Kiitoksen saanti ahdistaa

Onko kasvatettu niin että pitää uhrautua, ei saa tehdä hyviä töitä saadakseen palkkaa. Joskus jopa lakihenkinen uskonnollisuus on syynä alhaiseen minäkuvaan jaitsetunnon puutokseen. Jos ei osaa rakastaa ja arvostaa itseään, niin on vaikea auttaa ja rakstaa lähimmäistään pyyteettömästi.
Kyllä saa terveellä tavalla kiittää ja aplita myös itseään. Nauttia kättensä töistä ja ottaa myös positiivista palautetta.
Saattaa olla kasvatuksen ja kotitaustan tulosta. Kannaattaa miettiä miten kotona elettiin ja kasvatettiin.
Joku kerää huomiota sillä että nöyrä, antaa sijaa toiselle ja kiltti. Siis sekin voi olla alitajuista kiitoksen tavoittelua. Ihmisen mieli on niin monisyinen.

Mielestäni ei oikeen mikään osunu.
Siis minun mielestä. Vanhempani eivät olleet uskovaisia, tavallisia duunareita olivat ilman mitään uhrautumisaatteita. Se rakkaus käsite ehkä hukassa, mutta arvostan kyllä itseäni ja tekojani. Uskon itsetuntoni olevan kohdallaan enkä koe olevani millääntavalla muita huonompi.
Oikeastaan ainoa ongelma on kun joudun salaamaan ja kiistämään tehneeni jotain tekoja josta joku on aidosti kiitollinen. Se että joudun pakosta olemaan epärehellinen tekee asian "haasteelliseksi, koska olen kumminkin täydelliseen rehellisyyteen pyrkivä.

Kuulostaa osin tutulta. Itse koen kehumisen ja kiittelyn todella vaivaannuttavana, ja lapsena se tuntui lähes ahdistavana minuun kohdistuvalta arvioinnilta. Aikuisiälläkin piti opetella pitkään ettei aina kehuja saadessaan alkanut saman tien mollaamaan itseään. Kiitokseen tulee silti lähes aina edelleen vastaus että enhän mä mitään tehnyt tai paremminkin olisin voinut tms. Nyt joku ajattelee, että kyseessä on vain opittu fraasi, mutta kun sanon että eihän tuo mitään, myös tarkoitan sitä. Katson että tekoni ei oikeasti ollut mitenkään ihmeellinen, ja moni muu olisi voinut suoriutua paremmin. Tai tein vain velvollisuuteni. En kuitenkaan pyri välttelemään tilanteita joissa kiitosta voisi saada, vaikken tilannetta mielyttävänä pidäkään.

Omalta osaltani tiedän että tapa on kotona opittu, sillä molempien vanhempien suku, vaikka eri puolelta maata, näyttää edustavan aatetta jonka mukaan ahkeruus ja vaatimattomuus on hyve, ja omakehu pahin rikos. Tätä ei ole koskaan päähäni taottu, eikä taidettu edes tietoisesti opettaa, mutta eihän lapsi tyhmä ole ja oppii kyllä ihan vieressä olemallakin. Lapsuuteni oli omasta mielestäni kaikin puolin onnellinen. Vaikka tiedän että ajatusmaailmani ei ole ehkä se tervein, en sitä kykene muuttamaan. Ehkä katson myös itseni keskivertoa sen verta huonommaksi ihmiseksi, etten kiitosta tai kehuja ansaitsekaan. Että huonomman ihmiisen on tehtävä enemmän töitä voidakseen edes joskus päästä niiden muiden tasolle. Jos olisi tuota rahaa ylimäärin, voisi psykologilla käynti olla ihan mielenkiintoista...:)