oikealta. Hyvältä. Tosin tänään tuli poikkeus. Aloitin uuden tekstin. Kolme sivua aivan täydellistä tekstiä. Tulipa hyvä olo. Pakko oli luetuttaakin ja kyllä, hyvää oli. Mahtavaa. :)

xcvdnm: "Luulen, että monella sellaisella, joilla on selkeä visio kirjoituksen tavoitteista, on helpompaa myös saavuttaa ne." Näin minäkin luulen. Kun visioidaan jostain muusta kuin tekstistä, se on enemmänkin päiväunelmointia. "Rahan ja maineen takia ei kannata kirjoittaa." Näin juuri, koska niiden saavuttaminen on hyvin epätodennäköistä kirjoittamalla. Kyky, pyrkimys tai motivaatio nähdä teksti ulkopuolisen kriittisin silmin on ratkaiseva.

Massen vertaus kivipaadesta on hieno.

Miksi hinku saada tekstejään julkaistuksi olisi mitenkään yhteydessä kirjoittamisintoon tai lahjakkuuteen? Luulisi jopa että mitä lahjakkaampi, sitä enemmän on halua saada siitä jotain tunnustustakin?

Kirjoitan koska se on kivaa. Niin? Mikähän tae se on tekstin paremmuudesta? Halu saada tekstinsä julkaistuksi ei ole sama asia kuin haluta saada naama naistenlehden kanteen, jos tämä nyt on mennyt iloisesti sekaisin?

Kirjailija joka haluaa vain kadota omaan kirjoittamiseensa ei todennäköisesti ole mikään supermenestyjä. En ole kirjailija, mutta luulen oikean kirjailijan työn olevan ihan oikeasti työtä, eikä mikään kiva iltaharrastus. Miksi se ei voisi olla sitä myös esikoistaan tekevälle?

Minun on vaikeaa kuvitella että joku Sofi Oksanen olisi epävarma kyvyistään kirjoittajana ja kirjoittaisi vain koska tykkää kirjoittamisesta, sattuipa nyt vaan onni ja julkaisukin onnistui. En kyllä tunne Oksasta mutta miksi sellainen ihminen edes lähettäisi käsikirjoitusta eteenpäin jos itse kirjoittaminen antaa kaiken? Eikö ihminen joka tuntee mielihyvää kirjoittamisestaan voi samanaikaisesti pyrkiä kohti julkaisua tai vaikka kirjoittaa pelkästään sen vuoksi?

Itse en varmastikaan kirjoittaisi kovin paljon jos tulisi hylkyjä hylyn perään vain. Minä pidän niin monista asioista että pitää priorisoida ja kohdistaa suurin huomio niihin joissa pystyy etenemään tai saamaan jotain ekstraa, vaikkapa uusia kokemuksia, jos ei muuta. Mieluummin suunnittelen itselleni kuviolliset villasukat tai maalaan eteiseen uuden taulun, kuin kirjoitan vain itselleni.

Jotenkin minun on vaikeaa uskoa siihen että ensimmäinen versio on aina yleensä huono josta sitten lopulta kuoriutuu uljas teos. En usko mitenkään tällaiseen. Hyvä kirjoittaja tekee hyvän tekeleen jo ensimmäisellä yrittämällä, mutta kovalla työllä siitä saa täydellisen kokonaisuuden. Ei hyvä kirjoittaja kirjoita täyttä potaskaa koskaan. Eli jos ensimmäinen versio tuntuu surkealta, ehkä se kannattaisi vain jättää siihen ja luoda jotain uutta? Vai onko jollakin päinvastaista kokemusta? Että alkuraapustukset olivat luokattomia mutta muuttuivat kehutuksi ja julkaistuksi, ihan oikeaksi, kustannetuksi kirjaksi?

On hyvä muistaa, että Oksanen opiskeli mm. Teatterikorkeakoulun d-puolella, joten kiinnostus ammattikirjailijaksi ja dramaturgiksi oli olemassa. Tuskinpa hän halusi harrastajakirjoittaksi, motiivi ammattiin oli varmasti vahvana. Ja toki ammattilaisten tuki opettajapuolella myös, joka on tärkeä lisäapu verrattuna niihin, jotka puurtavat yksin kirjailijanalkuna.

