Millä tavalla teillä on alkanut skitsofrenia? Alkoivatko harhat pikkuhiljaa vai kertaheitolla?
Itse olen nimittäin jo monta kuukautta ollut aivan varma että joku osaa lukea ajatuksiani. Ensin se oli vain äitini, mutta on nyt levinnyt moniin muihin ihmisiin (kuten opettajat ja jotkut oppilaat koulussa, veljeni jota näen vain silloin tällöin). Yritän koko ajan ajatella jotain "viatonta" esim. laulun sanoja, mitä tahansa mikä ei ole henkilökohtaista. Tai sitten hoen että "älä lue minun ajatuksiani!!". En enää edes ajattele/huomaa kun teen niin, se jo niin normaalia minulle kun olen tavallaan täysin varma että joku lukee ajatuksiani. Olen myös kehitellyt teoriaa siitä, että jossain vaiheessa elämäämme meille ihmisille (tai vain joillekin tai vasta tietyssä iässä tms) annetaan ajatusten luvun taito sillä ehdolla että emme kerro siitä kenellekään, ja että minä vain en (vielä) ole saanut sitä. Tai sitten jotkut vain ovat kykeneväisiä siihen. Tämä on niin ärsyttävää kun tiedän miten sekopäiselle tämä kuulostaa, mutta silti en voi sanoa että se olisi täysin mahdotonta.
Kirjoitan myös todella henkilökohtaista blogia jossa kerron kaksi vuotta kestäneistä syömisongelmistani (niitä ei ole koskaan määritelty syömishäiriöksi koska kukaan ei tiedä niistä joten en ole käynyt missään lääkärilläkään) ja olen melkein täysin varma että koko lukioni tietää siitä blogista (kenenkään ei siis pitäisi tietää tästä blogista muiden kuin minun ja muiden anonyymien lukijoiden). Tuntuu niin kuin koko lukioni naureskelisi ongelmilleni selkäni takana ja että he kaikki pitäisivät minua jotenkin alempana olentona. Voisiko myös tällä olla jotain vaikutusta asiaan, siis että voisinko olla alttiimpi muillekin mielenterveysongelmille kun pää ei ole ruoka-asioidenkaan osalta ihan kunnossa?
Viimeisen kuukauden aikana ovat myös passiivisuuteni ja agressiivisuuteni lisääntyneet. En oikein jaksa enää välittää mistään enkä jaksakaan mitään. Olen äärimmäisen vihainen koko ajan kotona ollessani enkä siedä äitiäni, raivostun melkein kaikesta mitä hän sanoo. Nämä ajatustenlukuajatukset alkoivatkin samoihin aikoihin kun agressioni äitiäni kohtaan alkoi kasvamaan (en tiedä miksi se alkoi kasvamaan), ja tapasin ajatella todella uhkaavia hänelle osoitettuja asioita riidellessämme, kuten että "vittu mä puukotan sut kohta kuoliaaksi" koska olin aivan varma että hän pystyy lukemaan sen ja että hän ei enää sitten häiritsisi minua kun pelkäisi minua.
Tuntuu että sekoan ihan totaalisesti, ei tällaisia ajatuksia pitäisi olla kenelläkään. Enkä minä oikeasti edes haluaisi tappaa ketään, en ikinä pystyisi siihen, mutta kun raivostun äidilleni niin tuntuu kyllä että tahtoisin tehdä niin. En ymmärrä mikä minulla on äitiäni vastaan enkä ymmärrä miksi olen näin vainoharhainen. Enkä kehtaa mennä puhumaan tästä millekään ammattilaiselle, olen tottunut hoitamaan ongelmani hiljaa pääni sisällä. Voisiko tälläkin olla osansa? Kun olen aina vain pyrkinyt olemaan hiljaa enkä halua aiheuttaa huolta toisille omista ongelmistani, niin nyt ne ovat alkaneet patoutua toden teolla?
Arvostaisin todella jos edes joku osaisi auttaa ja vastata. En halua skitsofreniaa enkä minkäänlaisia mielenterveysongelmia, häpeän tätä kaikkea ja haluan että se loppuu. Rajoitan elämääni jo ihan tarpeeksi huonolla itsetunnollani, en tarvitse minkäänlaisia pakkoajatuksia tähän päälle.
