Lastensuojelun avohuollon asiakkaana oli melkein 80 000 lasta tai nuorta. Kodin ulkopuolelle sijoitettuja oli kaikkiaan yli 17 000 - puolet enemmän kuin 1990-luvun alussa. Osa sijoituksista oli tehty kiireellisesti tai avohuollon ja jälkihuollon tukitoimin. Kaikista sijoitetuista lapsista 10 000 oli huostassa, viidennes tahdonvastaisesti.
Lastensuojeluilmoitusten kulta-aika
Vuonna 2008 voimaan tulleen uuden lastensuojelulain oli määrä parantaa perheen oikeusturvaa, mutta se laajensikin ilmoitusvelvollisuutta ja madalsi kynnystä lastensuojeluilmoituksen tekemiseen.
Uusi sosiaalieetos näyttää kannustavan lapsiperheiden kanssa työskenteleviä ottamaan yhteyden lastensuojeluun, kun vähänkin epäilee. Lastensuojelun tietopaketissa (2008) kevennetään ilmoittajan moraalista taakkaa: ”Turhaksi myöhemmin osoittautuva puuttuminen on parempi kuin hädissään olevan lapsen jättäminen ilman apua.”
Eipä ihme, että lastensuojeluilmoituksia tehtiin toissa vuonna 88 347. Määrä lisääntyi yli kymmenyksellä edellisvuodesta. Ilmoitukset koskivat 57 766 lasta. Väestöön suhteutettuna eniten lastensuojeluilmoituksia tehtiin Pohjois-Savossa, vähiten Pohjanmaalla. Vuonna 2010 kunnissa tehtiin 23 831 lastensuojelutarpeen selvitystä.
Tiedän monia, jotka ovat tehneet ilmoituksen lastensuojeluun. Milloin syynä on ollut puistossa kesäiltana yksin leikkinyt koululainen, rapussa kirkunut uhmaikäinen tai lapsi, jonka äiti ”kuulosti humalaiselta soittaessaan tarhaan”. Sen sijaan, että ilmoittajat olisivat menneet vanhempien luo ja kysyneet, mitä kuuluu tai voinko auttaa, he toteuttivat huolehtivan kansalaisen valvontavelvollisuutensa ja kilauttivat sosiaalitoimeen. Lähimmäisen kyttäämisestä oli tullut yhteiskunnallisen osallistumisen armelias, moraalisesti palkittava ele.
Huostaanotto on kallis projekti. Sijaishuollon kustannukset ovat nousseet yli 600 miljoonaan euroon, mikä on kaksi kertaa enemmän kuin vuonna 2004. Suurin piirtein saman verran maksavat niin lukiolaitos, toimeentulotuki kuin poliisitoimikin.
Osa tapauksista koski nuoria, jotka olivat väkivaltaisia, tekivät rikoksia ja käyttivät päihteitä - he vaikuttivat olevan vahvasti avun tarpeessa, joskaan heidän perheissään itsessään ei aina ollut isompia ongelmia.
Olisikin jo korkea aika kysyä näiltä nuorilta, kokevatko he sijoituksen rangaistuksena rötöksistään tai ”hankalasta” luonteestaan? Auttaako persoonallisuushäiriöstä kärsivää nuorta rupattelu vastavalmistuneen sosionomin kanssa ja sijoitus sähkölukkojen taakse?
Ihan tavallisista perheistä tehdään turhia selvityksiä vaikkapa siksi, että teini on ollut humalassa. Se taas on pois perhetyön muutenkin pienistä resursseista, joita voitaisiin kohdentaa esimerkiksi kotiapuun ja niihin aiheellisiin huostaanottoihin, jotka todella pitäisi tehdä kiireen vilkkaa.
Minun on ikävä vanhoja aikoja, kun lapsenkasvatuksessa puhuttiin maalaisjärjestä, rajoista ja rakkaudesta. Nykyään kuulee vain älyllisyydeksi naamioitua psykopuhetta.
Kasvoin pienessä kunnassa, eikä 1980-luvulla ketään kaveria eristetty erityisluokalle saati otettu huostaan. Olin aika häirikkö teininä, mutta luokanvalvoja ja rehtori tulivat vapaa-aikanaan kotitilallemme keskustelemaan sen sijaan, että olisivat vierittäneet homman sosiaalikoneiston vastuulle.
Jos ne olosuhteet, joita nuoruudessani näin erilaisissa kodeissa, siirrettäisiin tähän aikaan ja kaupunkeihin, hälyttävän moni perhe joutuisi sosiaalimyllyyn. Lapset, jotka vielä 25 vuotta sitten kasvoivat häilyvissäkin olosuhteissa - ihan kelpo aikuisiksi muuten - sijoitettaisiin tänä päivänä toimeksiantosopimuksen kunnan kanssa tehneisiin ”parempiin” perheisiin.
Mitä ihmettä on tapahtunut?