Oksanen on yksi esimerkki
käsikassara kirjailijasta.

Eli Mashiach, ymmärränkö oikein, että juoni on sinulle ensisijainen ja siksi haluat saada sen ensin kasaan pikaisesti? Oletko julkaissut jotakin jo? Aika jännää, miten erilaisia tapoja onkaan. Itse haen ensin tunnelmat, sujuvat dialogit, eläydyn, itken, elän käsikirjoitusta täysillä ja raavin sitä kasaan hiljalleen, pala palalta. Näyttelen. Luen luvun uudestaan, korjaan jne. Nytkin minulla on yksi lyhyt kässäri joiden luvut olen yksittäin lukenut monia kertoja, mutta en kertaakaan alusta loppuun koko nivaskaa. Siellä se odottaa unohdusta, eli sitä että en enää muista mikä lause seuraa toista. En ole julkaissut tai saanut vielä yhtään hylkyäkään.

Haen lausetta niin kauan että keksin tyydyttävän ja siksi koen että korjailtavaa on lopulta melko vähän, ei todellakaan mitään kirja uusiksi-meininkiä, vaan enemmänkin korjausta kappaleiden jälkeen. Näin olen tuntenut jonkinlaisen flown kirjoittaessa, tunnelman ja rakenteen sujuvan jatkuvuuden. Olisi mielenkiintoista tietää millaisia tapoja muilla on?

Ja kyllä, minulla on kova hinku kirjailijaksi, mutta en oikein itsekään tiedä miksi. En oikeastaan ole kiinnostunut kirjailijan statuksesta joten ehkä kyse on enemmän tekemisieni arvostuksesta ja oman niteen näkemisen mielihyvästä?

Väitän olevani hyvä kirjoittaja, mutta en tiedä ovatko kirjani tarpeeksi hyviä. Kilpailu on kovaa. Jännityksella odottelen.

Monilla kirjoittajilla on halu sanoa toisillekin jotakin, siksi kirjoittaa, jotta saisi äänensä kuultavaksi. Jos kirjoittaa vain pöytälaatikkoon, se on vain tuhraamista ilman minkäänlaista sanottavaa. Julkaistavaksi haluan kirjani, koska uskon ajatuksieni kiinnostavan myös jotakin muutakin. Ainakin toivon niin...

On. Usein se pakottava hinku on näyttämisenhalu, halu olla jotain, ainakin omasta kokemuksesta. "katsokaa kun mä kirjoitin kirjan", "kattokaa miten hyviä ajatuksia mulla on", "kattokaa, sain ees jotain aikaiseks!" Tällainen näyttämisenhalu ei usein johda mihinkään.

Kaikki tuntenmani julkaisseet kirjoittajat ovat näitä, jotka kirjoittavat itselleen. Pakottava hinku on kirjoittamiseen, ei kirjailijaksi tuloon. Siinä on iso ero, onko kiinnostunut prosessista vai lopputuloksesta. Yksikään tuntemistani vain kirjailijaksi haluavista ei ole edes koskaan kirjoittanut mitään valmiiksi, koska itse prosessi ei kiinnosta. Nämä kirjoittamiseen suuntautuvat ovat sen sijaan julkaisseet, koska matka on heille päämäärää tärkeämpi.

Tietysti poikkeuksiakin on. Näin omasta kokemuksesta.

Väitän olevani hyvä kirjoittaja, koska minulla on järkeä päässä ja taito arvioida niin omaa kuin muidenkin tekstiä. Tämän siis erotan siitä että en todellakaan tiedä millainen kirjailija olisin. Julkaissut en ole, koska lähetin ensimmäisen valmiin tekeleen juuri äskettäin kustantamoon. Siltikin, vaikka saisin vain hylkyjä, en suostuisi pitämään tekstiäni täytenä paskana, se ei sitten vain ole sellaista joka ansaitsee kustantamisen.

Miksi minun pitäisi arvioida hyvyyttäni kirjoittajana sen kautta mitä muutama ihminen ajattelee. Vaikka, teksteistäni on kyllä aina pidetty. Sanotaanko näin, että kirjoituksiani on aina pidetty mielenkiintoisina. ;)

Mikä ero on hyvällä kirjoittajalla
"teknisesti, kieliopillisesti vai sitten ihan kirjailijamaisesti?"

