Yhteiskunta ei ole huolehtinut minusta - minullakaan ei siis voi olla mitään velvollisuutta huolehtia yhteiskunnan toiminnasta.
Pistin toisen palstan sossu-tatu keskusteluun kärkevän kuvauksen tilanteestani: http://keskustelu.suomi24.fi/node/11772311/#comment-64158165
En ole ainoa joka tuntee näin.
Voidaan ruveta puhumaan niille jotka minun elämiseni kustantavat työllään ja veroillaan aiheutuvasta mielipahasta sitten, kun puhutaan rehellisesti ja suoraan myös heidän itsensä (osan heistä) itsekkyytensä minulle aiheuttamasta mielipahasta (lievennetty ilmaisu) jonka takia tässä pummeina ylipäänsä ollaaan.
Sossu-Tatu kertoo olevansa innokas videopelien pelaaja ja valitsevansa mieluummin pelit kuin työn ja kulutuksen. Mielenkiintoista että hänen ratkaisuaan moralisoivat (osittain) samat henkilöt, jotka itse pitävät vaatimuksena sille, että haluavat olla kenenkään kaveri sitä, että tämä ihminen on "kiinnostava" - mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että on hyvin perillä populäärikulttuurista, mm. videopeleistä, eikä ole mikään "tunnollinen tylsimys" joka raskaan työpäivän jälkeen mieluiten on tekemättä mitään. Siis he samaan aikaan VAATIVAT että sinun on Sossu-Tatun tavoin valittava mieluummin pelit kuin työt, ja sitten moralisoivat sinua siitä valinnasta jälkeenpäin. Mitäköhän helvettiä?
Yhteiskunnassamme lapset ja nuoret elävät erittäin kaoottisessa ja sekavassa maailmassa, joka pommittaa heitä ristiriitaisilla ja kohtuuttomilla vaatimuksilla. Näitä vaatimuksia ei ole mahdollista sovittaa yhteen, eikä liioin niiden väliltä ole mahdollista tehdä yksiselitteisesti fiksua valintaa. Mutta valitsee yksilö miten hyvänsä, ja on sen lopputulokset mitä hyvänsä, häntä voidaan aina kohdella niin kuin kaikki olisi ollut vain ja ainoastaan omasta fiksuudesta ja ahkeruudesta kiinni. SuurMenestyjiä ylistetään, ja syrjäytyviä moralisoidaan. Kaikki on yksilöstä itsestään kiinni, vaikkei hänelle olisi annettu mitään mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseensa. Olisikohan tähän epäkohtaan kenties syytä kiinnittää huomiota?
Pistin toisen palstan sossu-tatu keskusteluun kärkevän kuvauksen tilanteestani: http://keskustelu.suomi24.fi/node/11772311/#comment-64158165
En ole ainoa joka tuntee näin.
Voidaan ruveta puhumaan niille jotka minun elämiseni kustantavat työllään ja veroillaan aiheutuvasta mielipahasta sitten, kun puhutaan rehellisesti ja suoraan myös heidän itsensä (osan heistä) itsekkyytensä minulle aiheuttamasta mielipahasta (lievennetty ilmaisu) jonka takia tässä pummeina ylipäänsä ollaaan.
Sossu-Tatu kertoo olevansa innokas videopelien pelaaja ja valitsevansa mieluummin pelit kuin työn ja kulutuksen. Mielenkiintoista että hänen ratkaisuaan moralisoivat (osittain) samat henkilöt, jotka itse pitävät vaatimuksena sille, että haluavat olla kenenkään kaveri sitä, että tämä ihminen on "kiinnostava" - mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että on hyvin perillä populäärikulttuurista, mm. videopeleistä, eikä ole mikään "tunnollinen tylsimys" joka raskaan työpäivän jälkeen mieluiten on tekemättä mitään. Siis he samaan aikaan VAATIVAT että sinun on Sossu-Tatun tavoin valittava mieluummin pelit kuin työt, ja sitten moralisoivat sinua siitä valinnasta jälkeenpäin. Mitäköhän helvettiä?
Yhteiskunnassamme lapset ja nuoret elävät erittäin kaoottisessa ja sekavassa maailmassa, joka pommittaa heitä ristiriitaisilla ja kohtuuttomilla vaatimuksilla. Näitä vaatimuksia ei ole mahdollista sovittaa yhteen, eikä liioin niiden väliltä ole mahdollista tehdä yksiselitteisesti fiksua valintaa. Mutta valitsee yksilö miten hyvänsä, ja on sen lopputulokset mitä hyvänsä, häntä voidaan aina kohdella niin kuin kaikki olisi ollut vain ja ainoastaan omasta fiksuudesta ja ahkeruudesta kiinni. SuurMenestyjiä ylistetään, ja syrjäytyviä moralisoidaan. Kaikki on yksilöstä itsestään kiinni, vaikkei hänelle olisi annettu mitään mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseensa. Olisikohan tähän epäkohtaan kenties syytä kiinnittää huomiota?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ironista on se että voisin hyvinkin nähdä itseni tuollaisena "tunnollisena tylsimyksenä". Nykymaailman sekavuus ja nopeatempoisuus ahdistaa minua, ja kaipaan perinteikästä yhtenäiskulttuuria, jossa kaikki on aina tuttua ja turvallista. En kykene selviytymään tämännäköisessä maailmassa - ja se ei ole kiinni mistään tyhmyydestä, laiskuudesta tms. vaan siitä, että tällaista kaaosta ei ole suunniteltu ihmistä, vaan pääomaa varten. Ei täällä pärjää kukaan muukaan, paitsi sattumalta.