Aborttioikeus jakaa ihmiset mielipiteineen kahtia, jotkut puolustavat naisen oikeutta päättää kehostaan, toiset puolustavat sikiön oikeutta syntyä ja kasvaa pieneksi ihmiseksi. Myös näiden kahden mielipiteen kannattajat jakautuvat kahtia, he jotka puolustavat aborttioikeutta joissainmäärin ja he jotka eivät missään nimessä sitä sallisi.
Mikä sitten ajaa naisen siihen päätökseen että keskeyttää raskautensa. Syitä on monia, yhtä monta kuin ratkaisuun päätyneitäkin. Usein saa kuvan keskustelupalstoilta / blogeista / mielipidesivustoilta että ihmiset tekevät abortteja huvikseen, että se olisi jotenkin mukavaa.
Vaikea elämäntilanne. Millainen on niin vaikea elämäntilanne että pitäisi päättää alkanut raskaus? Jos tämä on syynä aborttiin niin osa ihmisistä katsoo kieroon ja supittelee seläntakana ihmisen vain "hurvitelleen ja nyt ei sitten kanneta vastuuta"
Entä jos ruvettaisiin miettimään tätä vaikeaa elämäntilannetta syyttelemättä toisia, kuvitellaan vaikka että milla 14v on raskaana ja kärsii vakavasta masennuksesta, onko kohtuullista että milla saa päättää raskautensa ja hakea masennukseensa apua? Mielestäni on.
Vastaavassa tilanteessa taas jos maija 25 v on raskaana ja ei kärsi vakavasta masennuksesta, ja vaikea elämäntilanne on keskeneräiset opinnot, olisi mielestäni syytä harkita kahdesti.
Sosiaaliseksi syyksi lasketaan myös raiskauksen uhriksi joutuminen. Onko kohtuullista olettaa että ihminen pystyisi kantamaan raiskaajansa lapsen ja synnyttämään sen ilman että mielenterveytensä kärsii vakavasti? Oletteko miettineet millainen myräkkä raiskauksen uhrilla on edessä sosiaalisissa suhteissaan? Työpaikallaan? Se kipu ei lähde pois vaikka lapsen antaisi synnytyksen jälkeen pois.
Silti, siinä kuolee pieni ihmisenalku, mutta se on pienempi paha kuin tuon kokonaisen ihmisen psyyke.
Kuitenkin sosiaalisia syitä on mm.
- koulujen keskeneräisyys, ne voi käydä myöhemminkin.
-lapsen hoito olisi kohtuuton rasitus , lapsen voi antaa adoptioon ( tässäkin tosin se, että kuka kykenee kantamaan vauvaa 9kk ja sen jälkeen antamaan sen pois)
-lapsen epäillään olevan vammainen , jaa, vammaisillako ei sitten ole oikeutta elää? ( tosin, tässäkin se että jos lapsen elämästä tulisi niin kivulias ja lyhyt että abortti olisi armeliaampi ratkaisu, olisi se mielestäni hyväksyttävää)
Kun aborttia ruvetaan pohtimaan tunteella, tulos on tämä. "En hyväksy MUTTA jos.." Varmaan suurimmalla osalla meneekin näin. ( Tai Hyväksyn, PAITSI jos..)
Mikä sitten ajaa naisen siihen päätökseen että keskeyttää raskautensa. Syitä on monia, yhtä monta kuin ratkaisuun päätyneitäkin. Usein saa kuvan keskustelupalstoilta / blogeista / mielipidesivustoilta että ihmiset tekevät abortteja huvikseen, että se olisi jotenkin mukavaa.
Vaikea elämäntilanne. Millainen on niin vaikea elämäntilanne että pitäisi päättää alkanut raskaus? Jos tämä on syynä aborttiin niin osa ihmisistä katsoo kieroon ja supittelee seläntakana ihmisen vain "hurvitelleen ja nyt ei sitten kanneta vastuuta"
Entä jos ruvettaisiin miettimään tätä vaikeaa elämäntilannetta syyttelemättä toisia, kuvitellaan vaikka että milla 14v on raskaana ja kärsii vakavasta masennuksesta, onko kohtuullista että milla saa päättää raskautensa ja hakea masennukseensa apua? Mielestäni on.
