Terve!
Olen 24-vuotias sairaanhoitajaopinnot nyt syksyllä aloittanut mieshenkilö. Tämä ala ahdistaa minua hieman. En osaa olla ihmisten, etenkin vanhusten, lähellä luontevasti ja tuntuu todella epäinhimilliseltä tulla olemaan orja jota voi syyttää kaikesta, kärjistetysti. Tuntuu että alan arvostus puuttuu ja oksettaa jo koulussakin kun opetetaan että "Pitää olla ymmärtäväinen eikä saa sanoa takaisin, pitää oppia olemaan kynnysmatto" Jos saisin elämäntilanteeni ja mielenterveyteni hyvälle tasolle, uskoisin selviytyväni ja edes hieman kiinnostuvani potilaista, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä että mieluummin hyppäisin junan alle kuin lähtisin suorittamaan sitä helvetillistä kahden kuukauden harjoittelua perushoidon parissa, miten voisin hoitaa ketään kun en itsekään ole kunnossa? Hoitoviettiä minulla ei todellakaan ole enkä koe olevani hoiva-ihminen. Tiedän, että myöhemmin minulla olisi muita vaihtoehtoja ja tällä nimikkeellä pääsee muihinkin työpaikkoihin kuin osastoille kolmivuorotyöhön hoitamaan dementoituneita vanhuksia ja pyyhkimään perseitä. Myös netistä lukemani kauhutarinat hoitajien palkoista ja työoloista eivät motivoi minua jatkamaan opintojani.
Ongelmiani siivettää alkoholinkäyttöni, juon kerralla aivan liikaa ~15-20 annosta. Hauskat opiskelijabileet päättyvät siihen, että rahat menevät, muisti lähtee, morkkis kestää pari päivää ja sitten syödäänkin krapuloissa pizzaa ja muuta kuraa. Olin hyvässä kunnossa alkuvuodesta, hillitsin alkoholinkäyttöni ja harrastin liikuntaa, olin onnellinen ja tulevaisuus näytti kirkkaalta. Jo pelkkä ajatus "Voinhan mä tän jälkeen sitten opiskella jotain muuta, kyllä mä pärjään" sai minut hyvälle tuulelle ja motivoituneeksi. Nyt ainoa helpotus aivojen pimeimmässä nurkassa on tiedostus siitä, että kuolen joskus. Olenkin päättänyt lopettaa alkon käytön joksikin aikaa, ehkä loppuelämäksi. Se vain tuntuu joskus todella haastavalta tällaisessa opiskelijayhteisössä missä on vähintäänkin suotavaa vetää perseet olalle kerran viikossa. Kyllähän joillakin mielenterveys siihen riittää, nähtävästi kaikilla muilla opiskelutovereillani paitsi minulla. He pystyvät jo seuraavana aamuna lähtemään ulos tuulettamaan krapulansa pois, koska osaavat hallita juomistaan. Minulla sen olutlavan sulattelemiseen menee se kolme päivää ja silti ei tunnu normaalilta.
Muutin toiselle paikkakunnalle uuden elämän ja itsenäistymissuunnitelmien toivossa, nyt olen alkanut katumaan valintaani. Joka päivä näiden 2kk opiskelujeni ajan olen kysynyt itseltäni, miksi tein tämän valinnan? Tosi kaverit jäivät 200km päähän ja täältä en ole osannut/jaksanut kunnollisia ystävyyssuhteita solmia, muutenkin minun on todella vaikea luottaa ihmisiin ja jo tuntuu siltä että selkäni takana puhutaan ja minua vältellään, osittain aiheesta ja siitä minkälaisen kuvan olen itsestäni antanut humalassa. Olen selvinpäin puhelias, sosiaalinen ja humoristinen, kohteliaskin jopa, mutta humalassa kaikki patoutunut viha itseäni, tekojani, vastoinkäymisiäni ja ongelmiani kohtaan purkautuu muille vittuiluna ja huuteluna. Yleensä toistan myös sanoja "Tappakaa mut". Turruttavinta on se että itse en muista tästä mitään ja aamulla yritän esittää selväjärkistä ja pahoittelen käytöstäni.