Itse olen nimittäin jo monta kuukautta ollut aivan varma että joku osaa lukea ajatuksiani. Ensin se oli vain äitini, mutta on nyt levinnyt moniin muihin ihmisiin (kuten opettajat ja jotkut oppilaat koulussa, veljeni jota näen vain silloin tällöin). Yritän koko ajan ajatella jotain "viatonta" esim. laulun sanoja, mitä tahansa mikä ei ole henkilökohtaista. Tai sitten hoen että "älä lue minun ajatuksiani!!". En enää edes ajattele/huomaa kun teen niin, se jo niin normaalia minulle kun olen tavallaan täysin varma että joku lukee ajatuksiani. Olen myös kehitellyt teoriaa siitä, että jossain vaiheessa elämäämme meille ihmisille (tai vain joillekin tai vasta tietyssä iässä tms) annetaan ajatusten luvun taito sillä ehdolla että emme kerro siitä kenellekään, ja että minä vain en (vielä) ole saanut sitä. Tai sitten jotkut vain ovat kykeneväisiä siihen. Tämä on niin ärsyttävää kun tiedän miten sekopäiselle tämä kuulostaa, mutta silti en voi sanoa että se olisi täysin mahdotonta.
Kirjoitan myös todella henkilökohtaista blogia jossa kerron kaksi vuotta kestäneistä syömisongelmistani (niitä ei ole koskaan määritelty syömishäiriöksi koska kukaan ei tiedä niistä joten en ole käynyt missään lääkärilläkään) ja olen melkein täysin varma että koko lukioni tietää siitä blogista (kenenkään ei siis pitäisi tietää tästä blogista muiden kuin minun ja muiden anonyymien lukijoiden). Tuntuu niin kuin koko lukioni naureskelisi ongelmilleni selkäni takana ja että he kaikki pitäisivät minua jotenkin alempana olentona. Voisiko myös tällä olla jotain vaikutusta asiaan, siis että voisinko olla alttiimpi muillekin mielenterveysongelmille kun pää ei ole ruoka-asioidenkaan osalta ihan kunnossa?
Viimeisen kuukauden aikana ovat myös passiivisuuteni ja agressiivisuuteni lisääntyneet. En oikein jaksa enää välittää mistään enkä jaksakaan mitään. Olen äärimmäisen vihainen koko ajan kotona ollessani enkä siedä äitiäni, raivostun melkein kaikesta mitä hän sanoo. Nämä ajatustenlukuajatukset alkoivatkin samoihin aikoihin kun agressioni äitiäni kohtaan alkoi kasvamaan (en tiedä miksi se alkoi kasvamaan), ja tapasin ajatella todella uhkaavia hänelle osoitettuja asioita riidellessämme, kuten että "vittu mä puukotan sut kohta kuoliaaksi" koska olin aivan varma että hän pystyy lukemaan sen ja että hän ei enää sitten häiritsisi minua kun pelkäisi minua.
Tuntuu että sekoan ihan totaalisesti, ei tällaisia ajatuksia pitäisi olla kenelläkään. Enkä minä oikeasti edes haluaisi tappaa ketään, en ikinä pystyisi siihen, mutta kun raivostun äidilleni niin tuntuu kyllä että tahtoisin tehdä niin. En ymmärrä mikä minulla on äitiäni vastaan enkä ymmärrä miksi olen näin vainoharhainen. Enkä kehtaa mennä puhumaan tästä millekään ammattilaiselle, olen tottunut hoitamaan ongelmani hiljaa pääni sisällä. Voisiko tälläkin olla osansa? Kun olen aina vain pyrkinyt olemaan hiljaa enkä halua aiheuttaa huolta toisille omista ongelmistani, niin nyt ne ovat alkaneet patoutua toden teolla?
Arvostaisin todella jos edes joku osaisi auttaa ja vastata. En halua skitsofreniaa enkä minkäänlaisia mielenterveysongelmia, häpeän tätä kaikkea ja haluan että se loppuu. Rajoitan elämääni jo ihan tarpeeksi huonolla itsetunnollani, en tarvitse minkäänlaisia pakkoajatuksia tähän päälle.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ja tuohon passiivisuuteen pitikin lisätä, että nykyään ystävieni (joita en näe koulussa) näkeminen on pelkkä pakollinen suoritus. En halua menettää ystäviäni ja jäädä yksin, mutta toisaalta en myöskään jaksaisi eikä minua kiinnostaisi. Mieluiten vain olisin yksin, ja uuvun todella nopeasti sosiaalisesta seurasta.
