Olen varmaan ollut syntymä masentunut jo kolkytkaks vuotta. Koulukiusattu, ujo, hiljainen mutta silti onnistuin kouluttautumaan ammattiin jossa väitän olevani ainakin tietyllä sektosilla hyvä. Tietoinen valinta. Saan tehdä yksin työtä koska en osaa edes ammattiani jos joku seuraa tekemisiäni. Silloin kaikki epäonnistuu mutta yksin tehdessäni olen saanut asiakkailta ainoastaan positiivista palautetta ja uusia töitä sitä kautta.
Mulla on myös harrastus. Sitä voi harrastaa yksin tai porukalla. Kumma kyllä yksin onnistun sata prosenttisesti mutta porukka luo paineet ja usein epäonnistun. Saan kaikenlaisia kommentteja mutta eihän ne tutut onneksi uskalla moittia kun yksinään teen tulosta.
Tuossa ne positiiviset asiat olikin. Kavereita ei ole kuin pari ja kumpikin asuu kaukana. Tulen töistä olen yksin. Netissä. Tulee viikonloppu olen yksin harrastuksissa sekin kausi luontoinen.
Jos ei harrastusta on ainoa lohtu ryypätä. Tietyssä humalatilassa itsetuntoni kohenee ja olen suupaltti ja tulen toimeen kaikkien kanssa ja baarissa on kavereita mutta yksinäinen krapula aamu on pahimpia mitä voi olla. Juopotellessa sitä ei ajattele.
Olen masentunut yksinäisyyteen. Kaipaan parisuhdetta. Kaikki suhteeni olen pilannut sillä että en usko että kukaan voi minua rakastaa. Muutama nainen on tiukasti sanonut että "miksi et usko että mä rakastan"
Mä uskon mutta kun alitajunta ei anna luottamusta. Pilaan ne suhteet joka ainoan. Tiedän että jätät kuitenkin ja kun rakas jättää olen ylpeä siitä että "minähän tiesin" mutta samalla maani myynyt kun menetin rakkaan.
Miksi mieleni ei usko perkele mitä mulle sanotaan?
Miksi pilaan aina kaikki?
En kestä yhtään vastoinkäymistä. Suutun itselleni verisesti pienistäkin asioista. Vaikka kompastuisin johonkin. "perkele se oksa oli tarkoitettu että minä siihen kompastun, on mun syy kun sataa tänä juhlapäivänä ja kaikki kärsii, kun vaihdoin nastarenkaat alkaakin leuto kuukauden jakso vaan siitä syystä"
Olen varma että kaikki negaatio sattumakin on vaan tarkoitettu mun kiusaksi.
Kaveri sanoo että sä olet negatiivisin ihminen mitä hän tietää mutta olet silti kaveri aina.
Niin olenkin negatiivinen koska en koe niin helposti pettymyksiä jos en odota mitään positiivista ja sitä ei mulle tapahdu.
Kuolema on joka päivä mielessä. En saa apua ongelmiini edes psykologilta koska on ihan sama höpöttää asiat puhelimitse kaverille kun tuntemattomalle yhden tunnin verran parin viikon välein. Enemmän hyötyä siitä kaverista on ja se on ilmainen. Tottunut vielä mun ainaiseen valitukseen.
Menetin elämäni rakkauden vuosi sitten. Hän yritti kaikkensa kohentaakseni itsetuntoani mutta lopulta hänenkin voimat loppui. En uskonut että kukaan voi mua oikeasti rakastaa. Suren tuota naista joka ikinen aamu ja ilta. Kaipaan. Sydämeen sattuu. Se oli mun syy ja vihaan itseäni päivä päivältä enemmän.
Edes par pikasuhdetta ei korvannut häntä.
Muistan aina ne sanat että "luota rakas mun rakkauteen, se on aitoa" "olet tärkeämpi kun kukaan lapsieni jälkeen minulle"
Mihinkään en uskonut. Hän jätti ja syystä. Mun vika.
Olis rohkeutta kuin Kurt Kobainilla mutta kun ei ole.
Kai se Smells like teen spirit tuo vaan rohkeutta uuteen päivään joka soi aina taustalla vaikka itse laulaja toteutti sen pahemman.
