En tiedä miten nyt puhuisi, mutta puff... Elämä on pomppinut kirjaimellisesti laidasta laitaan ja tuntuu, että pysyykö enää mikään radallaan.
Nyt sain sijaisuuden päiväkodista, tosin Jouluun asti, mutta nyt ja parin viikon aikana, tunnun tekeväni koko ajan virheitä. Tuntuu, etten jaksa, kun vakituiset ja pitkään olleet ihmiset katsovat pitkään, että miten tuo ei osaa yhtä helvetin vaippaa laittaa kunnolla. Ja tuntuu, että se ystävällisyys on vain lumetta, että lopuksi ne vain nauravat minulle. Töiden jälkeen en vaan jaksa hymyillä tai olla ihmisten kanssa, vaan istun koneelle ja suljen silmäni, toivoen, että pääsisi tästä kaikesta pois.
Työhistoria ei ole mikään kultainen. Koulussa minulla työharjoitteluni vanhusten puolella, jossa ohjaajani ja varaohjaajani nauroivat selkäni takana näyttösuunnitelmalleni. Koska siinä on kirjoitusvirheitä. (Minulla on lukihäiriö, mutta en osannut silloin yhdistää sitä siihen kunnolla, koska olin tyhmä.)
Kolmas vuosi koulussa alkoi, niin olin 15 viikkoa päiväkodissa harjoittelemassa, missä en saanut yhtään positiivista kiitosta ohjaajaltani. Ohjaaja oli naispuolinen henkilö ja raskaana. Tämä taas jätti sen trauman, että en halua olla tekemisissä raskaana olevien ihmisten kanssa tekemisissä. Varsinkaan työelämässä. Yhtenä esimerkkinä voisin sanoa, että tämä ohjaaja antoi KESKEN välipalan jakamisen minulle lapun, missä luki mitä tein väärin ja hän itse istui kiikussa katsomassa minua kuin haukkaa. Sen jälkeen pelkäsin ja ahistuin aina, kun piti jakaa välipalaa. Myös sain usein paniikkikohtauksia, jolloin valehtelin, että olin sairaana. En vain pystynyt. Suoritin kurssin juuri ja juuri. Opettajaani en voinut tukeutua, koska opettajani vihasi minua.
Työelämä ei sen parempaa... Ekassa vakituisessa paikassa, ohjaajani vittuili minulle kirjaimellisesti ja työkaverina ollut sairaanhoitaja myös teki monesti illasta aamuun vuoroja. (Myöhemmin sain selville, että tämä sairaanhoitaja rikkoi lakia ja eikä antanut minulle niitä 11h levähdystaukoja, kun työt loppuivat 10 ja aamulla alkoi jo 7:20)
Jätin työni ja tein keikkaa, mutta näissäkään ei hyvin. Sairaalassa keikkalaisena, työkaverit kohtelivat minua kuin roskasäkkiä. Kun piti kirjata, niin pääsin vasta 19 illalla kirjaamaan päivän tapahtumat, ennen kuin työt loppuisivat 19:45 ja minua hoputettiin, että pitää kirjoittaa äkkiä, että tämä ihminen voi myös kirjata. Kun ihminen, jonka tunnuksilla kirjasin, kirjasi 2 minuutissa asiansa ja meni sitten lukemaan iltalehden sivuja.
Myös tässä samaisessa sairaalassa minua on syrjitty ja katottu pitkään. Koska olet vain lähihoitaja, olet vain roska. Ilmeellä. Mukaviakin osastoja on, mutta niissäkin on pari hoitajaa, jotka vihaavat minua. Joten jätin keikkailuni ja nyt on tosiaan yritys päiväkodissa.
Mutta nyt tuntuu jo, etten kestä tätä kuukautta. En jaksa enää sitä selkäänpuukotusta ja selän takana puhumista. Ammatinvalinta on vahvasti mielessä, mutta sitten ahdistun, mihin voisin hakea enää. Olen sen verran tyhmä, etten pärjää missään. Varmaan sen takia hain typeryydessäni tähän ammattiin. Koska tämä saattuu olemaan "helppo".
Nytkin koko ajan tuntuu pahalta, että jäin sairaslomalle (äkäinen flunssa) ja katsovat pahalla, kun palaan loppuviikosta töihin ja houkutus saada kaksi viimeistä päivää vapaaksi on suuri, että saisin... Saisin vain olla pois sieltä. Haluan vain kadota, en osaa kirjaimellisesti mitään. Jospa tämä kaikki tuska loppuu, kun täytän 30 ja voin tehdä sen itsemurhan viimeinkin.