Oletko tutustunut Pertti Pasasen elokuvatuotantoon?
En ole. Pitäisikö?
.... no, tuli mieleen nuoruus, ja että on hyvä kirjoitella ja puhua, koska ajatukset siten selkiytyvät. Enkä usko, että olet tullossa sairaaksi, mutta tuolla nuortennetissä voi kirjoittaa nimettömän nettikirjeen ym.
Hyvä kuulla. Itekin tosiaan ajattelin että tuskimpa tässä skitsofreniaan ollaan sairastumassa, mutta varmistimpahan vaan. Mutta ompahan pirullinen vaihe tämä nuoruus jos siihen kuuluu jatkuva pelko siitä että joku lukee ajatuksia ynnä muuta hauskaa.
itselleni tuo ajatuksienlukutaito on jo puhjennut, ryöstin parit fyrkat sen avulla
Mielenkiintoista. Minulla oli suurin piirtein sinun ikäisenä tai vähän nuorempana tuollaisia kokemuksia. Kuvittelin, että ajatuksiani kyetään kuulemaan. Siihen yhdistyi lievä koulukiusaaminen ja paranoidinen ajattelu, sekä myös melko vaikea masennus. Myös minulla oli jo teini-iässä syömishäiriöön viittaavaa käyttäytymistä, siis anoreksiaa ja bulimiaa yms. Lisäksi minulla oli voimakkaita pakkoajatuksia ja pelkotiloja, jotka alkoivat siitä kun minut raiskattiin 14-vuotiaana. Ne vähenivät ja melkein katosivat kyllä murrosiän jälkeen lukiossa (ilman mitään hoitoa) ja säilytin jossain suhteessa toimintakykyäni. Sairastuin varsinaiseen psykoosiin vasta, kun aloitin yliopisto-opinnot. Aloin silloin saada erinäisiä vaikuttamisharhoja, että ruumistani kontrolloidaan, tuotetaan kipua yms., päähäni tunkeutui vieraita ajatuksia jatkuvalla syötöllä ym. Siis murrosiässä tunsin vähän kuin minän rajani olisivat alikehittyneet, vähän samoin kuin sinä, en kyennyt pitämään salaisuuksia ja siihen littyi voimakasta häpeää,välttämiskäyttäytymistä sekä itseen kohdistuvaa aggressiivisuutta. Sitten myöhemmin vuosien jälkeen vasta aloin saada kokemuksia, että en pääse pakoon minua uhkaavien tahojen ajatuksia ja tietoisuutta. Ne tunkeutuivat hermostooni väkisin, enkä enää kyennyt olemaan "kuulematta" minua uhkaavia ajatuksia ja muistoja. Sain skitsofreniadiagnoosin kyllä lopulta.En väitä että sinä olet skitsofreniaan sairastumassa, mutta voi olla että kannattaisi kiinnittää huomiota omaan hyvinvointiin. Tuo pelko että ajatuksia kuullaan on ihan turha, ihmiset ovat siinä hommassa erittäin huonoja eivätkä varmasti edes pyri kuulemaan kenenkään ajatuksia.Kannattaa tosiaan syödä terveellisesti, koska se näkyy suoraan mielialasssa ja muutenkin aivojen toiminnassa. Nuoruus on aivojen kehityksen kannalta tärkeää aikaa, ja silloin on erityisesti tärkeää saada tasapainoista ravintoa. Ihmisellä etuotsalohko kypsyy tietääkseni vielä yli kaksikymppisilläkin ja se on juuri tärkeässä osassa tietoisuuden ja minäkokemuksen säätelyssä. Luulen että häpeät jotain itsessäsi, esimerkiksi syömishäirötäsi tai muita sellaisia asiota joiden vuoksi olet menettänyt/vaarassa menettää kasvosi/statuksesi muiden silmissä. Siksi ehkä osaltaan pelkäät ajatustesi paljastumista niin voimakkaasti. Hyvin monilla ihmisillä on tuollaisia ongelmia etenkin nuoruudessa, eivät ne ole mitenkään tavattomia. Varmaan sinun kannattaisi puhua jollekin hyvälle ammattiauttajalle tai luotettavalle ihmiselle sinua hävettävistä/vaivaavista asioista. Se voisi ehkä auttaa sinua käsittelemään asiaa emotionaalisella tasolla. Epäilen että tuo kohonnut aggressiivisuus on stressin laukaisema reaktio ja voi liittyä vaikka paineisiin sosiaalisessa ympäristössä, huonoon itsetuntoon yms. Sinun siis kannattaa vähentää stressiä elämässäsi hakemalla sosioemotionaalista tukea ongemiisi, syömällä terveellisesti ja liikkumalla. Syömishäiriö varmasti vaikuttaa itsetuntoon ja itsehallinnan kokemiseen, ja siitä on vaikea päästä eroon, mutta se olisi varmaan aika olennaista psyykkisen hyvinvoinnin kannalta.