Mulla on myös harrastus. Sitä voi harrastaa yksin tai porukalla. Kumma kyllä yksin onnistun sata prosenttisesti mutta porukka luo paineet ja usein epäonnistun. Saan kaikenlaisia kommentteja mutta eihän ne tutut onneksi uskalla moittia kun yksinään teen tulosta.
Tuossa ne positiiviset asiat olikin. Kavereita ei ole kuin pari ja kumpikin asuu kaukana. Tulen töistä olen yksin. Netissä. Tulee viikonloppu olen yksin harrastuksissa sekin kausi luontoinen.
Jos ei harrastusta on ainoa lohtu ryypätä. Tietyssä humalatilassa itsetuntoni kohenee ja olen suupaltti ja tulen toimeen kaikkien kanssa ja baarissa on kavereita mutta yksinäinen krapula aamu on pahimpia mitä voi olla. Juopotellessa sitä ei ajattele.
Olen masentunut yksinäisyyteen. Kaipaan parisuhdetta. Kaikki suhteeni olen pilannut sillä että en usko että kukaan voi minua rakastaa. Muutama nainen on tiukasti sanonut että "miksi et usko että mä rakastan"
Mä uskon mutta kun alitajunta ei anna luottamusta. Pilaan ne suhteet joka ainoan. Tiedän että jätät kuitenkin ja kun rakas jättää olen ylpeä siitä että "minähän tiesin" mutta samalla maani myynyt kun menetin rakkaan.
Miksi mieleni ei usko perkele mitä mulle sanotaan?
Miksi pilaan aina kaikki?
En kestä yhtään vastoinkäymistä. Suutun itselleni verisesti pienistäkin asioista. Vaikka kompastuisin johonkin. "perkele se oksa oli tarkoitettu että minä siihen kompastun, on mun syy kun sataa tänä juhlapäivänä ja kaikki kärsii, kun vaihdoin nastarenkaat alkaakin leuto kuukauden jakso vaan siitä syystä"
Olen varma että kaikki negaatio sattumakin on vaan tarkoitettu mun kiusaksi.
Kaveri sanoo että sä olet negatiivisin ihminen mitä hän tietää mutta olet silti kaveri aina.
Niin olenkin negatiivinen koska en koe niin helposti pettymyksiä jos en odota mitään positiivista ja sitä ei mulle tapahdu.
Kuolema on joka päivä mielessä. En saa apua ongelmiini edes psykologilta koska on ihan sama höpöttää asiat puhelimitse kaverille kun tuntemattomalle yhden tunnin verran parin viikon välein. Enemmän hyötyä siitä kaverista on ja se on ilmainen. Tottunut vielä mun ainaiseen valitukseen.
Menetin elämäni rakkauden vuosi sitten. Hän yritti kaikkensa kohentaakseni itsetuntoani mutta lopulta hänenkin voimat loppui. En uskonut että kukaan voi mua oikeasti rakastaa. Suren tuota naista joka ikinen aamu ja ilta. Kaipaan. Sydämeen sattuu. Se oli mun syy ja vihaan itseäni päivä päivältä enemmän.
Edes par pikasuhdetta ei korvannut häntä.
Muistan aina ne sanat että "luota rakas mun rakkauteen, se on aitoa" "olet tärkeämpi kun kukaan lapsieni jälkeen minulle"
Mihinkään en uskonut. Hän jätti ja syystä. Mun vika.
Olis rohkeutta kuin Kurt Kobainilla mutta kun ei ole.
Kai se Smells like teen spirit tuo vaan rohkeutta uuteen päivään joka soi aina taustalla vaikka itse laulaja toteutti sen pahemman.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Syrjäytymisellä tarkoitetaan nuoria, aikuiset eivät voi syrjäytyä- näin ainakin minulle vakuutettiin .
kuulostaa tutulta.vähän kuin lukisi omaa elämää.en tiedä miten
sinun elämäsi on mennyt mutta ajatuksesi tuovat oman elämäni mieleen.itse elän myös yksin ja kaipaan parisuhdetta.seurustelut on menny pieleen lähes aina ja se johtunee heikosta itsetunnosta.sanoisin että kannattaa uskoa toista ja toisaalta myös kuunnella omaa sisintään.itse uskon vielä kohtaavani sen oikean ihmisen.väkisin ei kannata kenenkään kanssa seurustella näin ajattelen.tsemmpiä sulle kuka oletkin.