Vastaavassa tilanteessa taas jos maija 25 v on raskaana ja ei kärsi vakavasta masennuksesta, ja vaikea elämäntilanne on keskeneräiset opinnot, olisi mielestäni syytä harkita kahdesti.
Sosiaaliseksi syyksi lasketaan myös raiskauksen uhriksi joutuminen. Onko kohtuullista olettaa että ihminen pystyisi kantamaan raiskaajansa lapsen ja synnyttämään sen ilman että mielenterveytensä kärsii vakavasti? Oletteko miettineet millainen myräkkä raiskauksen uhrilla on edessä sosiaalisissa suhteissaan? Työpaikallaan? Se kipu ei lähde pois vaikka lapsen antaisi synnytyksen jälkeen pois.
Silti, siinä kuolee pieni ihmisenalku, mutta se on pienempi paha kuin tuon kokonaisen ihmisen psyyke.
Kuitenkin sosiaalisia syitä on mm.
- koulujen keskeneräisyys, ne voi käydä myöhemminkin.
-lapsen hoito olisi kohtuuton rasitus , lapsen voi antaa adoptioon ( tässäkin tosin se, että kuka kykenee kantamaan vauvaa 9kk ja sen jälkeen antamaan sen pois)
-lapsen epäillään olevan vammainen , jaa, vammaisillako ei sitten ole oikeutta elää? ( tosin, tässäkin se että jos lapsen elämästä tulisi niin kivulias ja lyhyt että abortti olisi armeliaampi ratkaisu, olisi se mielestäni hyväksyttävää)
Kun aborttia ruvetaan pohtimaan tunteella, tulos on tämä. "En hyväksy MUTTA jos.." Varmaan suurimmalla osalla meneekin näin. ( Tai Hyväksyn, PAITSI jos..)
Vastaukset 11
Vanhimmat
"Sosiaaliseksi syyksi lasketaan myös raiskauksen uhriksi joutuminen."
Kyllä se menee ihan sinne "eettisiin syihin" (joita kaikkiaan siis 0,1%), ainakin jos rikosilmotus on tehty.
Raiskaus ei välttämättä ole tullut ilmi ennen abortin hakemista. Vielä (ikävä kyllä) suurin osa naisista jotka joutuvat raiskauksen uhriksi eivät tee rikosilmoitusta koska häpeävät. On myös paljon raiskauksia joita sattuu perhe piirissä.
Yksi asia mikä näissä keskusteluissa unohdetaan toistuvasti, on halu tai haluttomuus, se haluaako nainen lapsen vaiko ei. Vaikea elämäntilanne voi toki olla se perimmäinenkin syy sellaisilla, jotka haluaisivat lapsen, mutta elämäntilanteensa vuoksi eivät katso sen valitettavasti nyt olevan mahdollista. Toisaalta, jos tosiaan lapsensa haluaisi synnyttää, hirveän sääli minusta on, jos elämäntilanteen antaa sen yli mennä, toki riippuen elämäntilanteestakin.
Minusta erittäin hyvä syy aborttiin, oikeastaan yksi parhaista, on se, että nainen ei halua lasta. Sellaisessa tilanteessa ns. "kevyempikin" elämäntilanne tuntuu huonommalta, kuin jollekulle toiselle huomattavasti raskaampikin. Minä valitsin synnyttämisen tilanteessa, jossa varmaan moni tekisi abortin: 16 vuotiaana, lapsen isän jättämänä ja vasta peruskoulun ehdin loppuun saattaa ennen synnytystä. Syy minun valintaani oli se, että halusin juuri sitä, halusin pitää lapseni. En hetkeäkään tuomitse niitäkään, jotka vastaavassa tilanteessa eivät halua ja päätyvät aborttiin. Minäkin sain valita, sain tehdä kuten itse halusin, saman suon muillekin mielelläni.