Vanhempani saattaisivat auttaa minua jos päättäisin lopettaa ja ottaa taas vähän "omaa lomaa" ja "miettimisaikaa" itseni korjaamiseen. Olen siis aikaisemmin jättänyt toisen tutkinnon kesken alan työllisyystilanteen, mielenkiinnottomuuden ja oman elämäntilanteen vuoksi.
En ole nauttinut pitkään aikaan asioista joista tapasin nauttia paljon, aikani menee yleensä murehtimiseen ja maaniseen kuntoiluun. Liikuntaa pystyn harrastamaan, mutta sitäkin tällä hetkellä vain sen takia että ennen koulupäivää tehty lenkki saa minut jokseenkin virittyneeseen tilaan eikä koulupäivä ahdista niin paljon.
Helpointa olisi löytää motivaatio vaikka sitten "ilopillereiden" avulla ja jatkaa tämä tutkinto loppuun, sillä kelan tukikuukaudetkin alkavat käydä vähiin ja niinhän se on että se todellisen unelma-ammatin löytäminen on melko haasteellista, hyvä olisi opiskella nyt joku ammatti eikä pitkittää tätä.
Tiedostan ongelmani ja haluaisin apua, tiedän kuitenkin mitä HALUAISIN tehdä työkseni, mutta jotenkin tämä tilanne tuntuu nyt niin kuormittavalta, tuntuu että olen umpikujassa. Koulun kautta olen ajatellut varata lääkäriajan ja keskustella hänen kanssaan tästä asiasta. Koulupsykologille olen menossa kahden viikon päästä. Haluaisin olla vain yksin ja kerätä voimia, sosialisointi tuntuu todella epäaidolta ja uuvuttavalta.
Olen 11-vuotiaasta asti kärsinyt huonosta itsetunnosta ja voisin sanoa olevani kärsinyt jonkin asteisesta masentuneisuudesta 18-vuotiaasta asti. On ollut helppoja jaksoja jolloin tulevaisuuden suunnitelmia on ollut ja asiat ovat kiinnostaneet, mutta sitten on näitä jaksoja kun tuntuu että helpoin ulospääsy olisi vain kadota tai voittaa lotossa.
Kiva jos joku jaksoi lukea sekavan ja pitkähkön tekstini, avautumisesta oli hieman jo hyötyä.
Olen 24-vuotias sairaanhoitajaopinnot nyt syksyllä aloittanut mieshenkilö. Tämä ala ahdistaa minua hieman. En osaa olla ihmisten, etenkin vanhusten, lähellä luontevasti ja tuntuu todella epäinhimilliseltä tulla olemaan orja jota voi syyttää kaikesta, kärjistetysti. Tuntuu että alan arvostus puuttuu ja oksettaa jo koulussakin kun opetetaan että "Pitää olla ymmärtäväinen eikä saa sanoa takaisin, pitää oppia olemaan kynnysmatto" Jos saisin elämäntilanteeni ja mielenterveyteni hyvälle tasolle, uskoisin selviytyväni ja edes hieman kiinnostuvani potilaista, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä että mieluummin hyppäisin junan alle kuin lähtisin suorittamaan sitä helvetillistä kahden kuukauden harjoittelua perushoidon parissa, miten voisin hoitaa ketään kun en itsekään ole kunnossa? Hoitoviettiä minulla ei todellakaan ole enkä koe olevani hoiva-ihminen. Tiedän, että myöhemmin minulla olisi muita vaihtoehtoja ja tällä nimikkeellä pääsee muihinkin työpaikkoihin kuin osastoille kolmivuorotyöhön hoitamaan dementoituneita vanhuksia ja pyyhkimään perseitä. Myös netistä lukemani kauhutarinat hoitajien palkoista ja työoloista eivät motivoi minua jatkamaan opintojani.
