Hei kaikille!
Haluan rohkaista teitä jokaista omalla tarinallani. Minä olin toivoton tapaus.
Olin lapsena koulukiusattu, ja koin nuorena vaikean avioliiton. Kaiken lisäksi suvussani on paljon masennusta ja paniikkihäiriötä.
Niinpä minulle puhkesi paniikkihäiriö kesällä 1997. Oireita oli ollut aiemminkin, mutten tunnistanut niitä.
Kesä 1997 on kamalinta mitä elämässäni on tähän asti tapahtunut. Kuin salama kirkkaalta taivaalta sain ensimmäisen kohtauksen ulkomailla metrossa. Luulin kuolevani. Kohtauksia alkoi tulla joka päivä, enkä ymmärtänyt, mistä oli kyse. Mieheni leimasi minut hulluksi, ja jätti minut. Hyvin nopeasti elämäni rajoittui omaan kotiini, sillä en uskaltanut enää poistua asunnostani. Näin avaruusolioita joka puolella, ja pelkäsin omaa varjoanikin. Kuljin lääkäriltä lääkärille, ja kaikki vain nauroivat minulle. Olin kuulemma hieman väsynyt. Minulle määrättiin rajattomasti rauhoittavia lääkkeitä, joita söin kuin leipää, ja lopulta olin täysin sekaisin.
Yritin itsemurhaa. En kuollut, vaan itse asiassa heräsin eloon. Sairaalakeikka sai aikaan ihmeellisen taistelutahdon. Päätin vielä kerran mennä uudelle lääkärille. Ja se kannatti. Tämä yksityinen psykiatri otti minut tosissaan, ja määräsi kunnon lääkkeitä. Oloni alkoi pikku hiljaa kohentua. Lääkkeitä jouduttiin vielä muutaman kerran vaihtamaan, kunnes löytyi ne minulle sopivimmat. Monenlaista mutkaa tuli matkaan vielä parin kolmen vuoden ajan, ja mm. töpeksin kunnolla rauhoittavien lääkkeiden kanssa, kunnes jätin ne kokonaan. Ne eivät sopineet minulle, minulla meni heti muisti yms.
Samoin nukahtamislääkkeet tekivät minut sekavaksi.
Muutama vuosi meni siinä, että opettelin elämän alusta alkaen uudestaan. Ja arvatkaa mitä?! Tällä hetkellä minulla on 2 korkeakoulututkintoa, ihana aviomies, ihana koti, ja aivan ihana työpaikka.
Edelleen otan pillerin jokaikinen päivä, ja teen niin varmaan hamaan hautaan saakka, mutta mitä sitten? Eikö pääasia ole se, että voin elää?!
Elämä ei ole koko ajan ruusuilla tanssimista, ja tietyissä tilanteissa paniikkioireet tulevat edelleen pintaan, enkä uskalla mennä ihan joka paikkaan. Mutta kuitenkin elän lähes tulkoon täysipainoista elämää. Nykyinen mieheni ei pidä minua hulluna ollenkaan, eivätkä muutkaan ihmiset, joille olen sairaudestani kertonut. Työpaikan lääkärintarkastuksissa olen rehellisesti kertonut sairaudestani, eikä se ole estänyt saamasta töitä.
Ja tämä tarina on tosi. Toivottavasti tämä rohkaisee teitä, jotka olette vastikään sairastuneet ja luulette, että elämä on nyt ohi.
Mars, mars, lääkäriin ja kaikin voimin kiinni elämään. Mikä vielä parempi, mars mars seurakuntaan. Olen tullut tässä välillä myös uskoon, ja Herralla on tietysti osansa paranemisessani.
Siunausta teille kaikille!
Haluan rohkaista teitä jokaista omalla tarinallani. Minä olin toivoton tapaus.
Olin lapsena koulukiusattu, ja koin nuorena vaikean avioliiton. Kaiken lisäksi suvussani on paljon masennusta ja paniikkihäiriötä.
