Olen viisilapsisesta perheestä. Olen aina ollut ujo ja arka, herkkä ja mietteliäs. En mielestäni saanut lapsena tarpeeksi tukea ja turvaa vanhemmiltani, nyt itse äitinä sen huomaan.
Mulle on jäänyt semmonen tunne, että me oltiin vaan lapsilauma jota piti kaitsea.. toki vanhemmat on meitä rakastaneet, muttei meitä koskaan halattu, kehuttu, viety tai haettu koulusta, mulla ei ollu harrastuksia, ei lapsuudessa yhtäkään perheen ulkopuolista ystävää. Olin ihan äärettömän ujo, siitä muistan kaikkien perheenjäsenten mua muistuttaneen, nauraneen ja kiusanneen. Ala-asteella kun sain ekan ystävän, takerruin häneen ja seurasin kaikkialle, läpi yläasteen saman ihmisen kintereillä. Mua on kiusattu ujoudesta, ylä-aste oli ihan helvettiä.
Mun vanhemmat on jotenkin jännästi "manipuloineet" meidät siihen, että vielä tänäkään päivänä mua säälittää ja tuntuu pahalta ajatella mitään pahaa heistä, musta tuntuu hirveältä että puhun heidän vioistaan kenellekään. Kaikki oli aina "etkö yhtään äitiä ja isää kunnioita","äiti joutuu aina ja aina vaan siivoamaan teidän sotkuja", "kukahan tässä tienaa rahaa että sinä saat sitä ja tätä" jne.
Kaikki alko helpottaa kun muutin kotoa pois, sain hieman itsevarmuutta kun piti vihdoin hoitaa asioita itse. Oon taistellut päästäkseni omilleni. Nyt minulla on ihana oma perhe
Mulle on jäänyt semmonen tunne, että me oltiin vaan lapsilauma jota piti kaitsea.. toki vanhemmat on meitä rakastaneet, muttei meitä koskaan halattu, kehuttu, viety tai haettu koulusta, mulla ei ollu harrastuksia, ei lapsuudessa yhtäkään perheen ulkopuolista ystävää. Olin ihan äärettömän ujo, siitä muistan kaikkien perheenjäsenten mua muistuttaneen, nauraneen ja kiusanneen. Ala-asteella kun sain ekan ystävän, takerruin häneen ja seurasin kaikkialle, läpi yläasteen saman ihmisen kintereillä. Mua on kiusattu ujoudesta, ylä-aste oli ihan helvettiä.
Mun vanhemmat on jotenkin jännästi "manipuloineet" meidät siihen, että vielä tänäkään päivänä mua säälittää ja tuntuu pahalta ajatella mitään pahaa heistä, musta tuntuu hirveältä että puhun heidän vioistaan kenellekään. Kaikki oli aina "etkö yhtään äitiä ja isää kunnioita","äiti joutuu aina ja aina vaan siivoamaan teidän sotkuja", "kukahan tässä tienaa rahaa että sinä saat sitä ja tätä" jne.
Kaikki alko helpottaa kun muutin kotoa pois, sain hieman itsevarmuutta kun piti vihdoin hoitaa asioita itse. Oon taistellut päästäkseni omilleni. Nyt minulla on ihana oma perhe
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sanon tämän eristäytyneen lapsen kokemusella ja äänellä: käykää vaikka päivä risteilyllä, tapahtumissa tai toimintakeskuksessa näkemässä ihmisiä. Hitsi olin niin nolona koulussa aina kun lapset kertoili missä he ovat käyneet tai äiti on ahkera salilla kävijä ja itsevarma. Vasta aikuisena olen alkanut toteuttaa ja näkemään toki ihmisiä vaan kyllä kynnys oli korkealla kun lapsena oli jäänyt vaille kontakteja.
Voi, minä teen kaikkeni ettei lasteni lapsuudesta tule samanlaista. Me ollaan menty ja nähty ihmisiä, kannustan ja halaan lapsiani aina kun siltä tuntuu. Minä en toki voi tietää, onko omassa lapsuudessani ollut vanhemmillani joku syy, miksi meitä ei viety tai miksei meitä kannustettu. Meillä ei koskaan asioista ole puhuttu.
Minä haluaisin nyt saada vain oman pääni sisällön kuntoon! Lapsien myötä olen alkanut nähdä asioita niin erilailla, tajuan mistä olen itse jäänyt paitsi. Siksi nämä tulee nyt pintaan ja löydän syitä omalle käytökselleni.