Olen huomannut, että liiallinen tekstin sorkkiminen saa tekstistä katoamaan jotakin oleellista. Tunnelma katkeaa. Jännitys katoaa. Minullakin on kyllä pakonomainen tarve riipiä teksti kasaan nopeasti, vaikkei se käytännössä niin käykään. Olen kuin piinattu kunnes viimeinenkin rivi on naputeltu. Olisiko mania oikea sana? Olen siis maaninen kauuuan. Ja perfektionisti vaikka en todellakaan täydellinen.

En koe että arvoni nousisi jos julkaisisin kirjan, mutta kyllä se on vakaa aikomus. Miksi minä vain itselleni kirjoittaisin? Siihen riittää ajatukset.

kororoorolrororoor:
Vaikka olisi ns. kirjoittamiseen suuntautunut, mikä ilmeisesti tarkoitti sitä että haluaa kirjoittaa hyvää tekstiä(?), ei se poissulje tavoitteita muuttumisesta ihan oikeaksi julkaisseeksi kirjailijaksi. Olenko nyt vain tyhmä kun en osaa erottaa selkeästi tätä sanomaa:
"Pakottava hinku on kirjoittamiseen, ei kirjailijaksi tuloon. Siinä on iso ero, onko kiinnostunut prosessista vai lopputuloksesta."

Olen kiinnostunut valmiista teoksesta, keskeneräinen on helvetti valloillaan. En pidä siitä tunteesta yhtään ja tuo inhottava prosessi on vain keino päästä haluamaani lopputulokseen. Kirjailijuus ei kuitenkaan ole se lopputulos, vaikka julkaisu onkin lopulta päämääräni. Valmis teos tuo mielihyvän ja miksi sitä hyvää panttaisi itsellään? ;) Minä haluan luoda muille hyvää luettavaa, samat ajatukset ovat pääni sisällä, en tarvitse niitä paperille itseäni varten. Jos jollekin ei siis vielä tullut selväksi, en usko itselleen kirjoittamiseen yhtään. Tai ainakaan että sellainen kirjoittelija yhtään mitään jotenkin vahingossa julkaisisi. Teitä on huijattu. Kannen kiillotusta vain.

Ollaanpas sitä nyt hyökkäävällä mielellä tänään! (kirjoitin itselleni ;))

Tiedättekö miksi Suomessa on niin vähän OIKEASTI hyviä ja menestyneitä kirjailijoita? Siksi, että se kunnianhimo on niin monella kateissa. Kirjatkin ovat sitten sitä samaa latteaa paskaa pliiusuilua joka ei kiinnosta ketään. Rohkenen väittää, että kunnianhimoisella ihmisellä on tavoitteet hivenen korkeammalla ja pääsevät siksi pidemmälle.

Maailmassa on hyviä ja huonoja kirjoittajia sekä hyviä ja huonoja kirjailijoita, miksi? Uskoisin menestyneillä kirjailijoilla, hyvillä ja huonoilla, olevan yksi yhdistävä asia ja se on kunnianhimo olla kirjailija. Mikä sitten yhdistää hyviä kirjoittajia ja hyviä kirjailijoita, on kunnianhimo tekstiin. Se suuntautuuko se tekstin kirjoittamiseen vai sen lopputulokseen, on epäoleellista. Pelkästään hyvät kirjoittavat jäävät kunnianhimoisempien jalkoihin, sellaista se vaan on. Kaiken kaikkiaan aika lapsellinen ajatus tuo aloittajan mielipide. Toki ylevä ajatus sinänsä, mutta ei realistinen.

Okei. Lueskelin ketjua läpi ja kummastelin. Ihmiset lyövät lukkoon mielipiteitä, ovat löytäneet konsensuksia, kun puhutaan toisten ihmisten pääkopista. Erikoisia ovat tiet millä samaan harhaan pääsee. Kun harhaillaan ja silmäillään unohtaen ettei kukaan teidänkään päänkoppaan pääse. Ei teitä voi sinulle tulkata. Ei kertoa sinun vastauksia. Terapeutti yrittää saada sinut vastaamaan itsellesi;

ja keskustelupalstalla tehdään sieluista banaaleja. Pakonomainen tarve joku pahe vai? Voi kun rakastan kiellettyä hedelmää. Olisimmeko tässä ilman sellaista. Olisimmeko täällä ilman paheitamme. Sitten kerrotaan ettei tällainen sielu osaa, se ei taivu, ei ymmärrä mitä sellainen sielu vaatii, mitä halutaan lukea. Uskotteko sen oikeasti. Oletteko sellaisia mieliä?

