Lapseni isän kuolema

Kirjoittaja on oikeassa.
Vaikka olet palasina, pidä itsesi kurissa.
Omien lasteni isä kuoli, kun lapset olivat 4 kk ja 2,5 vuotta. Isompi odotti isiä kotiin puoli vuotta ja yritti saada selville, missä hän on. Kerroin että isä ei enää tule kotiin, koska hän on kuollut, ei hengitä enää. Oli erittäin raskasta sekä lapselle että minulle.
Sanoin että isi on nyt tähtenä taivaalla ja rakastaa sieltä lapsiaan.
2,5-vuotiaan muistoja ei paljon ollut alunperinkään. En ruokkinut sitä ikävää, söin kyllä itse rauhoittavia pillereitä etten olisi hajonnut kokonaan, koska isän palaamista odotettiin ja se asia koski lapsen puolesta niin, että en osaa edes selittää.

Pienempi 4 kk vanha, ei ymmärtänyt mitään tietenkään. Itse aloin romahtaa joskus muutaman kuukauden päästä niin, että havahduin siihen että lapseni ei enää katsonut minua kasvoihin, koska en pystynyt itsekään katsomaan tai iloitsemaan hänestä. Sain asian korjattua melko pian.

Älä please luo niitä muistoja isästä hänelle. Jossain vaiheessa hän kysyy ja selitä sitten lapsentasoisesti. Hae tukea vaikka psykologilta tai hae kirjallisuutta kirjastosta.
Yritä tyyntyä. Älä kerro ja tarinoi tässä vaiheessa. Suojele viisaasti lastasi. Elämä kantoi minuakin lapsineni. Nyt toinen on jo täysi-ikäinen ja toinenkin melkein.

Minuunkin sattui se, etten voinut oikein puhua isästä luontevasti aluksi, kun se tuli puheeksi, mutta vasta kun lapset olivat 15 vuoden tienoilla kerroin mitä todellisuudessa tapahtui. Tähän siis liittyi draamaa, jota en halunnut levittää lapsilleni. Halusin heille tasapainoa ja yhden kokonaisen vanhemman edes, jonka läsnäoloon ja poislähtemättömyyteen he voivat luottaa. Aivan yhtä suurella varmuudella minä voin sanoa eläväni aina kuin sen, että saatan kuolla huomenna. Lapsen ymmärrystaso pitää ottaa huomioon.

Itse itkin ensimmäisen vuoden, sitten alkoi vähetä. Kolme vuotta kului surussa, sitten alkoi helpottaa pikku hiljaa.Keskityin tosiaan kasvattamaan lapsianij iloisiksi ja onnellisiksi lapsiksi, joiden ei tarvitse olla huolissaan äidistään.

Huomisiltana käymme viemässä kynttilän haudalle. Kysyin lapsiltani haluavatko ja he halusivat. Isänikävä ei hellitä kokonaan koskaan kuulemani mukaan näissä tapauksissa, mutta sitä ei tosiaan pidä lietsoa, vaan kestää kysymykset ja voit suunnitella mitä vastaat. Kun lapsi on noin pieni, häneltä unohtuu pian. Mutta suunnittele mitä vastaat ja kerrot. Ei se lasta lopullisesti vaurioita, jos olet rikki etkä pysty vastaamaan kysymyksiin, jos vain sanot että mennänpä kuule ulos tai leikitään
ja jutellaan sitten vähän myöhemmin kaikenlaista. Suojele itseäsikin.

Kyllä minuakin ihan oksetti ja väsytti monena vuotena juoda isänpäiväkahveja päiväkodissa.Olin ainoa äiti, loput olivat isiä, mutta lapsiani se ei haitannut. He tiesivät että isä on kuollut, mutta heillä on sentään äiti. En korostanut tätä asiaa, vaan he tajusivat sen itse, että eipäs tässä niin kauhea tilanne olekaan. He seisoivat ylpeänä vieressäni ja esittelivät ylpeänä hymyillen, että tässä on muuten meidän äiti. eikä kukaan vaivautunut siitä asiasta että äiti juo isänpäiväkahveja. Minuun se sattui, mutta itkin piilossa kotona.
Mutta eteenpäin päästiin ja tulette tekin pääsemään.
Tunnekuohut laantuvat ajan mittaan. Rauhoittavat lääkkeet ovat sitä varten että niitä käytetään tilanteissa joissa niitä tarvitaan.Tämä on sellainen.

Suojaa lastasi ja itseäsi. Suunnittele.