Ongelmiani siivettää alkoholinkäyttöni, juon kerralla aivan liikaa ~15-20 annosta. Hauskat opiskelijabileet päättyvät siihen, että rahat menevät, muisti lähtee, morkkis kestää pari päivää ja sitten syödäänkin krapuloissa pizzaa ja muuta kuraa. Olin hyvässä kunnossa alkuvuodesta, hillitsin alkoholinkäyttöni ja harrastin liikuntaa, olin onnellinen ja tulevaisuus näytti kirkkaalta. Jo pelkkä ajatus "Voinhan mä tän jälkeen sitten opiskella jotain muuta, kyllä mä pärjään" sai minut hyvälle tuulelle ja motivoituneeksi. Nyt ainoa helpotus aivojen pimeimmässä nurkassa on tiedostus siitä, että kuolen joskus. Olenkin päättänyt lopettaa alkon käytön joksikin aikaa, ehkä loppuelämäksi. Se vain tuntuu joskus todella haastavalta tällaisessa opiskelijayhteisössä missä on vähintäänkin suotavaa vetää perseet olalle kerran viikossa. Kyllähän joillakin mielenterveys siihen riittää, nähtävästi kaikilla muilla opiskelutovereillani paitsi minulla. He pystyvät jo seuraavana aamuna lähtemään ulos tuulettamaan krapulansa pois, koska osaavat hallita juomistaan. Minulla sen olutlavan sulattelemiseen menee se kolme päivää ja silti ei tunnu normaalilta.
Muutin toiselle paikkakunnalle uuden elämän ja itsenäistymissuunnitelmien toivossa, nyt olen alkanut katumaan valintaani. Joka päivä näiden 2kk opiskelujeni ajan olen kysynyt itseltäni, miksi tein tämän valinnan? Tosi kaverit jäivät 200km päähän ja täältä en ole osannut/jaksanut kunnollisia ystävyyssuhteita solmia, muutenkin minun on todella vaikea luottaa ihmisiin ja jo tuntuu siltä että selkäni takana puhutaan ja minua vältellään, osittain aiheesta ja siitä minkälaisen kuvan olen itsestäni antanut humalassa. Olen selvinpäin puhelias, sosiaalinen ja humoristinen, kohteliaskin jopa, mutta humalassa kaikki patoutunut viha itseäni, tekojani, vastoinkäymisiäni ja ongelmiani kohtaan purkautuu muille vittuiluna ja huuteluna. Yleensä toistan myös sanoja "Tappakaa mut". Turruttavinta on se että itse en muista tästä mitään ja aamulla yritän esittää selväjärkistä ja pahoittelen käytöstäni.
Vanhempani saattaisivat auttaa minua jos päättäisin lopettaa ja ottaa taas vähän "omaa lomaa" ja "miettimisaikaa" itseni korjaamiseen. Olen siis aikaisemmin jättänyt toisen tutkinnon kesken alan työllisyystilanteen, mielenkiinnottomuuden ja oman elämäntilanteen vuoksi.
En ole nauttinut pitkään aikaan asioista joista tapasin nauttia paljon, aikani menee yleensä murehtimiseen ja maaniseen kuntoiluun. Liikuntaa pystyn harrastamaan, mutta sitäkin tällä hetkellä vain sen takia että ennen koulupäivää tehty lenkki saa minut jokseenkin virittyneeseen tilaan eikä koulupäivä ahdista niin paljon.
Helpointa olisi löytää motivaatio vaikka sitten "ilopillereiden" avulla ja jatkaa tämä tutkinto loppuun, sillä kelan tukikuukaudetkin alkavat käydä vähiin ja niinhän se on että se todellisen unelma-ammatin löytäminen on melko haasteellista, hyvä olisi opiskella nyt joku ammatti eikä pitkittää tätä.