Tarkovski tai luultavasti faijansa, joka oli kuollut runoilija kun katsoin taide-elokuvia, totesi kirjailijan asussaan että mies kirjoittaa koska hän on riivattu, koska hän epäilee, koska hänen on todistettava itselleen olevansa jotakin. Siksi hän kirjoittaa. Jos hän tietäisi olevansa nero tai kaikkivoipa, miksi hän kirjoittaisi, minkä saamarin takia? Hänet voidaan paheestaan naulita, sanoa että hän ei ole ammattimainen koska hän kirjoittaa koska hän kirjoittaa. Koska ei voi muutakaan.

Kaikki ymmärtävät tienestin. Ymmärtävät myös että raha kiroilee. Suurin osa taiteilijoista on kuollut köyhänä. Elänyt köyhänä ja kirjoittanut köyhänä. Olivatko ne tekstit vaikkapa huonoja? No ei, ne olivat riivattuja, ne tulivat halusta käydä dialogia maailman kanssa, ja kun maailma ei vastaa, mies kirjoittaa lisää. Kun hän ei saa kyltymystään, hän ulvoo lisää. Sitten jos sen eksistenssinsä hetkittäin kadottaa, jos kirjoittaa alasti tahi polvillaan, voi tekstistä jäädä ja siitä löytyvän jotain, mikä tuntuu muidenkin mielestä relevantilta.

Se voi olla korahtelua jota he eivät uskaltaneet edes ajatella kuin jollekin sanoa. Se voi olla riipivää tuskaa tai valtavaa hehkua; jos kahleista irti pääsee, ei ole enää kahleissa. Mies kuolee, ruumis haudataan, mutta sielun korahtelu on ihmisten takaraivoissa, se mylvii toisten kryptissa, se itää ja elää omaa elämäänsä. Jos sanoo olevansa hyvä kirjoittaja, niin en ajattele hänen olevan kovin hyvä kirjoittaja, koska tuo lause on silloin täysin turha. Se on kuin kirjoittaisi siitä kun ajatteli kirjoittaa mutta ei koskaan päässyt alkuun. Vaatii aikamoisen neron että tuollainen teksti inspiroi.

Höpöttelijällä on mahdollisesti harhaluulo että kaikki kirjailijat ovat taiteilijoita tai neroja, kirjoittavat pakonomaisesti taideproosaa, maailman kanssa keskustellen. Kovasti pohdin keksinkö yhtäkään kirjailijaa joka sopisi kuvaukseen... Tai tuolla kuvauksella yhden kirjan julkaissut ei enää ikinä pysty saamaan mitään hyvää aikaan kirjallisesti.

Mielenkiintoinen ajatus muuten, että tämä keskustelupalsta löisi lukkoon jotakin. Täällä keskustellaan, mielellään suoraan kun koneiden välityksellä on paha arvailla ja enpä ole konsensusta nähnyt ikinä.

Minäkin korahtelin kolmekymmentä vuotta ja olin hyvä kirjoittaja kaikkien muiden paitsi itseni mielestä. En pitänyt sitä taitoa minään. Korahtelen vieläkin vaikka itsetunto on parempi. :) Toki voisin vieläkin ajatella olevani ihan paska mutta se nyt vain on tyhmää, ihan yksinkertaisesti.

Höpöttelijälle suosittelen ilmaisun selkeyttämistä.

Tekstini oli enemmän larppia, mutta yritin siinä puhua pointeista joita jotkut tässä ketjussa väläyttelivät.

Et muista ketään? Orwell, Kafka, Hemingway, Burrgoughs, Kerouac, Bukowksi.... etc

Minä arvostan kirjailjoita, jotka ovat kirjailijoita eivätkä lypsykoneita. Saa sitä remeksiä jos siitä rahaa saa, mutta Paasilinnakin oli parhaimmillaan kun ajatus kulki.

