Kiva että täältä löytyy kohtalotovereita!! Itse olen 16-vuotias tyttö ja todella yksinäinen.. Minulla kyllä on ihana poikaystävä mutta välimatkaa meillä on 185 km emmekä näe usein ja kukaan ei edes hyväksy meidän suhdetta- ei perhe, ei kyläläiset, ei kukaan.. Mutta aiomme kuitenkin pysyä yhdessä!! Minulla ei juurikaan muita sydänystäviä ole, ei edes koulussa, vaikka siellä on muutama sellainen tyyppi jonka kanssa voin jutella. Joskus minulle on huudeltu kylällä ilkeästi ja aina jätetty yksin- ei ole otettu mukaan mihinkään. Illat istun vaan kotona. Olen kärsinyt lievästä masennuksesta ja viiltelystä mutta poikaystäväni avulla selvisin. Olen todella epäsuosittu enkä uskalla juurikaan mennä mukaan mihinkään sosiaaliseen toimintaan. Kylälläkään en aina uskalla liikkua kun pelkään että minulle huudellaan. Käyn lukiota ja asun pienellä paikkakunnalla jossa jokainen tietää toisensa. Onko ketään jolla on asiat samanlailla kuin mulla? Pyrin kyllä olemaan positiivinen- yleensä olen koulussa hyväntuulinen ja nauran mutta olen varma että jos en olisi koskaan tutustunut poikaystävääni, minulla olisi asiat erittäin huonosti. Jos, Jaakko, tunnistit itsesi tästä, sanon sinulle: minä rakastan sinua!!!:)
yksinäinen minäkin
only me 88
91047
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
missäs muuten asustelet? mä oon Rautavaaralta...
Pienellä paikkakunnalla nimeltä Hyrynsalmi. Sijaitsee tuolla Kainuun sydämessä..
Sulla menee hyvin, huonomminkin voisi mennä.
Sä varmaan tappaisit itsesi, jos sulla oikeasti menisi huonosti.
Kun olin kasilla ja ysillä, harkitsin usein ja vakavasti itsaria. Ei ollut ystäviä, kukaan ei välittänyt, aina yksin jne. mutta onnistuin sitten menemään psykiartin puheille keväällä 2003. Käyn siellä edelleen, n. kerran kuussa. Viiltelin myös silloin tällöin itseäni neuloilla ja kirurginveitsellä. Just viiltelyn ja itsemurhahalujen kautta tutustuin nykyiseen kultaani ja sitäkin suhdetta yritetään koko ajan pilata ja terrorisoida. En näköjään saa seurustella sairaalloisen lihavan pojan kanssa. Mitä mä teen? Auttakaa ees joku...
Hyvä ettet tehny mitään ittelles... älä välitä mitä muut tyhmät sanoo sun suhteesta!ei ne voi sun elämään puuttua.ei todellakaan...sano vaan niille et "hankkikaa elämä" tai vastaavaa...tai älä sit sano mitää...kyl ne siitä aikuistuu...koita jaksaa,kamu! :D
190 km minullakin matkaa ex-perheeseen, kerran - pari kuukaudessa poika tulee iskän tykö viikonlopuksi. Aika synkkää katella sen leluja ja muistella mitä niillä viimeeksi touhuttiin. Onneksi on työkavereita, muuten tulisin mökkihöperöksi läävässäni.
Enkä vielä pari vuotta sitten edes tiennyt mitä yksinäisyys on! 34-vuotiaana jouduin ensi kertaa eläissäni asumaan totaalisen yksin, ei ollut alku kovin helppo: talo joka oli ollut täynnä elämää, olikin eräänä päivänä typötyhjä.
Asunnonvaihtohan siitä tuli, entisessä oli liikaa kipeitä muistoja enkä onnistunut saamaan itseäni hengiltä. Nyt sitten kinkkaan päivän kerrallaan etiäppäin, välillä vähän jalka lipsahtaakin. Koko helvetin suku tuntuu hyljänneen meikäläisen. Hyljätkööt. En tarvitse ketään enkä mitään. Ehkä.
Kyllä kaikki vielä iloks muuttuu :) Muistan ku olin sun ikänen niin usein tunsin itseni yksinäiseksi. Kuitenkin nyt n. seittemän vuotta sen jälkeen oon saanu paljon uusia kavereita. Kun lähdet opiskeleen toiselle paikkakunnalle tutustut varmasti uusiin ihmisiin ja saat kavereita. Pienellä paikkakunnalla asiat on vaan niin et jos ei kuulu mihkään ryhmään ennestään on niihin vaikea päästä jälkeenpäin sisälle. Voit myös aloittaa uuden harrastuksen niin saat paremman mielen. Kaikista tärkeintä kuitenkin on et oot ystävä ittes kanssa, sillon jo kaikki muu tuntuu paremmalta. Nauti omasta seurastasi ja onhan sulla kuitenkin poikaystäväkin. Monelta se puuttuu...
Sinulla on sentään poikaystävä, mutta minä en edes seurustele. Arvaa vain tuntuuko mukavalta?
Ketkäät muut eivät välitä minusta kuin vanhempani, ja lähimmätkin sukulaiset asuvat kaukana. Kun pääsen koulusta, menen kotiin poikkeuksetta. Kukaan ei kysele minua vapaa-ajalla, ja tuttavuudetkin jäävät vain keskustelun asteelle.
sattumoisin itekin oon samalta suunnalta ja 16v. no ihmeitä sattuu..
koitahan pärjätä.