Et sairasta koska et kirjoita noin selvästi kyseisestä aiheesta, tai yleesäkään kirjottaisi mistään. Sen verran voin lohduttaa et jos joskus siihen sairastut, niin se et ole sinä kuka sen ensinmäisenä huomaa
Minulla on ollut samanlaista mutta se alkoi vähän nuorempana, kuin sinulla.
Luulin myös, että ajatukseni kuulevat muut ihmiset ajoittain ja minulle saattoi tulla sellaisia ajatuksia päähän, mitä ei edes halunnut ajatella. Siis pakkoajatuksia.
Hankalaa oli myös äitinikin kanssa niin paljon, että lopulta muutin isälleni asumaan.
Tein paljon kamalia asioita mitä en koskaan osaisi kuvitella tekeväni enää ikinä.
Hengailin siellä sun täällä, enkä kuunnellut ketään, vaan tein juuri niin, kuin halusin.
Tapahtui myös paljon muutakin ja tunsin ajoittain tuskaisuutta.
Myöhemmin tuli melkein vuoden mittainen masennusjakso noin 17v. iässä, jolloin äitini haki minulle apua nuorten psykiatrianpolilta.
Olin silloin jo muuttanut omilleni.
Sen jälkeen tapahtui paljon ja oireet pahenivat vuosien varrella mutta ei tullut diagnooseja tai mitään.
Olin osastollakin muutaman kerran pahan ahdistuksen ja masentuneisuuden vuoksi.
Käännekohta tuli pari vuotta sitten, kun viimein sain dagnoosikseni skitsoaffektiivisen häiriön, joka minulla oli siis ollut jo vuosia ilman kuitenkaan diagnoosia.
Kannattaa hakeutua avun piriin mahdollisimman nopeasti, koska tosiaan esioireet psykoosisairauksiin voivat kestää vuosia ja olla hyvinkin kummallisia.
En osaa sanoa, mikä sinulla on tai tuleeko sinulle koskaan mitään sairautta mutta kehotan menemään vaikka psykologisiin tutkimuksiin ajoissa.
Siitä saa vähän tietoa mahdollisesti kehittyvästä sairaudesta tai jostan häiriöstä.
Omaa sairauttaan ei voi valitettavasti valita tai estää kokonaan.
Ei varsinkaan skitsofreniaa mutta muista, että ei sinulle välttämättä juuri sitä tule ja jos hyvin käy, niin sinulle ei kehity mitään sairautta.
Jos oireita on niin psykologisiin tutkimuksiin siis.
Ei täällä voi, kun oikeastaan kertoa omista kokemuksistaan, eikä se tarkoita sitä, että jos minulla esim. on ollut samaa oiretta joskus, niin sinulle tulee sama sairaus.
Älä pelkää psykologin haastattelua turhaan. Hän yrittää auttaa sinua ja varmasti helpotut saamastasi tuloksista, olivat ne sitten mitä tahansa, koska jos mietit vain asioita omassa päässäsi, niin et saa koskaan tietää, mikä sinulla on.
Voin sanoa, että minua todella vuosien jälkeen helpotti saada tietää, että mikä minulla on ollut jo vuosia.
Tarvitsen ajoittain lääkitystä. Se parantaa elämänlaatua huonoina aikoina. Joskus taas olen pitkiä aikoja syömättä mitään lääkkeitä ja voi hyvin.