Moi ap! Itse olen samanlainen kun sä! Tulen tosin vaan kaksilapsisesta perheestä, mutta meillä oli samanlaista. Ei kehuttu vaan aina oli varaa parantaa vaikka kokeesta tuli 8 , oli fyysisistä kurittamista (tukistamista ja lievää piiskaamista) ym. Ei myöskään kannustettu yhtään sosiaaliaten taitojen luomista vaan päinvastoin. Äiti suuttui jos joku kaveri tuli kylään. Itse piti paljosta selvitä yksin. Ja vaikka mitä. Mutta siis olen myös ajatellut lapsuuttani ja sitä millanen olen nykyään. Lapaena olin tosi arka ja ujo. Samanlainen olen vieläkin, mutta ei niin paha enään. Odotan myös aina, että joku aloittaa puhumisen tai tervehtii ensin jos sitä kiinnostaa. Tuntuu, että ketään ei kiinnosta mun seura ja aina puhutaan pahaa. Ja näiden asioiden kanssa mennyt sukset ristiin miehen suvun kanssa kun eivät pysty ymmärtään että olen oikeesti arka ja ujo enkä oo kova puhumaan. Heidän mielestä olen vaan itseäni täynnä. Voi,oliskin jonkinlaista itseluottamusta. Mies on onneks saanut muhun luotua itseluottamusta. Mutta eihän se tietenkään oo vieläkään "normaali". Lapsuus on muokannut musta tälläisen.:|
Olen myös kahden lapsen äiti ja koitan tehdä kaikkeni ettei lapsistani tule samanlaisia vaan rohkeita ja itsevarmoja. Elämä on helpompaa. Tuen myös kaverisuhteiden luomista vaikka itsestä siihen ei ole mallia.
Tulipa sekava kirjoitus,mutta tiedän mitä sä tarkotat kun olen saman kokenut ainakin osittain kun sinä.:)
Niin sitä vielä, että nyt kun olen aikuinen niin nyt vanhemmat kehuvat enemmän ja tukevat tosi hyvin. Se onneks auttaa paljon kaikessa,mutta jotenkin jäänyt mieleen lapsuuden olo kun en tuntenut olevani tarpeeks hyvä. Siitä olis hienoa päästä yli ja tuntea ittensä hyväksi eikä aina parjata ittensä kuinka ei ole missään hyvä.:|
^mulla on myös kaksi lasta :)
Siitä huolimatta, että pyrin tekemään kaiken erilailla, musta tuntuu että välillä puheissani vähättelen lapsieni esim. taitoja. "aijaa, no ei meidän vaan osaa vielä","onpa teillä taitava, meillä ei vielä".. Vaikka osaiskin, tai osais jotain muuta, en ota niitä esille. Kotona lastenkuullen kehun heidät maasta taivaisiin, mutta huomaan ihmisten seurassa olevani automaattisesti tosi vaisu mistään :( sen uskon johtuvan vaan siitä etten oo ikinä ite saanu kehuja, aina on vaan arvosteltu tai annettu palaute negatiiviseen sävyyn.. Ja monesti on nolattu muiden edessä, esim. tämmönen perus: sukulaiset kiusaa ujoa, äiti on mukana tai istuu hiljaa.. Ei ainakaan puolusta. Tai jos nyt sattuis elehtimään jotenkin ylpeämmin jostain, isoon ääneen kertoo tms. huomaa äidin katsomassa vieressä ilmeellä "no ooppa nyt". Mun on niin vaikea kuulla kehuja, tai epäilen niitä automaattisesti. Kun vois joskus vastata "joo niin on, oon tästä tosi ilonen!" kun sen sijaan vastaus yleensä "noooo, tää nyt oli tämmönen, olis voinu mennä toisinki". Tosi ärsyttävää!
Kauhean sekavaa selostusta, on vaan niin paljon asioita jotka olis kiva puhua. Joku päivä tahtosin elää nauttien, iloita omista asioista ja olla murehtimatta muiden mielipiteistä.
Juu,juu. Kyllä ihan samoja asioita mitä itselläkin.:)
Sepä se. Itse olen kans huomannut samaa että en muiden kuullen juuri kehu. Ja kyllä huonona päivänä vaadin enemmän lapsilta vaikka olisivatkin olleet nätisti tms.
En osaa kans yhtään ottaa vastaan kehuja. Joko sivuutan asian täysin tai sitten juuri tuo "tää nyt on vaan tämmönen tms."
En jaksa enään tähän aikaan enempää sepustaa, mutta on tosiaan tosi paljon asioita mitkö juontaa juurensa lapsuudesta joista haluais jutella.
mutta kirjottele sun ajatuksia lisää jos haluat.:)