Niinpä minulle puhkesi paniikkihäiriö kesällä 1997. Oireita oli ollut aiemminkin, mutten tunnistanut niitä.
Kesä 1997 on kamalinta mitä elämässäni on tähän asti tapahtunut. Kuin salama kirkkaalta taivaalta sain ensimmäisen kohtauksen ulkomailla metrossa. Luulin kuolevani. Kohtauksia alkoi tulla joka päivä, enkä ymmärtänyt, mistä oli kyse. Mieheni leimasi minut hulluksi, ja jätti minut. Hyvin nopeasti elämäni rajoittui omaan kotiini, sillä en uskaltanut enää poistua asunnostani. Näin avaruusolioita joka puolella, ja pelkäsin omaa varjoanikin. Kuljin lääkäriltä lääkärille, ja kaikki vain nauroivat minulle. Olin kuulemma hieman väsynyt. Minulle määrättiin rajattomasti rauhoittavia lääkkeitä, joita söin kuin leipää, ja lopulta olin täysin sekaisin.
Yritin itsemurhaa. En kuollut, vaan itse asiassa heräsin eloon. Sairaalakeikka sai aikaan ihmeellisen taistelutahdon. Päätin vielä kerran mennä uudelle lääkärille. Ja se kannatti. Tämä yksityinen psykiatri otti minut tosissaan, ja määräsi kunnon lääkkeitä. Oloni alkoi pikku hiljaa kohentua. Lääkkeitä jouduttiin vielä muutaman kerran vaihtamaan, kunnes löytyi ne minulle sopivimmat. Monenlaista mutkaa tuli matkaan vielä parin kolmen vuoden ajan, ja mm. töpeksin kunnolla rauhoittavien lääkkeiden kanssa, kunnes jätin ne kokonaan. Ne eivät sopineet minulle, minulla meni heti muisti yms.
Samoin nukahtamislääkkeet tekivät minut sekavaksi.
Muutama vuosi meni siinä, että opettelin elämän alusta alkaen uudestaan. Ja arvatkaa mitä?! Tällä hetkellä minulla on 2 korkeakoulututkintoa, ihana aviomies, ihana koti, ja aivan ihana työpaikka.
Edelleen otan pillerin jokaikinen päivä, ja teen niin varmaan hamaan hautaan saakka, mutta mitä sitten? Eikö pääasia ole se, että voin elää?!
Elämä ei ole koko ajan ruusuilla tanssimista, ja tietyissä tilanteissa paniikkioireet tulevat edelleen pintaan, enkä uskalla mennä ihan joka paikkaan. Mutta kuitenkin elän lähes tulkoon täysipainoista elämää. Nykyinen mieheni ei pidä minua hulluna ollenkaan, eivätkä muutkaan ihmiset, joille olen sairaudestani kertonut. Työpaikan lääkärintarkastuksissa olen rehellisesti kertonut sairaudestani, eikä se ole estänyt saamasta töitä.
Ja tämä tarina on tosi. Toivottavasti tämä rohkaisee teitä, jotka olette vastikään sairastuneet ja luulette, että elämä on nyt ohi.
Mars, mars, lääkäriin ja kaikin voimin kiinni elämään. Mikä vielä parempi, mars mars seurakuntaan. Olen tullut tässä välillä myös uskoon, ja Herralla on tietysti osansa paranemisessani.
Siunausta teille kaikille!
Vastaukset 9
Vanhimmat
saisinko tiedustella millainen lääkitys sinua auttoi ja millainen lääkitys sinut nykyään pitää ihmisenä?
Lääkkeet ovat kutakuinkin samoja kuin mitä yleensä käytetetään masennukseen ja ahdistukseen.
Olen syönyt monia lääkkeitä, mutta elimistöni on erittäin herkkä, joten kesti aikaa löytää jokin, mistä ei ollut fysiologisia sivuvaikutuksia.
Nyt syön Fevarinia 100mg/vrk, stressiaikaan 200mg/vrk. Lääkitys on kuitenkin hyvin yksilöllistä, joten tästä ei ole välttämättä jollekin muulle apua. Fevarin nukuttaa todella paljon, mutta mieluummin nukun 12 tunnin yöunia kuin tärisen paniikissa sängyn alla...