Selvä, ehkä selvennän höpöttelijälle omaa ja todennäköisesti monen muunkin kirjailijanalun ajatuksia. Eli kaikki eivät todellakaan halua olla sellaisia kirjailijoita kuin mainitsit vai tarkoititko että ne ovat ainoita oikeita? Toisin sanoen Suomessa ei ole yhtään oikeaa kirjailijaa ja useimmat genret ovat jo suorastaan kirjailijan itsemurha kirjailijuudelle? SINÄ ARVOSTAT? Sinä et ole ainoa lukija tai kirjailija tai kirjailijanalku tässä maailmassa ja mielestäni sinun mielipiteesi kuulostaa juuri siltä kuin olisit lyönyt lukkoon mielipiteen, omia sanojasi lainataksesi. Lypysykone? Eli samalla tunnet myös jokaisen kirjailijan motiivit, heidän pääkoppansa siis, kun tällaista sanot. Tai ainakin Remeksen?

Joku voi tuntea maailman kärsimykset, laittaa ne tekstiinsä ja olla silti aivan paska kirjailija. Voisin myös heittää aivan villin arvauksen että et ole ollut olkapäällä kun nuo mainitsemasi kirjailijat ovat kirjojaan kirjoittaneet. Mistä siis heidänkään motiivejaan tiedät? En minäkään koskaan sanoisi julkisuudessa muuta kuin kirjoitan syvästä luomisen tuskasta jne, ja syy siihen olisi sinunlaisesi ihmiset jotka tuomitsevat koko kirjailijan syistä joita he vain arvailevat.

Pahoittelen hyökkäävyyttä. Annoin sormenpäiden syyhytä antaumuksella.

No niin, oikolukua suosittelen itselleni. Hävettää, vihaan tökeröjä kirjoitusvirheitä.

No mutta, minähän hyökkäsin vain muutamaan mielipiteeseen tässä keskustelussa. Ne epämääräisesti olivat:

'palo kirjoittaa' ja 'pakote' on paskaa
ammattimaisuus on kirjailijan hyve

ja noita asioita lähdin kommentoimaan. "Orwell, Kafka, Hemingway, Burrgoughs, Kerouac, Bukowksi.... etc"
Orwell näki nälkää Euroopassa ennen breikkaamista ja soti Espanjassa, Kafka kärsi koko elämänsä, Hemigway juopotteli kun taas Burroughs oli riivavttu sielu joka ryhtyi kirjailijaksi ammuttuaan vaimosnsa. Kerouac oli ammatitimaisempi sinänsä jo alussa, mutta huumaantunut Cassadystä.

- Kaikki eivät halua olla sellaisia kirjoittajia? Aijaa.
- Ovatko ne ainoita oikeita? Miksi väittäisin, eivät edes ole ensimmäisiä.
- Toisin sanoen Suomessa ei ole yhtään oikeaa kirjailijaa ja useimmat genret ovat jo suorastaan kirjailijan itsemurha kirjailijuudelle?
Miksi näin väittäisin, miksi olkiukkoargumentoit? Kaverini totesi uuden pitempäni olevan vähän modernistista Huovista. Paasilinna on myös hyvä.

En mä ole lukkoon lyönyt, en vaan jaksanut kirjoittaa avaavampaa mielipidettä kun en voi editoida vanhempaa.
- Pidät siis Remestä hyvänä? En väittele, mutta tehdään Suomessa myös paljon paskaa. Nousiaisen, Rimmiset ja Oksaset toinen juttu.

Ei minun tarvinnut olla olkapäillä, kunhan luen joitain autobiografisia tai autografisia tekstejä niin saa tarpeeksi kuvaa. En mä puhunut sinänsä tuskasta ja unohdat että tuo eka tekstini oli romantikon puolustuspuhe, ja totesin sen olevan kohiseva subjektiivinen juttu, totesin ainakin nyt.