Nyt sain sijaisuuden päiväkodista, tosin Jouluun asti, mutta nyt ja parin viikon aikana, tunnun tekeväni koko ajan virheitä. Tuntuu, etten jaksa, kun vakituiset ja pitkään olleet ihmiset katsovat pitkään, että miten tuo ei osaa yhtä helvetin vaippaa laittaa kunnolla. Ja tuntuu, että se ystävällisyys on vain lumetta, että lopuksi ne vain nauravat minulle. Töiden jälkeen en vaan jaksa hymyillä tai olla ihmisten kanssa, vaan istun koneelle ja suljen silmäni, toivoen, että pääsisi tästä kaikesta pois.
Työhistoria ei ole mikään kultainen. Koulussa minulla työharjoitteluni vanhusten puolella, jossa ohjaajani ja varaohjaajani nauroivat selkäni takana näyttösuunnitelmalleni. Koska siinä on kirjoitusvirheitä. (Minulla on lukihäiriö, mutta en osannut silloin yhdistää sitä siihen kunnolla, koska olin tyhmä.)
Kolmas vuosi koulussa alkoi, niin olin 15 viikkoa päiväkodissa harjoittelemassa, missä en saanut yhtään positiivista kiitosta ohjaajaltani. Ohjaaja oli naispuolinen henkilö ja raskaana. Tämä taas jätti sen trauman, että en halua olla tekemisissä raskaana olevien ihmisten kanssa tekemisissä. Varsinkaan työelämässä. Yhtenä esimerkkinä voisin sanoa, että tämä ohjaaja antoi KESKEN välipalan jakamisen minulle lapun, missä luki mitä tein väärin ja hän itse istui kiikussa katsomassa minua kuin haukkaa. Sen jälkeen pelkäsin ja ahistuin aina, kun piti jakaa välipalaa. Myös sain usein paniikkikohtauksia, jolloin valehtelin, että olin sairaana. En vain pystynyt. Suoritin kurssin juuri ja juuri. Opettajaani en voinut tukeutua, koska opettajani vihasi minua.
Työelämä ei sen parempaa... Ekassa vakituisessa paikassa, ohjaajani vittuili minulle kirjaimellisesti ja työkaverina ollut sairaanhoitaja myös teki monesti illasta aamuun vuoroja. (Myöhemmin sain selville, että tämä sairaanhoitaja rikkoi lakia ja eikä antanut minulle niitä 11h levähdystaukoja, kun työt loppuivat 10 ja aamulla alkoi jo 7:20)
Jätin työni ja tein keikkaa, mutta näissäkään ei hyvin. Sairaalassa keikkalaisena, työkaverit kohtelivat minua kuin roskasäkkiä. Kun piti kirjata, niin pääsin vasta 19 illalla kirjaamaan päivän tapahtumat, ennen kuin työt loppuisivat 19:45 ja minua hoputettiin, että pitää kirjoittaa äkkiä, että tämä ihminen voi myös kirjata. Kun ihminen, jonka tunnuksilla kirjasin, kirjasi 2 minuutissa asiansa ja meni sitten lukemaan iltalehden sivuja.
Myös tässä samaisessa sairaalassa minua on syrjitty ja katottu pitkään. Koska olet vain lähihoitaja, olet vain roska. Ilmeellä. Mukaviakin osastoja on, mutta niissäkin on pari hoitajaa, jotka vihaavat minua. Joten jätin keikkailuni ja nyt on tosiaan yritys päiväkodissa.
Mutta nyt tuntuu jo, etten kestä tätä kuukautta. En jaksa enää sitä selkäänpuukotusta ja selän takana puhumista. Ammatinvalinta on vahvasti mielessä, mutta sitten ahdistun, mihin voisin hakea enää. Olen sen verran tyhmä, etten pärjää missään. Varmaan sen takia hain typeryydessäni tähän ammattiin. Koska tämä saattuu olemaan "helppo".
Nytkin koko ajan tuntuu pahalta, että jäin sairaslomalle (äkäinen flunssa) ja katsovat pahalla, kun palaan loppuviikosta töihin ja houkutus saada kaksi viimeistä päivää vapaaksi on suuri, että saisin... Saisin vain olla pois sieltä. Haluan vain kadota, en osaa kirjaimellisesti mitään. Jospa tämä kaikki tuska loppuu, kun täytän 30 ja voin tehdä sen itsemurhan viimeinkin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itsemurha ei kannata. Olen itse yrittänyt kolmesti,ja olen iloinen siitä että olen hengissä. Joten kokemusta on asiasta,ja olen juuri päässyt peruskoulusta tänä keväänä ja olen nyt työelämässä. Onko sinulla ketään läheistä kenelle voisit puhua näistä,sillä asiat näyttävät vaivaavaan mieltäsi,ja niistä olisi mielestäni hyvä puhua vaikka jollekkin hyvälle ystävälle,tai vaikka ihan ammatti ihmiselle. Ammatti avun hakeminen voi olla todella vaikeaa,mutta yritä. Voimia! :)