Tiedostan ongelmani ja haluaisin apua, tiedän kuitenkin mitä HALUAISIN tehdä työkseni, mutta jotenkin tämä tilanne tuntuu nyt niin kuormittavalta, tuntuu että olen umpikujassa. Koulun kautta olen ajatellut varata lääkäriajan ja keskustella hänen kanssaan tästä asiasta. Koulupsykologille olen menossa kahden viikon päästä. Haluaisin olla vain yksin ja kerätä voimia, sosialisointi tuntuu todella epäaidolta ja uuvuttavalta.
Olen 11-vuotiaasta asti kärsinyt huonosta itsetunnosta ja voisin sanoa olevani kärsinyt jonkin asteisesta masentuneisuudesta 18-vuotiaasta asti. On ollut helppoja jaksoja jolloin tulevaisuuden suunnitelmia on ollut ja asiat ovat kiinnostaneet, mutta sitten on näitä jaksoja kun tuntuu että helpoin ulospääsy olisi vain kadota tai voittaa lotossa.
Kiva jos joku jaksoi lukea sekavan ja pitkähkön tekstini, avautumisesta oli hieman jo hyötyä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ei kaikki sovi hoitoalalle. Itsekkin keskeytin hoitoalanopinnot noin kolmekymmentä vuotta sitten. Jos homma on noin vastenmilesitä, niin siköhän olisi syytä miettiä aj vaihtaa alaa. Juttele ohjaavan optetajan kanssa. Silloin aikoinaan itsekkin tein niin ja sovittiin, että keskeytän opinnot.
Tämä voisi olla ihan hyvä vaihtoehto, en vaan tiedä mihin jatkaisin. Ja se kynnys lopettaa ja muuttaa takaisin kotikunnille, kirjat sun muut härpäkkeet on jo ostettu, vanhemmatkin ovat minua paljon avustaneet tässä joten tuntuu että se menisi kaikki hukkaan... TIedän että itseäni minun tässä nyt tulisi tietenkin ajatella, elämästänihän tässä on kyse. Asiat pitäisi vaan saada punottua järkeväksi ja silleen...
Ensihoito minua kiinnostaisi tai nuorten kanssa työskentely, miksei mielenterveyspuolikin sitten kun olen siihen valmis. Ei vain ole mahdollisuuksia omilla lukion papereilla hakea esim. suoraan ensihoito amkkia suorittamaan, ei pisteet riitä. Lukiokin oli kyllä semmoinen sirkus että huhhuh. Tuolloin olin ehkä pahimmillani epäsosiaalisuuteni ja itsetuntoni kanssa, opiskelin asiat kokeisiin ja jokainen koulupäivä oli melko uuvuttavaa. Olin todella pihalla omien suunnitelmien kanssa, päivät tuli vietettyä tietokoneen parissa niin ei kyllä ihmekään että tähän on tultu.
Otat paljon paineita nuorille harteillesi, sanoo tämä 47v.
Itse kärsin koko luokioajan yksinäisyydestä ja masennuksesta, vaikka asuin pienellä paikkakunnalla, missä nyt jälkeen päin ajatellen minulla oli paljonkin kavereita, serkkuja ja kivat koulukaverit. Joskus se syrjäytyminen ja yksinäisyys on pelkästään omassa päässä.
Ehkä olet myös väärällä alalla? Ei ihme että tympii. Itse hankkiuduin lopulta monen mutkan kautta urheilualalle ja opiskelin graafiseksi suunnittelijaksi silläkin uhalla, että taideala ei elätä. Luovuus, urheilu ja hauskat ihmiset sporttiteollisuuden parissa ovat olleet iloinen vastaus nuoruuden ahdistukseeni.
USAssa on tapana vaihtaa alaa joskus keski-ikäisenä ja elämä jatkuu kolmen konkurssin jälkeenkin. Älä jumitu ajatukseen, että olisit jo nyt pelannut kaikki valttikorttisi. Elämä on vielä edessä, sen tietää jälkiviisaana näin parinkymmenen vuoden jälkeen.
