Lyhyesti: Olen vasta nuori, minulla on liikaa vapaa-aikaa, kotona mietin liikaa jolloin ahdistun ja pahasti. Minulla ei ole ystäviä jotka soittelisivat minua johonkin tai edes kuulumisia kyselisi.. Jos haluan nähä "ystäviäni" niin joudun itse soittamaan, mutta useimmiten he sanovat että eivät kerkeä koska on muuta tekemistä ja sitten facebookkiin ilmestyy päivityksiä "ompas tylsä päivä" .. ihmiset eivät kaipaa seuraani..
Yksi päivä uusi koulukaverini kysyi haluanko lähteä ulos, purskahdin itkuun koska ei minulta koskaan kysytä sellaista. Olen todella yksinäinen, ja oma seura alkaa jo tappaa henkisesti. En vain osaa tulla itseni kanssa toimeen enää... Okei ei tää niin lyhyest ollukka ..
Yksi päivä uusi koulukaverini kysyi haluanko lähteä ulos, purskahdin itkuun koska ei minulta koskaan kysytä sellaista. Olen todella yksinäinen, ja oma seura alkaa jo tappaa henkisesti. En vain osaa tulla itseni kanssa toimeen enää... Okei ei tää niin lyhyest ollukka ..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Höpsö käy ulkona enemmän ;)
Tulee mieleen oma tätini joka on vuosikaudet jankanut masennuksesta ja itsemurhan teosta plus siitä ettei kukaan ikinä huomioi häntä. No hänelle ostettiin synttäri lahjaksi matka lappiin järjestetylle reissulle missä olisi mahdollisuus tavata muita. Voi sitä ilmettä kun 15v. jankutanut masistaan ja yksinäisytään :D
Aivan häkeltynyt ja shokissa: oi miten nyt, entä jos en tulekaan toimeen muiden kanssa, myöhästyn tai loukaannun matkalla, tai tai??? Meni kyllä reissulle ja tykkäsi eikä ainakaan kuukauteen jankanut hetkeen masiksesta. Eri asia on oikeasti pelkotiloista kärsivät joille pitäisikin tulla kotiin seuralainen ja lähteä hiljaksiin viemään paikoihin näkemään sekä kokemaan. Sisätilat käy ahdistaviksi sekä masentaviksi joten rohkeasti vain ulos :)
Tuo on totta, jos satun sillointällöin ulos olen pirteä jne, mutta ongelmana on se että minua ei koskaan pyydetä mihinkään ja kukaan ei huoli minua mihinkään.. On siis vaikeaa löytää ystäviä joiden kanssa viettää aikaa :( Olen yrittänyt saada uusia ystäviä mutta tuloksetta.. joten tottakai tulee ajatuksia että enkö ole tarpeeksi hyvä ja mikä minussa on vikana kun kukaan ei halua olla kanssani..
Tuntuupa ikävältä lukea viestiäsi. Muistan eläneeni pitkälti samanlaista nuoruutta, olin vähän sellainen "paremman puutteessa" -ystävä, joka oli silti helppo dumpata, jos sattui tulemaan jotain parempaa. Olin surullinen kaikessa yksinäisyydessäni.
Olen nyt lähemmäs 40-vuotias, enkä tiedä lohduttaako tämä sinua, mutta "sitten joskus" tuo aika tai kokemasi suru ja yksinäisyys ei kuitenkaan tunnu enää välttämättä kovinkaan merkittävältä osalta elämääsi. Tarkoitan vain sanoa, että älä anna sen määritellä sinua ihmisenä - sinussa ei ole varmasti vikaa, muut eivät vain ole sattuneet puusilmäisyyttään kenties näkemään hyviä piirteitäsi, huumorintajuasi, sinun syvintä ihanuuttasi! :)
Nyt kun ajattelen omaa yksinäistä nuoruuttani, ei se enää ahdista minua. Sain ystäviä sitten myöhemmin, opiskelujen ja harrastusten parista. Tietysti harrastuksiin kehoitettiin silloinkin, mutta vaikea se on yksinäisenä ja apeana lähteä hieromaan ystävyyttä, kun tuntuu jo valmiiksi, ettei kelpaa kenellekään. Entä jos lähtisit harrastukseen sen itse harrastuksen vuoksi, oppiaksesi jotain uutta - ja ne ystävät tulevat hyvänä lisänä, jos tulevat, mutta mitään ei tarvitse pakottaa?
Kaikkea hyvää sinulle, toivon sulle rohkeutta ja uskallusta elämääsi! :)