Oon 29v mies.. työtön tällä hetkellä.. Vanhempani kuolivat,kun olin n,10v.. Muistelen vaan,että lapsuudessani oli sen jälkeen usein semmoisia kohtauksia,että olin ihan levoton ja itketti ihan hirveesti... Oonollut aina kyllä arka ja ujo kaikissa sosiaalisissa tilanteissa.... Voisiko nuo johtua sieltä asti... En ole koskaan halunnut puhua asiasta kellekkään,vaan pitänyt sen sisälläni... Nyt alkaa tuntumaan,että pääsiskö tästä ahistuksesta eroon,jos menis johonkin terapiaan puhumaan asiat selviksi... Ei se puhuminen varmaan mitään helppoa ole,kun oon aina ollut semmoinen sisäänpäin vetäytynyt ja hiljainen... Ja sekin ahdistaa,kun sain lapsen,(tällä hetkellä 3v)mitä en olisi vielä halunnut... Kauppaan lähtö lapsen kanssa ahdistaa ja jänittää myös,tai mihinkään ulos lähtö... Jotenkin pelkään että joku puoli tuttu näkee mut kaupassa ja meen ihan lukkoon... Enkä ole sukulaisiinkaan pitänyt yhteyttä vuosiin... Voisiko nää kaikki johtua tuosta vanhasta tapahtumasta?? Naurettavaltahan tää itestäkin tuntuu välillä,mutta minkästeet kun tunteet ottaa vallan,ja ajatus maailma on jotenkin vääristynyt... Aukeisiko nämä asiat puhumalla??
Luulen tietäväni mikä mua ahdistaa..
MikaN
10247
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Jamitään läkkeitä en halua alkaa syömään.. ssritä kokeillu... Liian pahat sivarit...
Varmaan menneisyydellä on vaikutusta asiaan, että sinulla on olla veikea kokea vanhenmuutta kun et ole itse saanut kasvaa vanhempiesi kassa. Kasvoitko sukulaisten hoivissa nuoruusvuotesi ja olitko eri kodeissa. Varmaan kannattais jutella jonkun kasvatuksen ammattilaisen kanssa.
Jospa rokaiset mielesi ja otat yhteyttä sukulaisiisi, isovahempiin, ym.
kannattaisko googlata traumaterapia, koskapa traumoja ja turvattomuutta voi helpottaa
Isovanhempien luona asuin kyllä koko lapsuuteni... vaari oli rapajuoppo ja hakkas aina mummelia,kun olin pieni.... Toi on muuten totta että vaikee kokee vanhemmuutta,kun ei ole kasvanut vanhempien kanssa... Se tuo sitä aahdistusta varmaan paljon... Kiitos kun sanoit mä en tuota tuollalailla osannut ajatelakkaan... Lapsensyntymästä asti ollut kyllä paha ahdistus ja työssäkään ei ole oikeen pystynyt käymään,lyhyitä työsuhteita on ollut.. Miettinyt aina että voiko tuo lapsi muka ahdistaa noin paljon vai mistäse johtuu... psykiatrillakin olen montakertaa käynyt jaollaan mietitty ahdistukselle syytä.. En ole vain halunnut jotenkin myöntää itelleni,että lapsi voi ahdistaa noin paljon.. Nyt kun mä oon sen ite tajunnu,tällä viikolla,niin ai että mikä olo....:) Helpottaa oloa ihan älyttömästi,tuntuu kuin 1000kg paino olis tippunu harteilta.. Pitkästä aikaa oon nauranukkin tänä iltana silleen vapautuneesti,kunoloalkoi helpottaa.. semmonen vapautunu,rento fiilsf että...... Parisuhde meillä menee muuten ihanhyvin,ja lapsenkin kanssaon kivaa kotona aina leikkiä... Ahdistus on vain aina vaivannut aika hemmetin pahasti.. Mummeliin olen kyllä yhteyksissä,mutta hän on vähän omalaatuinen,ja aina jotenkin haukkuu kun meen sinne,esim,että kuka sen sun lapses kasvattaa.... Sehän se vastaalkaa lisää ahdistaa.. Kun s aitietää mun lapsesta,niin oli ihan kauhuissaan ja soitteli muille sukulaisille,että voi voi kun sen piti mennä lapsi tekemään ja kukakohan sen kasvattaa... Ei mulla ole ketään kelle oisin voinu puhua näistä asioista,joutunut pitämään kaikki sisällä vuosia... Tai en ole edes halunnut näistä puhua ja sitä kautta se ahdistus varmaan kasvanut ja kasvanut... Kai se pitää päästä johonkin psykoterapiaan tai kriisiterapiaan...