Ei se "sairaus" millään lääkkeillä lähe syvenee ehkä.
Kokeilkaa mieluummin tälläistä menkää vaikkaa keskellä mehtää ja huutakaa sielunne pohjista taivallee sitten kun tuntuu siltä nii istuu paikallensa ja sulje silmöt ja kuuntele
En taho enkä syyttele ketää vain jaan oman mielipideeni asijasta, rauha mailmaan ja voimia elämän ;)
Kysymys:
Mistä tietää, ettei syö lumelääkkeitä?
Vastaus:
Siitä, että kun jättää lääkkeet pois,
löytää itsensä itkemästä suihkualtaan nurkasta.
samoja kokenut . nyt n.8 vuotta elämää sipramilin kanssa ja en minäkään ole ajatellut luopua lääkityksestä . suvussa on paniikkihäiriötä sairastavia erityisesti naisia useampiakin ja olen ajatellut että se on minun elämäni pieni risti jota kannan . kiitos Taivaan Isälle , että olet saanut uskon sydämeesi . kaikkea hyvää ja siunausta elämääsi !
Sairastuin viime joulukuussa paniikkihäiriöön stressin ja ylirasituksen vuoksi. Sain joka päivä ainakin yhden kohtauksen, yleensä nukahdettuani. Aloin syömään bentsoja säännöllisesti.
Istuin jatkuvasti koneella lukemassa juttua paniikkihäiriöstä, tarkkailin itseäni ja etsin itsestäni mitä ihmeellisimpiä oireita. Lietsoin kauheaa pelkoa itseeni joka pahensi tilannettani ja voila!, noidankehä oli valmis! Valvoin yöt peläten että saan kohtauksen heti kun nukahdan!
Lopulta miestäni alkoi suoraan sanottuna vituttamaan jatkuva vatvominen, pelkoni ja lääkkeiden napsiminen. Aluksi suututti että mies vähätteli kärsimystäni, mutta pikkuhiljaa tajusin että poljen paikallani ja mieheni on täysin oikeassa!
Ensimmmäinen askeleeni oli lääkkeiden poisjättäminen, vaikka kohtauksia tuli jatkuvasti. Pidin kuitenkin pilleripurkkia vieressäni öisin vaikka en lääkettä ottanutkaan. Oloa helpotti se että ne olivat siinä vieressä, eli pillerit auttoivat vaikka olivatkin siellä purkissa. =)
Opettelin suhtautumaan paniikkihäiriöön realistisesti ja ajattelemaan järkevästi kohtauksen aikana. Kun ymmärsin kohtauksieni aikana että kaikki on hyvin ja ajattelin että tää on kohta ohi niin olo helpottui nopeasti. Lopulta pelkoni kohtauksen saamisesta katosi täysin. Ajattelin että perhana soikoon, tulkoon jos on tullakseen!
Jätin tietokoneella istumisen täysin ja keskityin asioihin jotka kiinnostavat minua. En ajatellut hetkeäkään paniikkihäiriötä! Aloin käydä kävelyllä ja jumppaamaan kotona, koska ei ollut rahaa mennä kuntosalille saati jumppatunneille.
Ainoa ajatus oli et mä haluan parantua ja mähän myös parannun!
Lopulta kohtaukset eivät tuntuneet enään miltään, ne tuli ja meni ja pikkuhiljaa niitä tuli aina vain harvemmin.
Elämän muutokset ja läheisten tuki auttoivat mut jaloilleni ja nyt en ole saanut kohtauksen kohtausta pitkään aikaan!
Olihan mullakin toivottamat hetkeni, mutta ajattelin vaan et ne on vaan pieni kompastuskivi matkalla parantumiseen!