Aikuisenakaan emme halua lapsia aina, jotkut meistä eivät halua niitä koskaan. Minusta lapsitoive on asia, jota pitäisi saada kuunnella ja kunnioittaa, ja jostain syytä se unohtuu, varsinkin aborttikeskusteluissa, ikäänkuin sillä ei olisi mitään väliä. Sillä on väliä vain silloin, jos nainen haluaa lapsia, jollei halua, nainen on vain läpi-itsekäs ämmä, jonka halut ja "oikut" ovat niin merkityksettömiä, ettei niistä kannata edes puhua asiallisesti.
"- koulujen keskeneräisyys, ne voi käydä myöhemminkin."
Entä jos haluaa käydä ne nyt eikä muutenkaan koe olevansa valmis vanhemmuuteen, ainakaan vielä? Eikun vastentahtoinen synnytys ja lapsi adoptioon? Kuka muistaa sitten naista, joka siitä traumatisoitui enemmän, kuin olisi raskauden keskeytyksestä konsanaan traumatisoitunut?
"-lapsen hoito olisi kohtuuton rasitus , lapsen voi antaa adoptioon ( tässäkin tosin se, että kuka kykenee kantamaan vauvaa 9kk ja sen jälkeen antamaan sen pois)"
Niinpä ;) Minusta kaikkein oleellisinta on juuri tuo suluissa oleva kysymys. Se on juuri se asia, mitä tosiaan pitäisi miettiä, ennenkuin adoptiota alkaa kenellekään mainostamaan. Entä jos naisen elämäntilanne on oikeasti niin huono, että hän kokee, ettei hänellä yksinkertaisesti vain ole resursseja jaksaa huolehtia siitä lapsesta? Entä jos hän kokee, että lapsesta luopuminen on helpompaa silloin, kun sen elämä on hädintuskin vasta alkanutkaan, kuin olisi antaa pois yhdeksän kuukautta kantamansa ja synnyttämänsä ihan oikea, elävä ja ilmaa hengittävä lapsensa? Onko hän vain itsekäs jos abortti on se ratkaisu, jonka kanssa hän voisi elää paremmin? Entä miten hän kertoisi sukulaisilleen, työkavereilleen ja satunnaisille vauvamasun onnittelijoille, ettei lastaan pidä? Ihan samat vaikeudet naislla adoptioon antamisessa voi olla kuin raiskatuillakin on. Entä jos naisella on lapsia jo ennästään, kuinka hän kertoo heille, että tämän vauvan äiti antaa pois?
"-lapsen epäillään olevan vammainen , jaa, vammaisillako ei sitten ole oikeutta elää? ( tosin, tässäkin se että jos lapsen elämästä tulisi niin kivulias ja lyhyt että abortti olisi armeliaampi ratkaisu, olisi se mielestäni hyväksyttävää)"
Entä jos perheellä ei ole resursseja hoitaa ja kasvattaa vammaista lasta? Vammaiset eivät adoptiomarkkinoillakaan varsinaisesti kovaa huutoa ole. Jopa Suomessa jää adoptioon annettuja vammaisia lapsia adoptoimatta.
Paljon ajateltavaa, paljon kysymyksiä ja paljon erilaisia näkökulmia. Mukavaa olisi, jos sen lisäksi, että itsellä on mielipiteet, pystyisi edes jollain tasolla ymmärtämään toisenlaisiakin valintoja, vaikkei itse samoin valitsisikaan ja vaikkei niiden oikeutusta samoin näkisikään.
Kiitos hyvästä keskusteluavauksestasi :)
"Yksi asia mikä näissä keskusteluissa unohdetaan toistuvasti, on halu tai haluttomuus, se haluaako nainen lapsen vaiko ei"
- Tottakai, mutta jos on mahdollista tietää ehkäisyn pettäneen ( tosin tämä on mahdollista vain kondomi ehkäisyllä), olisi hyvä ottaa jälkiehkäisypilleri. Toki jokaisella lapsella on oikeus olla toivottu ja rakastettu. Tai edes iloinen vahinko.
"Minusta kaikkein oleellisinta on juuri tuo suluissa oleva kysymys. Se on juuri se asia, mitä tosiaan pitäisi miettiä, ennenkuin adoptiota alkaa kenellekään mainostamaan."