Ei tartte kärsiä, Goethe nuori Werther sai itsemurha-aallon Euroopassa. Steinbeck kiteytti Vihan Hedelmissä laman. Enemmän puhun siitä, että monet ovat eläneet kirjailijan elämän, josta kirjoittaa. Ei se välttämättä ole rasitusta;

mutta maintsin tuon listan, koska he olivat monet alkupuolen kirjailijoita ja lähes kaikki köyhiä. Ehkä siitä se palo syntyy, kun ei ole rahaa ruokaan, pitää kirjoittaa rahaa ruokaan, kirjoittaa siitä kun ei ole rahaa ruokaan.21

-Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa, 1933
- Buko keskeytti. Teki joskus hanttihommia.
- Hemingway: Ja Aurinko nousee

En mä mitään sanonut että pitää olla köyhä tai että pitää ymmärtää ihmisiä, mutta tuskin se mikään heikkous on jos pystyy samaistumaan rahvaaseen, köyhään, tiiviseen tai löyhään, rahan tuoksuun kuin puutoksen arkeen.

Ei sillä nyt ole välilä kellä oli rahaa tai ei. Kerouacilla oli varakkaat vanhemmat, Burroughs sai viikkorahaa kolmikymppisenäkin, Kafka oli pankissa.

Ei mun pointti ollut ettei muunlaista kirjailijaa voi olla tai muunlaista kirjallisuutta; hörähdin viestin lähetettyä sitä kuinka moni sen ymmärtää väliin ja tulee kyselemään: "ai suomalaiset eivät osaa, ai Remes on karmeaa, ai pakko on olla köyhä?" no minä vain totesin miten sen voi romanttisesti ajatella,

että ei ehkä synnytä kirjoittamaan, mutta eletään sen vuoksi, kirjoiitetaan elääkseen;

kun täällä oli kommentteja jostain "palon" huonoudesta ja kehuttiin ammattimaisuutta. Hyvä sitä ammattimaisuutta on olla, mutta ei sitä välttämättä kirjailija itse edes tarvitse.

Oliko Jack K ammattimainen kjnu kirjoitti On the Road'in yhdelle liuskalle ilman kappalejakoa? Ehkä ei, mutta legendan mukaan se on varastetuin kirja Raamatun jälkeen. Legendoista viis on silläkin arvoa.

Tai Bill Burroughsin Alastomalla lounaalla, joka kirjoitettua saksittiin osiin ja sekoitettiin järjestys, joten se on järjetöntä luettavaa; mutta on silläkin paikansa.

Vaikka sanoin että köyniin, en sanonut että aina köyhiä. Kyllä hyvä kirjailija jotain tienaa. Eikä kaikki olleet köyhiä boheemikkoja. Valistuajan Ranskassa oli taitavia kirjoittajia, mutta harva väittää Voltaire'iä tai edes Rosseau'ta köyhäksi boheemikoksi.

Onko jatkuva mielipiteiden ristiinmeno huono merkki aloittelevalle kirjailijalle?
Eikö kirjailijan pitäisi olla enempi sellainen, että lukijat kokevat samanmielisyyttä teksteissä esitettyjen ajatusten kanssa. Jos teksti on liian vierasta, ristiriitaista lukijan maailman kanssa, on epätodennäköistä että kirja saa lukijoita.

Päätellen siitä, miten paljon suomalaiset lukevat esimerkiksi Leena Lehtolaisen ja Camilla Läckbergin tylsää arkiraportointia olennaisena osana dekkarigenreä, pitää kirjailijan kannattaa yleisesti vallalla olevaa arvomaailmaa. Miten suomalaisiin uppoaisi naispuolinen päähenkilö, joka ei välitä hoivata toisia, ei juhti joulua ja muita kissanristiäisiä eikä omaa sukulaisia. Ei flirttaa kaikkien kaksilahkeisten kanssa ja mieti toistuvasti omaa sukupuolista viehätysvoimaansa. Eikä silti ole mikään juoppo tai tieten tahtoen boheemi, vaan ihan tavallinen työssäkäyvä ihminen.

Jos yksityisetsivä on omansorttisensa, hänen täytyy olla tyyppiä Jussi Vares, jolloin hän on selkeästi vaihtoehtoinen tai sitten itselle turvallisentuttu lapsenkakattaja. Mikään muu ei käy.

Esimerkkini olivat dekkareista, ehkäpä varsinaisessa kaunokirjallisuudessa on enempi liikkuma-alaa. Täytyy miettiä. Aika kliseisiltä monet henkilökuvat kuitenkin äkkiseltään ajateltuina vaikuttavat tai sitten ne ovat ohuita.