En koe olevani yksin havaintojeni kanssa. Mielenterveyden keskusliitto on huomauttanut, että vanhemman mielenterveysongelmia saatetaan jopa käyttää verukkeena lastensuojelupäätöksiä tehtäessä. Professori JP Roos neuvoo välttämään viimeiseen asti kontaktia lastensuojeluun.
Sijoituksen aiheuttama lapsen pompottelu laitoksen ja kodin välillä on aina suunnaton riski lapselle. Vastuuhenkilöt vaihtuvat, ja sijaishuollossa yhden sosiaalityöntekijän vastuulla voi olla 60 lasta. Huostaanoton kohdanneet perheet joutuvat elämään vuosien epätietoisuudessa, ilman riittävää tukea.
Huostaanotto on raju ja viimesijainen pakkotoimi tilanteen korjaamiseksi. Kuitenkin avohuollon palveluita karsitaan, ja toimimattomat peruspalvelut lisäävät huostaanottoja. Se taas on vastoin lastensuojelulakia, jonka tavoite on lasten ja vanhempien tukemisessa, perheen yhdistämisessä ja huostaanoton lopettamisessa.
Ruotsissa tehty laaja sijaishuollon selvitys paljasti vakavia puutteita lasten kohtelussa. Olot sijaishuollossa saattoivat olla kotioloja kurjemmat. Suomessa vastaavaa selvitystä ei ole tehty. Kuitenkin esimerkiksi Kelan tutkimus viittaa siihen, ettei huostaanotto aina auta lasta. Onko siis tie helvettiin taas kerran päällystetty hyvillä aikomuksilla?
Lastensuojeluilmoitusten kulta-aika
Vuonna 2008 voimaan tulleen uuden lastensuojelulain oli määrä parantaa perheen oikeusturvaa, mutta se laajensikin ilmoitusvelvollisuutta ja madalsi kynnystä lastensuojeluilmoituksen tekemiseen.
Uusi sosiaalieetos näyttää kannustavan lapsiperheiden kanssa työskenteleviä ottamaan yhteyden lastensuojeluun, kun vähänkin epäilee. Lastensuojelun tietopaketissa (2008) kevennetään ilmoittajan moraalista taakkaa: ”Turhaksi myöhemmin osoittautuva puuttuminen on parempi kuin hädissään olevan lapsen jättäminen ilman apua.”
Eipä ihme, että lastensuojeluilmoituksia tehtiin toissa vuonna 88 347. Määrä lisääntyi yli kymmenyksellä edellisvuodesta. Ilmoitukset koskivat 57 766 lasta. Väestöön suhteutettuna eniten lastensuojeluilmoituksia tehtiin Pohjois-Savossa, vähiten Pohjanmaalla. Vuonna 2010 kunnissa tehtiin 23 831 lastensuojelutarpeen selvitystä.
Tiedän monia, jotka ovat tehneet ilmoituksen lastensuojeluun. Milloin syynä on ollut puistossa kesäiltana yksin leikkinyt koululainen, rapussa kirkunut uhmaikäinen tai lapsi, jonka äiti ”kuulosti humalaiselta soittaessaan tarhaan”. Sen sijaan, että ilmoittajat olisivat menneet vanhempien luo ja kysyneet, mitä kuuluu tai voinko auttaa, he toteuttivat huolehtivan kansalaisen valvontavelvollisuutensa ja kilauttivat sosiaalitoimeen. Lähimmäisen kyttäämisestä oli tullut yhteiskunnallisen osallistumisen armelias, moraalisesti palkittava ele.
Huostaanotto on kallis projekti. Sijaishuollon kustannukset ovat nousseet yli 600 miljoonaan euroon, mikä on kaksi kertaa enemmän kuin vuonna 2004. Suurin piirtein saman verran maksavat niin lukiolaitos, toimeentulotuki kuin poliisitoimikin.
Osa tapauksista koski nuoria, jotka olivat väkivaltaisia, tekivät rikoksia ja käyttivät päihteitä - he vaikuttivat olevan vahvasti avun tarpeessa, joskaan heidän perheissään itsessään ei aina ollut isompia ongelmia.
Olisikin jo korkea aika kysyä näiltä nuorilta, kokevatko he sijoituksen rangaistuksena rötöksistään tai ”hankalasta” luonteestaan? Auttaako persoonallisuushäiriöstä kärsivää nuorta rupattelu vastavalmistuneen sosionomin kanssa ja sijoitus sähkölukkojen taakse?
Ihan tavallisista perheistä tehdään turhia selvityksiä vaikkapa siksi, että teini on ollut humalassa. Se taas on pois perhetyön muutenkin pienistä resursseista, joita voitaisiin kohdentaa esimerkiksi kotiapuun ja niihin aiheellisiin huostaanottoihin, jotka todella pitäisi tehdä kiireen vilkkaa.
Minun on ikävä vanhoja aikoja, kun lapsenkasvatuksessa puhuttiin maalaisjärjestä, rajoista ja rakkaudesta. Nykyään kuulee vain älyllisyydeksi naamioitua psykopuhetta.
