Ihmisistä, esineistä, ympäristöstä on tullut pelkkiä varjoja, muotoja sekä ääriviivoja. En enää näe missään asiassa sisältöä, pelkän ulkomuodon ja kuoren. Kun katson taloa, näen vain viivoja ja muotoja ja aivoni kertovat, että se on talo. En näe talossa arkkitehtuuria, en ajattele talon väriä, enkä niitä ihmisiä joita talossa voisi asua. En mieti, onko talossa saunaa ja millainen talo on sisältä. Tuo talo on silmissäni vain sisällötön muoto, pelkkiä viivoja ja sisältä tyhjyyttä. Minulle on muodostunut putkinäkö, näen vain eteeni ja silloinkin tuntuu että näen liikaa. Mitä ympärilläni tapahtuu, jää minulta huomaamatta. Tuntuu, että olisin koko ajan puoliksi unessa. Olen väsynyt kun aamulla herään. Olen väsynyt aamukahvin jälkeen, työpäivän ajan, työpäivän jälkeen, vapaa-ajalla, nukkumaan mennessä ja taas aamulla kun herään. Saan päivittäin sydämentykytyksiä ja tuntuu siltä, etten saa henkeä ja kuinka kaikki kaatuisi päälleni. Välillä tekee mieli mennä vessaan itkemään. Käteni saattavat vapista. Tunnen pistävää kipua rinnassani, aivan kuin joku tökkäisi neulalla sisälleni. Lähimuistini ei toimi ollenkaan. Unohdan edellisenä päivänä sovitut asiat. Unohdan mistä puhuttiin minuutti sitten. En myöskään saa hoidettua kaikkia sovittuja asioita, vaikka muistaisin. Kun kävelen ulkona, tuijotan maahan ja välttelen katsekontakteja. Välttelen ihmisiä. Saan enemmän päänsärkyjä kuin ennen, ja tunnen olevani jatkuvasti flunssassa tai muuten kipeä. Tunnen olevani tyhjä sisältä eikä minulla ole mitään annettavaa. Tuntuu kuin olisin vain muiden tiellä. Haluan vain käpertyä jonnekin piiloon ja jäädä sinne. Minua pelottaa huomata se, että alkoholi vie hetkeksi pahan oloni pois. Alkoholia nauttineena tunnen oloni rennommaksi. Olen koko ikäni tuominnut sen teon kun isäni riisti itseltään hengen. Olin silloin 6 vuotias. Koko ikäni olen halveksinut tuota hänen tekemäänsä päätöstä. Olen pitänyt isääni pelkurina ja olen ollut vihainen hänelle. Nyt minua pelottaa, että nämä tunteet ovat lieventyneet. Ajattelen, että jos hänestäkin on tuntunut tältä niin asia ei olekaan enää niin mustavalkoinen. En enää nauti ruoasta enkä juomasta samalla tavalla kuin ennen. Ruoka ei maistu miltään, kaikki maistuu samalta. Intohimonani oli joskus hyvät viskit ja punaviinit, en enää näe niitä minään muuna kuin päihteinä eivätkä ne maistu enää samalta.
Huomaan päivittäin, että en keksi mitään puhuttavaa. Ollessani isäpuoleni kanssa kalassa, yritän koko ajan miettiä jotain jutun aihetta. En keksi puhuttavaa työkavereideni kanssa. Kuulen ihmisten puhetta, mutta en kuuntele. Ärsyynnyn vain enemmän ja vain yksi ajatus pyörii koko ajan mielessäni, ”miksi en keksi MITÄÄN puhuttavaa”. Voisi puhua vaikka säästä, kalastamisesta, autoista, mistä vain. Mutta kaikki aiheet tuntuvat typeriltä, ja olen hiljaa. Kaupassa ollessani huomaan, kuinka kaikki ympärilläni olevat ihmiset ovat surullisen ja väsyneen näköisiä. Pieni lapsi itkee kovaan ääneen ostoskärryissä, tuo ääni saa minut stressaantumaan koska tiedän sen stressaavan lapsen äitiäkin kun katson häntä. Kun huomaan jonkun olevan stressaantunut, stressaannun aina myös itse. Vihaan herätyskellon ja imurin ääntä. Vihaan melua ja puhetta. Kaikki ääni kuulostaa samalta puurolta. Jos päällekkäin on monta eri ääntä, en erota niitä toisistaan, kuulen vain yhden ärsyttävän ja kovaäänisen melun. Nautin hiljaisuudesta ja rauhasta. Koen olevani rauhassa ainoastaan yöllä ja joka päivä ajattelen ja odotan, että olisipa jo yö. Välillä luulen, että nautin itseni kiduttamisesta. Ruoskin ja piiskaan itseni paniikkikohtauksen partaalle. Kun tunnen romahtavani tai menevän tajuttomaksi ylikuormituksesta, se on ainoa hetki jolloin tunnen eläväni. Loput valveillaoloajastani tunnen olevani kävelevä kuollut. Pääni sisällä ajattelen että, en saa mitään ajoissa tehdyksi, mutta fyysisesti tunnen olevani lopussa. Olen laihtunut lyhyessä ajassa 10 kiloa. En jaksa enää harrastaa mitään.
