Mielialavaihtelut ovat pelottaneet minua siitä asti kun paranin ensimmäisestä masennuksesta. Pelkään, että nyt se tulee taas, eikä sitä voi mitenkään pysäyttää. Olen ottanut tavaksi laittaa kalenteriin merkinnän kahden viikon päähän siitä päivästä, jolloin tuntuu että taas masentaa. Joskus voi olla vaikeaa arvioida, kuinka kauan huonoa oloa on kestänyt, joten siksi tämä. Yleensä siinä vaiheessa kun kaksi viikkoa on kulunut, olen jo unohtanut koko jutun. Kaikilla meillähä on joskus huonoja päiviä, masennuksen kokenut vain pelkää niiden enteilevän jotain pahempaa.
Nyt alkaa taas olla tuo kaksi viikkoa täynnä, mutta paha olo ei olekkaan väistynyt. Olen jatkuvasti allapäin ja töissä tuntuu että teen kaikein väärin. Muiden ihmisten katseet tuntuvat tuomitsevilta, on vähän sellainen tunne, että anteeksi kun olen tässä. Itsetunto on ihan nollassa ja koen jatkuvasti häpeää. Olin tällaisessa työpaikan järjestämässä jutussa, jossa piti keksiä viisi asiaa, joissa on hyvä. En keksinyt yhden yhtä. Aina kun jotain pompsahti mieleen, se alkoi taas hävettää, "ei tommosta voi ajatella, ei toi oo mitään". Ahdistaa niin suunnattomasti niin moni asia. Ne ovat kyllä ihan oikeita asioita, mutta ei niiden nyt niin paljoa kuuluisi ahdistaa. Ja sitten se itku. Se tulee vähän väliä, mutta varsinkin illat ovat pahoja, kun päivän hommat on takanapäin ja aivoilla on aikaa pyöritellä ikäviä asioita.
No ei siinä mitään, kyllä minä masennuksen tunnistan. Mutta kun en tiedä mitä sille voisi tehdä. Ei ole edes ketään läheistä jolle voisi puhua. Miehellä on niin paljon omia huolia ja murheita, ettei hänelle voi puhua. Pari kertaa ole puhunut, mutta hän on ohittanut ne lähinnä olan kohautuksella. Ja kyllä minä sen ymmärrän, on tuskallista ajatella että läheinen on sairas, helpompaa on ohittaa koko asia, ihmisellä on sillä lailla taipumus suojata omaa psyykettään. Äidilleni kerroin joskus, mutta hän reagoi samalla tavalla. Se tuntui hirveän pahalta, mutta ymmärrän kyllä häntäkin. Lisäksi vanhempani ovat itsekin hyvin sairaita, joten ei heillä ole voimia käsitellä muiden ongelmia.
Terveydenhuollolla ei ole tarjota kuin lääkkeitä ja hyvällä tuurilla keskustelua sairaanhoitajan kanssa. Silloin ensimmäisen masennuksen yhteydessä kävin hoitajalla, mutta olo oli sieltä lähtiessä aina paljon huonompi kuin sinne mennessä. Viimeksi pääsin mielenterveystoimiston kautta Kelan tukemaan terapiaan, joka sitten lopulta paransi minut. Tukea ei kuitenkaan saa kuin kerran, eikä mielenterveystoimistolla itsellään ole sen kummempia keinoja kuin perusterveydenhuollolla. On aika samantekevää määrääkö lääkkeet psykiatri vai tk lääkäri, kun oikea lääke löytyy kuitenkin vain kokeilemalla.
Oma lukunsa on se, etten haluaisi syödä lääkkeitä. Ne eivät kuitenkaan kokonaan poista ahdistusta eivätkä paranna itsetuntoa. Olo ei niiden kanssa ole parempi, vaan lähinnä turta.
Hoidan itseäni hyvin, harrastan paljon liikuntaa ja ulkoilua, pysyn erossa alkoholista, nukun kunnolla ja syön monipuolisesti unohtamatta vitamiinilisiä (esim. 75 ug D:tä). Ne eivät kuitenkaan paranna sairautta, joka vain pahenee koko ajan. Tuntuu että olen ihan umpikujassa.