Sama juttu paitsi että en ole töissä enkä ole koskaan edes uskaltanut/päässyt yrittämään seurustelua. Jotain tapailua on ollut mutta olen ehkä onnistunut sössimään senkin siksi koska en luota itseeni ja siihen että olisin tarpeeksi kiinnostava ja riittävä miehenä. Sitä minäkin toivon että uskaltaisin tehdä kuin Kurt Kobain mutta ei voi mitään kun ei ole riittävästi munaa siihenkään.
Hyvä juttu, et jaksat käydä töissä ja harrastaa. Mitä sitten jos joskus epäonnistuu, kukaan ole täydellinen! Näen hyvänä asiana sen, että liikut ainakin jossain määrin ihmisten parissa, ettet täysin jumiudu kotiin. Sen masennuksen kannalta ei vaan se älytön ryyppääminen oo hyvä juttu, aivan kuten kuvailit krapula-aamujen olevan kamalia. I know… Koulukiusatuksi tuleminen voi kyllä vaikuttaa koko loppuelämän.
Hyvä, et sulla on kaveri jonka kaa puhuu. Ikävää toki, että kaveris asuu kauempana. Ootkos mitenkään yrittäny saada uusia kavereita? Hyvähän niitä ois olla lähempänäki.
Niinhän se menee, että jos itsetunto on ihan pohjalukemissa, nii ei ne toisten kauniit sanat ja teot meinaa millään mennä ns. jakeluun. "Oot tosi ankara itsellesi." Nuo sanat lausuttiin mulle tuossa yx päivä erään asian yhteydessä ja ne taitaa osua suhunkin! Rupesin siinä miettimään, että olisikohan aika sitten lopettaa se itsensä älytön soimaaminen, uskoa jos joku sanoo jotain positiivista. Kummasti ne kauan sitten kuullut rumat sanat vain jyräävät nuo kaikki kauniimmat. Jos joku on puhunut pahasti, niin ei kai nyt kukaan voi olla toista mieltä. Tuo pyörii usein mielessä.
Entäpä jos vielä yrittäisit laatia itsellesi "kidutusohjelman" ja noudattaisit sitä, rankaisethan jo nytkin itseäsi. Lopputulos varmasti palkitsevaa. Niin helvetin vaikeeta, kun se varmasti olisikin, tekisi mieli juosta karkuun, niin seuraavan ihmisen kohdalla kenen kaa kiinnostus on molemmin puolista, pakotat ittes pikkuhiljaa päästämään sen toisen ihmisen oikeasti lähellesi. Helppoa se ei varmastikaan oo. Itket ja purat sitten siinä toisen rinnalla sitä pahaa oloasi pois. Syytät ittees suhteiden loppumisista. Hei, opitaan niistä virheistämme, oli ne sit isoja tai pieniä. Samaa mäkin teen, että haukun kuinka typerä olen ollut, kun olen möhlinyt jonkun asian tai tärkeän ihmissuhteen, mut hemmetti, ajatellaan, et tää elämä on eräänlaista oppikirjan täyttämistä, sivu sivulta tullaan viisaammaksi. Opetellaan. Välillä ollaan ihan pihalla oikeasta vastauksesta, ei tiedetä kuinka olisi fiksuinta toimia, joskus sorrutaan samoihin virheisiin, mut ei periks anneta, eiks vaa!
Kerroit, että se elämäsikin rakkaus oli kertonut, että oikeesti halus sut. On siis joko huomannut käytöksestäsi huonon itsetuntosi tai olette ehkä jopa puhuneet asiasta, olet siis pystynyt keskustelemaan siitä avoimesti, vai? Se ainakin on jo yks hyvä juttu, jos pystyy sanomaan siitä, ettei toinen tulkitse toista väärin!! Ikävää, että juttunne loppui. Oletko varma, ettetkö voisi saada uutta mahdollisuutta?
Eipä täs oikein mitään ihmeempää osaa sanoa.