Sanotaanko näin että pidän adoptiota tietyissä tilanteissa hieman parempana vaihtoehtoina kuin aborttia. Mutta ne jotka eivät ole koskaan synnyttäneet, rakastuneet masuasukkiinsa, tunteneet sen liikkuvan, lyövät kovasti rumpua adoptiosta. (Varsinkin miehet)
"Entä jos perheellä ei ole resursseja hoitaa ja kasvattaa vammaista lasta?"
Siihen tietysti saa erityisapua, ja se on hirveän antoisaa loppupeleissä. Kymmenen kertaa raskaampaa mutta myös antoisampa. Mistä tiedän? Olen kasvanut perheessä downin syndrooma tätini kanssa, hetkeäkään en vaihtaisi pois ja nykyisin työskentelen vammaisten lapsien kanssa.
Sanot, että vammaisten lasten vanhemmat saavat apuja. Se on totta, mutta osaatko huomioida sen, että vaikka miten jotkut pitävät vammaisia antoisina ja ihanina niin kaikilla ei vain rahkeet riitä niiden kanssa toimimaan. Varsinkaan jos vammainen on oma lapsi.
On eri asia työskennellä vammaisten parissa kuin elää semmoisen kanssa 24/7.
Itse ainakin vaikka miten olen itse hoitoalan ammattilainen ja suurimman osan ajasta rakastan työtäni niin vammaiset on se asiakas ryhmä josta en tykkää ja joiden kanssa en vain jaksa olla ja toimia.
On toki myös huomioitavaa sekin, että vammaisuuden asteita on erilaisia. On lievempiä muotoja ja vaativampia muotoja. Jokainen asettaa vanhemmille omat haasteensa vammaisen lapsen kanssa.
Vaikka itse en vammaisten kanssa halua työskennellä, arvostan silti ylikaiken heitä jotka heidän seurassa tykkää työskennellä. Se ei ole helppoa, mutta nostan hattua heille ja kunnioitan heitä hyvin paljon!
En itse halua koskaan lapsia. Viha on sana mitä olen täällä yhdessä vaiheessa viljellyt ja se on johtunut ihan vain siitä, että olen tietyllä tapaa provosoitunut tuon palstan häirikön teksteistä. En voi kuitenkaa sanoa, että kaikkia lapsia vihaisin. Mieheni suvussa on kaksi aivan ihanaa pientä jätkää joiden seurasta nautin ja joiden kanssa on kiva tuusailla yhdessä vaikka ja mitä. Enkä todellakaan halua heille mitään pahaa ikinä tapahtuvan.
Miksi sitten kommentoin vain yhtä osiota tekstissäsi? Ehkäpä siksi, että jotenkin tuli kirjotuksestasi sellainen kuva, että kun lerran sinä tykkäät olla vammaisten kanssa tekemisissä niin silloin muidenkin tulisi tykätä ja haluta sitä samaa.
En tarkoita kuitenkaan pahaa sinulle tekstilläni ja siksi yritänkin rakentavasti kirjotella.
Kieltämättä on ihanaa, että palstalle olemme saaneet henkilön joka osaa vastustaa abortteja asiallisesti ja jolta saa fiksuja kommentteja takaisin. :)
Ei kaikkien tarvitsekaan vammaisista tykätä. Olen myös elänyt vammaisen ihmisen kanssa 24/7 liki 16 vuotta joten tiedän myös mitä elämä on tällaisen henkilön kanssa. Ja hän on juuri innoittanut minut alalle, ja yhtäkään työpäivää en vaihtaisi pois. Sitä jotenkin oppii rakastamaan henkilöitä jotka kykenevät aina näkemään ihmisessä hyvää. Kaikkien ei tietenkään tarvitse olla tätä mieltä :)
Ps. sitä fiksuutta en voi taata mutta pyrin olemaan aina asiallinen :D Tai edes hauska, tai edes jotain siltä väliltä ;)
"Mistä tiedän? Olen kasvanut perheessä downin syndrooma tätini kanssa, hetkeäkään en vaihtaisi pois ja nykyisin työskentelen vammaisten lapsien kanssa. "
Kaikki kunnia sinulle asenteestasi vammaisia kohtaan. Mutta mielestäni on eri asia elää perheessä, missä on täti, jolla vamma kuin olla 24/7 vastuussa siitä vammaisesta ja koettaa samalla hankkia itselle elanto ja järjestää elämänsä muuten eli vanhempana jossa vammainen lapsi. Vammainen on monesti toisille antoisa kokemus, mutta kohtuuton kuormitus niille, joilla on tästä vammaisesta suurin vastuu.