Nyt alkaa taas olla tuo kaksi viikkoa täynnä, mutta paha olo ei olekkaan väistynyt. Olen jatkuvasti allapäin ja töissä tuntuu että teen kaikein väärin. Muiden ihmisten katseet tuntuvat tuomitsevilta, on vähän sellainen tunne, että anteeksi kun olen tässä. Itsetunto on ihan nollassa ja koen jatkuvasti häpeää. Olin tällaisessa työpaikan järjestämässä jutussa, jossa piti keksiä viisi asiaa, joissa on hyvä. En keksinyt yhden yhtä. Aina kun jotain pompsahti mieleen, se alkoi taas hävettää, "ei tommosta voi ajatella, ei toi oo mitään". Ahdistaa niin suunnattomasti niin moni asia. Ne ovat kyllä ihan oikeita asioita, mutta ei niiden nyt niin paljoa kuuluisi ahdistaa. Ja sitten se itku. Se tulee vähän väliä, mutta varsinkin illat ovat pahoja, kun päivän hommat on takanapäin ja aivoilla on aikaa pyöritellä ikäviä asioita.
No ei siinä mitään, kyllä minä masennuksen tunnistan. Mutta kun en tiedä mitä sille voisi tehdä. Ei ole edes ketään läheistä jolle voisi puhua. Miehellä on niin paljon omia huolia ja murheita, ettei hänelle voi puhua. Pari kertaa ole puhunut, mutta hän on ohittanut ne lähinnä olan kohautuksella. Ja kyllä minä sen ymmärrän, on tuskallista ajatella että läheinen on sairas, helpompaa on ohittaa koko asia, ihmisellä on sillä lailla taipumus suojata omaa psyykettään. Äidilleni kerroin joskus, mutta hän reagoi samalla tavalla. Se tuntui hirveän pahalta, mutta ymmärrän kyllä häntäkin. Lisäksi vanhempani ovat itsekin hyvin sairaita, joten ei heillä ole voimia käsitellä muiden ongelmia.
Terveydenhuollolla ei ole tarjota kuin lääkkeitä ja hyvällä tuurilla keskustelua sairaanhoitajan kanssa. Silloin ensimmäisen masennuksen yhteydessä kävin hoitajalla, mutta olo oli sieltä lähtiessä aina paljon huonompi kuin sinne mennessä. Viimeksi pääsin mielenterveystoimiston kautta Kelan tukemaan terapiaan, joka sitten lopulta paransi minut. Tukea ei kuitenkaan saa kuin kerran, eikä mielenterveystoimistolla itsellään ole sen kummempia keinoja kuin perusterveydenhuollolla. On aika samantekevää määrääkö lääkkeet psykiatri vai tk lääkäri, kun oikea lääke löytyy kuitenkin vain kokeilemalla.
Oma lukunsa on se, etten haluaisi syödä lääkkeitä. Ne eivät kuitenkaan kokonaan poista ahdistusta eivätkä paranna itsetuntoa. Olo ei niiden kanssa ole parempi, vaan lähinnä turta.
Hoidan itseäni hyvin, harrastan paljon liikuntaa ja ulkoilua, pysyn erossa alkoholista, nukun kunnolla ja syön monipuolisesti unohtamatta vitamiinilisiä (esim. 75 ug D:tä). Ne eivät kuitenkaan paranna sairautta, joka vain pahenee koko ajan. Tuntuu että olen ihan umpikujassa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voi kun nyt voisit olla keskittymättä siihen asiaan, että tuleeko nyt jälleen se masennus. Jo tuo asian tarkkailu ja pelkääminen kuluttaa valtavasti energiaan. Jos vain voisi hyväksyä, että ok, tulkoon sitten se masennus.
Kerroit, että et löytänyt tai et rohjennut luetella viittä asiaa jossa olet hyvä. Onko ollut elämässäsi vähän kannustusta tunnustaa pärjäävänsä ja onko jopa lannistettu jos on onnistunut ja myöntänyt sen.
Kannattaa jo nyt alussa hakeutua saamaan apua. Kirjoitteleminen palstalla voi auttaa ja saat vertaistukea.
Jatka vain edelleen noita terveellisiä elämäntapoja. Mitään suorituspaineita ei kannata silti ottaa jos lennkki jää joskus väliin.