Nyt mä neuvonkin teitä muita ottaan itseänne niskasta kiinni! Vaikka kuinka tuntuis turhalta uskoa parantumiseen kaiken sen sekasorron keskellä ni yrittäkää edes! muuttakaa elämän tapojanne ja uskokaa parantumiseen! Paniikkihäiriön ei pidä antaa lannistaa, koska se vaan pahentaa asiaa.
Itseäni vahvisti se että kerta toisensa jälkeen huomasin että olin selvinnyt kohtauksesta ilman lääkkeitä.. ja arvatkaas miltä tuntui kun kohtauksien välillä saattoi olla montakin päivää! =) Tsemppiä teille kaikille, mä todella toivon että te pääsette paniikkihäiriöstänne yli!
hei kaikki paniikkihäiriöiset..olen sairastanut jo 8 vuotta paniikkihäiriötä ja nyt vasta tilasin ajan mielenterveys toimistoon..sain lääkityksen jota nyt olen syönyt noin viikon ajan.tiedän että menee viikkoja jolloin lääke rupeaa vasta kunnolla auttamaan mutta helpottaa jo tieto siitä että tulee päivä jolloin voin paremmin.sain kohtauksia lähes päivittäin.kaupat ja kaikki sellaiset joissa oli paljon ihmisiä saivat aikaan sen että sain kohtauksia.huimasi,sydän hakkasi,ahdisti,kurkkua kuristi päivisin.pilasin monta vuotta elämästäni siihen etten hakenut apua mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.hakekaa ajoissa apua älkää odottako sillä kokemuksesta voin sanoa että tilanne pahenee ja riistäytyy käsistä..voimia teille kaikille jotka kärsitte tästä..olisi kiva kuulla mielipiteitänne ja kokemuksia..mikä teitä on auttanut yms..
Kuulostaa tutulta.
Olen itse kamppaillut paniikkihäiriön kanssa vuosia. Tämä tauti on siitä petollinen, että se saattaa uinua vuosia lähes vaivaamatta, kunnes taa aktivoituu elämäntilanteiden mukaan.
Sain itse ensimmäisen diagnoosin n. kahdeksan vuotta sitten, nuorena ja elämänmyönteisenä. Pärjäsin ilman lääkitystä pitkään. Olin lähes oireeton, kunnes mieheni kuoli 32 vuotiaana. Jäin yksinhuoltajaksi ja paniikki puhkesi oikein todella. Sain apua Zoloftista. Syön sitä pienellä annoksella jo neljättä vuotta. Paniikki on lähes hallinnassa, mutta ei poissa. Mitenkähän tästä pääsisi kokonaan eroonP??????????
Hei! Kiva että olette kaikki kommentoineet mun eka viestiä. Kuten sanoin, mulla on vielä hitusen oireita, mutta en anna niiden pilata elämääni. Suhtaudun tähän siten, että kaikilla meillä on ristimme. Mulle riittää, että pystyn elämään suht.koht. täysipainoista elämää. Tietysti mulla on pohjana se kokemus, että olin hetken aikaa paniikkihäiriön vuoksi lähes 100% invalidi, jumissa omassa asunnossani. Siihen suhteutettuna nykyinen elämäni tuntuu ruusuiselta.
Olen siis uskovainen, ja tiedän monta tapausta, jotka ovat parantuneet täydellisesti paniikkihäiriöstä rukouksen avulla. Minä joudun edelleen syömään lääkkeitä, mutta uskon, että Jumala sallii sen jostain syystä. Hän näkee kokonaisuuden. Olen nöyrtynyt todella paljon paniikkihäiriön vuoksi, kaikenlainen turha ylpeys on jäänyt pois.
Lukekaa parantumis-esimerkkejä esim. Pirkko Jalovaaran sivuilta, www.rukouskustannus.fi
Suosittelen myös Seppo Juntusen rukoustilaisuuksia, www.rukouspalvelu.fi
Todellakin, ihan oikeasti ihmiset siellä parantuvat. Jumala on parantunut minulta muita "parantumattomia" sairauksia, mutta toistaiseksi paniikkipilleri ovat vielä kuvioissa.
Siunausta teille!