älä pelkää,kyllä se siitä
http://www.youtube.com/watch?v=u0PSUCuGr4Y
Nyt kun tiedät syyn niin sitä vaan ratkomaan terapeutin kanssa,kun se sua on noin pitkään vaivannutkin...
Ja voiko tuo vanhempien kuolema vaikuttaa tämän hetkiseen olotilaan? En ole sitä asiaa kyllä koskaan kenenkään kamssa käsitellyt... Voiko sekin aihettaa ahdistusta ja väsymystä?? Vaikka en sitä asiaa tietääkseni mietikkään... Mutta jos se painaa tuolla takaraivossa jollain lailla??
Me olemme aina kokemustemme summa , ajattelepa sitä.
Aloittajan aiheeseen. Ei kai mitään salaoppia ol tietää, mistä ahdistus itselläni johtuu. Sen juuret juontaa varhaislapsuuden vuosiin 2-3v.
Mitä silloin tapahtuikaan, kaikki kuitekin meni pieleen. Uskon tapauksessa olleen sisarkateuden. Sain olla kukkulan pikkuprissi 2.5v. kunnes pikkuveljeni syntyi. Hän oli kaunis kympin vauva, minä taas ruma ankanpoikanen.
Aivan sattumalta oletukseni vahvistui. Isosiskon aikuinen tytär kertoi, etten ollut toivottu lapsi. Nuorimmaisena minuu kuitenkin paapottiin niin kauan kuin pikkuveli syntyi. Halusin vahingoittaa häntä kaikin tavoin.
Muukin käyttäytymiseni muuttui psykopatologian termein psykopaattiseksi. Halusin tuhota kaiken.
Perheeni pystyi sietämään minua 7 vuotiaaksi. Sitten pääsin kansakouluun. Se avasi niin paljon uusia näköaloja, että pystyin elämään nippa nappa huostaaottolaitosten ulkopuolella.
Psyykeni oli hyvin risa väkivaltaisten fantasioitteni takia. N ejohtivat vuosikymmeniä piinanneisiin pelkotiloihin kaikkea tuttua ja tuntematonta kohtaan. Elin keski-ikään asti hyvin kuolemanpelkoisena.
Pelot tuhosivat ja raunioittivat elämääni perin pohjin. Elin kädestä suuhun ilman ystävyyssuhteita - mitäpä trenkäis ystävyysuhteita solmia tai ylläpitää koska kuitenkin viimeistään ylihuomenna kuolla kupsahtaa.
Tietysti kaiken takana oli laaja-alainen aivojen kehityshäiriö, nimeltään autismi, tosin vain as- tyyppisenä. N 20v. aikaisemmin kuollut setäni lapsi oli "umpiautisti". Virhegeeni asuu suvussa viimeiseen yksilöön asti.
Toivo Lång
Inkeroinen
Kun katselet omaa lasta niin samalla varmaan hoivaat sisälläsi olevaa avutonta lasta joka on jäänyt vaille vanhempien turvaa. ja sitten vielä tuo mummosi syyttely ja vähättely, että kuka lapsen hoitaa. Ei ihme jos sisimmässä herää pelko, että jääkä tämä orvoksi.
Se on heino juttu, että parisuhde toimii.Ymmärtäisköhän puoliso jos kertoisit hänelle avoimesti tunteistasi.
Jos tuntuu että ahdistus ei helpotu, niin tilaa aika ammattilaiselta ja voittehan vaikka yhdessä mennä juttelemaan.
AIka huteraa ja turvatonta on elämäsi ollut. Ei ole ihme jos ahdistaa.
Joo näinhän se varmaan on. Olen kertonut puolisolle kyllä näistä asioista ja hän ymmärtää kyllä... Mutta ei varmaan ymmärrä miten paljon mua ahdistaa...
Käbinkin jo juttelemassa psykiatrin kanssa ja pyysin päästä psykoterapiaan... Harmittaa vaan kun se on niik kallista...