Toiv. jaksatte antaa neuvoa, jos olette olleet samassa tilanteessa. En tiedä onko tämä masennusta vai sitten vain jokin "vaihe". Olen 26 v. nainen ja viime vuoden parin aikana olen alkanut ahdistumaan ajan kulumisesta, vanhenemisesta, ylipäänsä koko elämän kulusta. Minua ahdistaa oma vanhenemiseni, koen etten olisi enää tärkeä kun vanhenen, muita kyllä arvostan iästä riippumatta. Ja kun vanhenen, se tarkoittaa että esim. vanhempani vanhenevat. Joskus menetän heidät. Miten selviän ikinä siitä että vanhempani vanhenevat ja menetän heidät. Pelkään omaa vanhenemistani ja muiden myös siksi, että pahin pelkoni on olla toisten armoilla, että olisin huonossa kunnossa jossakin sängyssä. Etten voisi hallita itse elämääni. Vanhusten huonoa oloa näkee nykyään niin paljon. Kuolen itsekin. Näinhän se on aina ollut, en ymmärrä miksi tuhlaan aikaani tällaisen miettimiseen. En koe mitään unelmia tmv tärkeäksi, miksi se olisi tärkeää kun vanhenen ja kuolen kuitenkin. Muutoinhan olen menevä, perus iloinen ihminen. Ennen stressasin arkisia asioita, nyt tämmöistä ja se tekee minut hulluksi. Ihmiset ympärilläni nauttivat elämästä, stressaavat työasioita sun muita. Minä taas omassa päässäni mietin, helvetti, minä ja muut kuollaan vielä, mitä järkeä koko elämässä on. Tahtoisin niin eroon näistä ajatuksista, siksi että sekoan kohta varmaan ja siksi, että näille asioille en voi yhtään mitään, sehän on elämänkierto kulku. Tavallaan uskon siihen, että elämä ei pääty ns kuolemaan ja se lohduttaa välillä. Mutta silti, ei ihmisen pitäisi tuhlata aikaansa murehtimalla tämmöisiä, mitä minun pitäisi tehdä? Vai joutuuko tässä kallonkutistajalle..
Ahdistaa kun aika kuluu...
sekoboltsi
21771
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen sinkku ja pian kuusikymmentä vuotta. Kaksi siskoa on hieman minua nuorempia ja heillä on perheensä. Mikäli elän 80 - 90-vuotiaaksi, niin sukua ei kyllä ole huolehtimaan ja säästöjäkään ei ole millä ostaa palveluja.'
Kun tuln uskoon, ole lakannut taakakseni asti murehtimasta tulevaisuutta ja vanhuuttani. Uskon että kyllä Luoja luodustaan huolen pitää. Koen selvää johdatusta arkeni keskellä.
Tämä hetki meillä on elettävänä. Asioita joille emme voi mitään, on turha pohtia. Sinulla on veilä kaikki edessä: voit saada lapsia, lastenlapsia ja elettävä tämä vaihe kaikilla on. Meillä on täällä oma tehtävämme ja päivämme.
Olet tiedostamisen ovella eli alkamassa ymmärtää sen, että kaikkien läheistesikin elämä päättyy joku päivä, ja että se tarkoittaa myös sinulle lopullista elämän muutosta.
Itselläni oli samanlainen vaihe suurinpiirtein sun iässäsi ja meinasin kehittää siitä itselleni paniikkihäiriön. Äitini tönäisi lopulta kehää kiertäneet pelkoajatukseni radaltaan sanomalla, että sinun tietoisuutesi laajenee, ja se saattaa joskus pelottaa.
Tiedostaminenkin tulee usein sykleinä ja niidenkin ahdistavat vaiheet menevät ohi aikanaan. Parhaiten niistä selviää, kun käsittelee tunteensa järjellä.
Sinäkin teit sitä juuri nyt kun kirjoitit tänne. Käsittelit tunteitasi sanoin. Se on eka askel pois ahdistuksen tunteesta, yritys ymmärtää tunteiden syitä ja seurauksia.
Ikääntyminen on nykyään "otsikoissa" koko ajan, ja naisina me tiedostamme sen joka päivä, koska naisen elämää on aina yritetty ohjailla, määrittää ja rajoittaa ulkoakäsin kaikenlaisin vaatimuksin, trendein ja ihantein, jne.
Ikääntyminen tuo kuitenkin mukanaan myös elämänkokemuksen, eli laajemman ymmärryksen ja kyvyn nähdä ja kokea maailmaa sekä minuutta. Kaikki se osaltaan auttaa jaksamaan myös vaikeidenkin aikojen yli. Luopumisen pakkokin on helpompi vastaanottaa kun ymmärtää sen laajemmin kuin vain tunteena, joka ahdistaa.
On turhaa vaatia itseltään 100 %:sta selviytymiskykyä etukäteen. Sitä selvitään kaikesta aina niillä avuilla jotka kulloinkin ovat käytössä ja mahdollisia. Mutta surussakaan me emme ole koskaan yksin. Tukijoukot auttavat ja yhdessä koettu tunne tukee eheytymistä. Menetyksiä ei siis tarvitse pelätä etukäteen, tarvitsee vain alkaa hyväksymään se ajatus, että kaikki elämä päättyy kuolemaan.
Kuolema tuntuu pahalta, koska elämä meissä yrittää taistella sitä ajatusta vastaan.
Mutta älä nyt masenna/panikoi itse itseäsi ruokkimalla vain ahdistuksen tunnettasi, vaan pyri näkemään ja kokemaan tämänhetkinen laajenemisprosessisi kokonaisuudessaan, pyri näkemään tunteiden taakse, todellisuuteen, joka ei ole uhkaava vaan haasteellisempi kuin vielä hetki sitten, kun olit vielä huolettoman tietämätön siitä, minkä olet nyt alkanut ymmärtää.