Minulla on yksi unelma tällä hetkellä. Unelmani olisi olla autiolla saarella täysin yksin. Paikassa, jossa ei täytyisi yrittää keksiä puheen aiheita. Ei olisi tuhat tehtävää tehtävänä ja murehdittavana. Saisi vain olla, ja katsoa merelle.
Huomaan päivittäin, että en keksi mitään puhuttavaa. Ollessani isäpuoleni kanssa kalassa, yritän koko ajan miettiä jotain jutun aihetta. En keksi puhuttavaa työkavereideni kanssa. Kuulen ihmisten puhetta, mutta en kuuntele. Ärsyynnyn vain enemmän ja vain yksi ajatus pyörii koko ajan mielessäni, ”miksi en keksi MITÄÄN puhuttavaa”. Voisi puhua vaikka säästä, kalastamisesta, autoista, mistä vain. Mutta kaikki aiheet tuntuvat typeriltä, ja olen hiljaa. Kaupassa ollessani huomaan, kuinka kaikki ympärilläni olevat ihmiset ovat surullisen ja väsyneen näköisiä. Pieni lapsi itkee kovaan ääneen ostoskärryissä, tuo ääni saa minut stressaantumaan koska tiedän sen stressaavan lapsen äitiäkin kun katson häntä. Kun huomaan jonkun olevan stressaantunut, stressaannun aina myös itse. Vihaan herätyskellon ja imurin ääntä. Vihaan melua ja puhetta. Kaikki ääni kuulostaa samalta puurolta. Jos päällekkäin on monta eri ääntä, en erota niitä toisistaan, kuulen vain yhden ärsyttävän ja kovaäänisen melun. Nautin hiljaisuudesta ja rauhasta. Koen olevani rauhassa ainoastaan yöllä ja joka päivä ajattelen ja odotan, että olisipa jo yö. Välillä luulen, että nautin itseni kiduttamisesta. Ruoskin ja piiskaan itseni paniikkikohtauksen partaalle. Kun tunnen romahtavani tai menevän tajuttomaksi ylikuormituksesta, se on ainoa hetki jolloin tunnen eläväni. Loput valveillaoloajastani tunnen olevani kävelevä kuollut. Pääni sisällä ajattelen että, en saa mitään ajoissa tehdyksi, mutta fyysisesti tunnen olevani lopussa. Olen laihtunut lyhyessä ajassa 10 kiloa. En jaksa enää harrastaa mitään.
Minulla on yksi unelma tällä hetkellä. Unelmani olisi olla autiolla saarella täysin yksin. Paikassa, jossa ei täytyisi yrittää keksiä puheen aiheita. Ei olisi tuhat tehtävää tehtävänä ja murehdittavana. Saisi vain olla, ja katsoa merelle.
Vastaukset 2
Vanhimmat
No, jos tuo ei herätä sussa olevaa itsesuojeluvaistoakaan enää, niin täältä pesee: mene työpaikkalekurille ja kerro miltä susta tuntuu!
Saat takuulla sairauslomaa, sillä sä vaikutat olevan burnout.
Pätkäiset poikki tuon suorittamisen ja itsesi syyllistämisen kierteen ja saat hengähtää hetken, vaihtaa sitten vaikka duuniakin vähemmän kuormittavaan, jos niikseen tulee.
Ja jos sä olet nyt yksin, saat tilaisuuden vaikkapa rakastuakin!
Pidä parempaa huolta itsestäsi kuin isäsi muinoin!
Varmasti sinulla on annettavaa!!
Ei kannata vältellä ihmisiä vaan hankkiudu niiden ihmisten seuraan joiden kanssa tunnet olosi mukavimmaksi.
Aseta tekemättömät jutut tärkeysjärjestykseen ja hoida niitä pikkuhiljaa asia kerrallaan.Kaikkia ei voi tehdä yhtäaikaisesti.
Tärkein asia olisi löytää joku harrastus mielellään jonkun samasta asiasta kiinnostuneen kanssa.Pienen itsetutkiskelun jälkeen sellaisen löydät. Siitä saisit varmasti uudenlaisen fiiliksen herätä uuteen aamuun ja illalla jo odottamaan uutta päivää.
Tasapainoisessa elämässä on kolme tukijalkaa: työ, kaverit (parisuhde), harrastus. Kaikki tukee toisiaan.Jos jokin sattuu pettämään niin on aina kaksi tukemassa ja auttamassa kolmannen rakentamisessa.Ne kannataa pitää kunnossa.