Olen ollut myös suuresti vastuusda tädistäni jonka kehitys on n. 4-5v lapsen tasolla, ja olin silloin alaikäinen. Myös äitini menehdyttyä tätini asui kanssani, ja vastuu oli kokonaan minun. Onhan se rankkaa
Mutta antaa myös paljon :)
Hienoa, että olet päässyt down-vammaisten maailmaan siten sisään ja saanut siitä merkityksen elämään. Tuntuu kuitenkin vähän oudolta, että joku sälyttää vastuun alaikäiselle vammaisesta, vieläpä aikuisesta, jotka saattaa olla hyvin arvaamattomia ja aggressiivisia ja vanhemmalla iällä dementia vaikuttaa vielä asiaan (jotkut luulee varsinkin katsottuaan "toisenlaisia frendejä", että down-vammaiset on aina aurinkoisia ja ihania, eivät ole siis eläneet down-perheessä). Juridista vastuuta sinulla ei kuitenkaan alaikäisenä ole ollut, eli jos jotain olisi sattunut, et olisi ollut vastuullinen.
Tajuan kyllä, että jos perheessä on vammainen, vastuuta on pakkokin jakaa, mutta vammaisen vanhemman osa on kaikkein raskain, henkinen taakka siitä että OMA lapsi ei ole terve ja siltä lienet säästynyt, koska tätisi on iäkäs ja muut ovat nämä järkytykset ja elämän järjestäneet. Vanhemmilla on suurin huoli siitä, miten lapselle käy, jos itsestä aika jättää ennen. Onko tätisi vielä elossa? Down-ihmisillä keskimääräinen elinikä on lähteideni perusteella alle 50 v. Eliniän odote on vuosisadassa nelinkertaistunut, leikkaushoidon jne vuoksi.
http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/naytaartikkeli/tunnus/nak04537
"vammaisen vanhemman osa on kaikkein raskain"
Tätä en epäile hetkeäkään, valitettavasti kuitenkin mummini menehtyi niin aikaisin etten muista häntä juuri ollenkaan. Äitini, kasvatti ja piti siis huolta tädistäni loppuunsa saakka, muutama vuosi sitten äitini kuitenkin menehtyi sairaalassa saamaansa verenmyrkytykseen.
"arvaamattomia ja aggressiivisia"
No tuota, en ole koskaan pitänyt tätiäni agressiivisena, jos hän suuttuu jostakin kiukuttelee hetken kuin viisi vuotias mutta siihen pitää osata suhtautua ja ajatella että hänhän on kuin viisi vuotias! Arvaamaton kyllä, esim ulos ei saanut päästää yksin pitkäksi aikaa koska saattoi lähteä "lenkille" ja sitten etsittiin kissojen ja koirien kanssa. (tässäkin tapauksessa taas 5v lapsi vertaus) , mutta ei kuitenkaan koskaan väkivaltainen!
"Onko tätisi vielä elossa? Down-ihmisillä keskimääräinen elinikä on lähteideni perusteella alle 50 v. Eliniän odote on vuosisadassa nelinkertaistunut, leikkaushoidon jne vuoksi."
On elossa, tosin nyt vanhemmalla iällä (downilla vanha 56v) sairastellut paljon, sairastui viime keväänä tia-häiriöön (ohimenevä aivoverenkiertohäiriö) sydänleikkauksen jälkeen, mutta ihmeen kaupalla selvisi ja normalisoitui entiseen. Oli siis hetken aikaa täysin puhekyvytön eikä kyennyt käymään itsenäisesti wcssä tms. Nyt kuitenkin erittäin pirtsakkana taas, wcssä käynti onnistuu itsenäisesti ja puhe on ymmärrettävää.