Itsellä oli samantapainen tilanne, olin 24v kun aloitin lähihoitajan opinnot ja olin melkein keskeyttää jo ekalla viikolla koska homma tuntui järjettömältä. Olin ainoa mies koko luokassa enkä saanut oikein mitään kontaktia muihin, jopa opettaja kysyi yhden tunnin jälkeen että "selviätkö tässä ryhmässä?"
Itsellä oli/on myös ongelmana ujous/hiljaisuus/introverttius ja etten ole ihan niin sosiaalinen mitä alalle ehkä vaadittaisiin, mutta kävin kuitenkin koulun loppuun kaikkine työharjoitteluineen (sairaala oli pahin ehdottomasti) joskin puoli vuotta myöhässä, sen jälkeen olin töissä päiväkodissa mikä myös välillä tuntui haasteelliselta ja aika monesti ihmettelin, että mitä ihmettä teen täällä naisten ja lasten keskellä.
Tällä hetkellä tilanne on se, että tekisin mielummin jotain muuta työtä kuin lähihoitajan. Vaikea sanoa mitä sun kannattaisi tehdä, itselläkin oli tuo sama juttu, että en tiennyt mitä muutakaan opiskella, jälkikäteen vaikea myös sanoa oliko lh-opinnot virhe, jos mietin alan palkkausta ja työn raskautta niin sitten voi kyllä sanoa että oli.
Kiitos vastauksistanne ja vertaistuesta!
Oletko käynyt ammatinvalintapsykologilla tai tehnyt mollin avo-ohjelmaa? Näistä ainakin itse sain hieman osviittaa siitä, mitä työltä haluan.
Itseänikin vaivaa hieman tuo palkkaus ja työn raskaus, vaikka parhaimmillani olen todella rauhallinen ja optimistinen ihminen, en usko että sitäkään loputtomiin kestäisi. Olen itsekin sen verran introvertti, että tarvitsen aikaa latautua sosiaalisista tilanteista. Nautin todella paljon yksintyöskentelystä eikä siinäkään mitään jos joutuu pareittain jonkun kanssa tekemään (ambulanssi), mutta isossa ryhmässä/paikassa missä paljon ihmisiä hoidettavana samalla kertaa työskentely vie omaa kapasiteettia melko nopealla tahdilla alaspäin.
Tuo asioiden laittaminen perspektiiviin on myös auttanut minua hahmottamaan tilannettani; voinhan vaihtaa alaa myöhemmin tai vaikka heti ensi vuoden alussa voin hakea johonkin toiseen koulutusohjelmaan yhteishaussa.
Ahdistaa vaan ajatus että ensi viikolla pitäisi mennä takaisin kouluun ja esittää taas iloista ja sosiaalista mitä en todellakaan tällä hetkellä ole. Jokainen tekaistu hymy ja naurahdus koulutovereille tappaa minua hiljaa sisältäpäin. Pitäisi oppia olemaan välittämättä mitä muut puhuvat tai kysyvät ja kehittää omaa itsetuntoa. Koulututtujen kysymykset arkipäiväisistäkin asioista tuntuvat sanallisilta hyökkäyksiltä ja ivalta minua kohtaan, saati sitten huumoristiset heitot. Kuten sanoin tunne siitä, että selkäsi takana puhutaan ja sinut pikkuhiljaa eristetään muiden ulkopuolelle tuntuu todella ahdistavalta. Enhän edes tiedä onko näin, mutta välillä tuntuu että olen kuin ilmaa koulukavereilleni.
Uusi elämäntilanne vaatii sopeutumista. hoito ala ei sovi kaikille. alaa voi aina vaihtaa. älä ahdistu. mutta elä jätä kouluvuotta kesken. jäät tyhjän päälle kun tuet menee.