Kasvoin pienessä kunnassa, eikä 1980-luvulla ketään kaveria eristetty erityisluokalle saati otettu huostaan. Olin aika häirikkö teininä, mutta luokanvalvoja ja rehtori tulivat vapaa-aikanaan kotitilallemme keskustelemaan sen sijaan, että olisivat vierittäneet homman sosiaalikoneiston vastuulle.
Jos ne olosuhteet, joita nuoruudessani näin erilaisissa kodeissa, siirrettäisiin tähän aikaan ja kaupunkeihin, hälyttävän moni perhe joutuisi sosiaalimyllyyn. Lapset, jotka vielä 25 vuotta sitten kasvoivat häilyvissäkin olosuhteissa - ihan kelpo aikuisiksi muuten - sijoitettaisiin tänä päivänä toimeksiantosopimuksen kunnan kanssa tehneisiin ”parempiin” perheisiin.
Mitä ihmettä on tapahtunut?
En koe olevani yksin havaintojeni kanssa. Mielenterveyden keskusliitto on huomauttanut, että vanhemman mielenterveysongelmia saatetaan jopa käyttää verukkeena lastensuojelupäätöksiä tehtäessä. Professori JP Roos neuvoo välttämään viimeiseen asti kontaktia lastensuojeluun.
Sijoituksen aiheuttama lapsen pompottelu laitoksen ja kodin välillä on aina suunnaton riski lapselle. Vastuuhenkilöt vaihtuvat, ja sijaishuollossa yhden sosiaalityöntekijän vastuulla voi olla 60 lasta. Huostaanoton kohdanneet perheet joutuvat elämään vuosien epätietoisuudessa, ilman riittävää tukea.
Huostaanotto on raju ja viimesijainen pakkotoimi tilanteen korjaamiseksi. Kuitenkin avohuollon palveluita karsitaan, ja toimimattomat peruspalvelut lisäävät huostaanottoja. Se taas on vastoin lastensuojelulakia, jonka tavoite on lasten ja vanhempien tukemisessa, perheen yhdistämisessä ja huostaanoton lopettamisessa.
Ruotsissa tehty laaja sijaishuollon selvitys paljasti vakavia puutteita lasten kohtelussa. Olot sijaishuollossa saattoivat olla kotioloja kurjemmat. Suomessa vastaavaa selvitystä ei ole tehty. Kuitenkin esimerkiksi Kelan tutkimus viittaa siihen, ettei huostaanotto aina auta lasta. Onko siis tie helvettiin taas kerran päällystetty hyvillä aikomuksilla?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jokatapauksessa lapsi, joka on voinut hyvin kotonaan ja hänellä kiinteä suhde vanhempiinsa ja muuhun sukuun (esim. isovanhempiin) traumatisoituu tilanteissa jossa hänet revitään irti tutuista ihmisistä, kodista ja rutiineista.
Itkukurkussa olen saanut nähdä miten sijoitettuja lapsia kohdellaan esim. kaupungin omistamassa perhekodissa. Jos kotona toimittaisiin samoin, se olisi täydellisesti lastensuojelutapaus. Kun lapsi taas sijoitetaan, jo toistamiseen perheeseen, on uusi trauman paikka.
Perheillä ei useinkaan ole valmiuksia nähdä saati hoitaa traumatisoitunutta lasta, siksi asia kielletään kokonaan.
Vanhemmat ovat voimattomia tällaisissa tapauksissa.
Lain mukaan lasta ei saa vieraannuttaa biologisista vanhemmista eikä muistakaan läheisistä henkilöistä. Tämän lain noudattamattomuus ei ole lapsen etu, eika läheisten. "Juurettoman" lapsen tulevaisuus on järkyttävän synkkä.
Huostan loputtua täysi-ikäisyyden takia, nuori on äkkiä omillaan ilman minkäänlaista tukea tai kiintopistettä. Viimeaikaiset itsemurhatilastot näissä tapauksissa ovat järkyttäviä.
Jos lapsi saa lakisääteiset lomat ja viihtyy vanhempiensa tai vaikkapa isovanhempiensa luona, se ei ole pompottelua vaan lapselle tuikitärkeä tulevaisuutta ajatellen.
Suurin este näiden asioiden toteutumiselle lienee se, että lapsi oppii ymmärtämään asioita ja voi tuoda esille epäkohtia sijaisperheen oloista ja arjesta.
Mikä on lapsen etu ja kuinka tarkkaan mietitty. Jotkut perheet ovat jalomielisiä ja päättävät ottaa sijoituslapsen silloin kun perhe on kriisissä. Useimmat perheet päätyvä vastaavanlaisessa tapauksessa ottamaan koiranpennun.
Todella karua ja raakaa bisnestä kaikinpuolin. Lapsenedulla ei näissä peleissä ole mitään sijaa.