On hieman surullinen mieli, kun kävin juttelemassa ja toivottamassa näkemiin ja siunausta eräälle ystävälleni, Alzheimeria sairastavalle rouvalle, joka muuttaa huomenna kauemmas asumaan, hoitokotiin lähemmäs poikansa perhettä. Olen kuljettanut häntä melko pitkään seurakuntaan, käsityöpiiriin, kuoroharjoituksiin ja ottanut mukaan kylään ym. mutta asuminen palvelutalossakaan ei enää onnistu, kun karkaamisia sattuu niin tiheään ja eksyy yksin kulkiessaan.
On kyllä tullut tilalle toinen henkilö, jolla ei ole liikaa vierailijoita, mutta hän ei ole niin liikkuvaa sorttia ja fyysinen kunto heikompi.
Kyllä se tuntuu vain haikealta, kun tietää että luultavasti ei tavata enää maan päällä. Hän vielä tuntee ja muistaa minut hyvin, mutta eläminen laitoksessa etenevän muistisairauden ja lisääntyvän lääkityksen alaisena haihduttaa muistot pian ja ei varmaan tule lähdettyä häntä sinnen tapamaan, kun tietää että ei enää muista ja tunnista kun olen. Onneksi on pojan perhettä lähempänä.
Sanoinkin siinä erotessa että jos ei tavata enää maan päällä niin kerran taivaankodissa.
On kyllä tullut tilalle toinen henkilö, jolla ei ole liikaa vierailijoita, mutta hän ei ole niin liikkuvaa sorttia ja fyysinen kunto heikompi.
Kyllä se tuntuu vain haikealta, kun tietää että luultavasti ei tavata enää maan päällä. Hän vielä tuntee ja muistaa minut hyvin, mutta eläminen laitoksessa etenevän muistisairauden ja lisääntyvän lääkityksen alaisena haihduttaa muistot pian ja ei varmaan tule lähdettyä häntä sinnen tapamaan, kun tietää että ei enää muista ja tunnista kun olen. Onneksi on pojan perhettä lähempänä.
Sanoinkin siinä erotessa että jos ei tavata enää maan päällä niin kerran taivaankodissa.
Vastaukset 39
Vanhimmat
Hatun nosto sinulle,ihan vilpitöntä respektiä.
Niinpä, taivaankodissa. Sen näkee sitten, jos näkee yleensä mitään.
Olen hoitanut 12v alzheimer-potilasta kotona. Tiedän jotain asiasta.
Esim. uskovainen ihminen alkaa kiroilla pahemmin kuin satamajätkä, ahdistelee seksuaalisesti kaikkea mikä liikkuu... ym..Kyllä ihanteet karisevat.
Lasketanko nämä teot joita sairaus aiheuttaa synniksi, olen monesti ajatellut. Tulee joskus mieleen että tällaisiako hän on salaa ajatellut terveenä ollessaan, nyt padot murtuvat ja kikki saasta tulee ulos.
Toivon että ei poisteta, kai täälä voi elämän realiteeteistakin puhua.
Hoidat työksesi muistisairaita ja noin vähänkö tiedät itse sairauden kulusta. Jos on ollut nuorena kirosa, niin voi alkaa kiroilemaan, koska elää sitä nuoruuttaan. Ja jos estot ovat sairauden vuoksi poistuneet, niin henkilö ei ole silloin vastuussa tekemisistään ja se tee syntiä. Ja ajatus ei ole vielä synti (se on kiusaus). Itseäsi kyllä nyt ihmettelen, että ajattelet noin asiakkaistasi. Eivät sairaat käytökselleen mitään enää voi? Siksihän olet joutunut heitä hoitamaan. Hoitajan tehtävä ei ole arvostella ja tuomita hodonkin vakaumusta.
Eikös hän kertonut hoitaneensa 12v kotona ja omaishoitaja ei ole välttämättä ammattilainen.
En ole koulutettu hoitaja, kukaan ei varmaan toivo "pääsevänsä" omaishoitajaksi.
Puolisoni oli uskovainen, en kuullut koskaan kiroilevan terveenä. Saati että olisi ahdistellut "pahat mielessä" alaikäisiäkin.
Lääkitys on auttanut jonkin verran. Alzheimer on hirveä sairaus, tuhoaa ihmisen persoonan.
Se on todella sairaus joka tuhoaa ihmisen aviot (aivot kutistuvat): ensin muisti ja sitten muu kongnitiivinen toiminta, lopulta myös fyiisinen olemus rapistuu. Kuolee kun esim. nielemisrefleksit loppuvat, mutta yleensä jokin infektio, keuhkomuume armahtaa. Loppuvuodet makaa reporankana vaippapotilaana pahnan pohjalla. Kyllä vihat, kiroilut, harhat ym. saa laittaa täysin sairauden piikkiin. Ei potilas ole tahallaan ilkeä.
Jos näette ulkona harhailemassa yksinäisen, yli keski-iän ylittäneen henkilön kepeissä vaatteissa, niin älää kulkeko ohitse. Rollaatorissa tai ranteessa voi olla nimi ja osoite ja voitte saattaa eksyneen kotiin tai soittaa apua.
Miksi laskettaisiin synniksi?
Meissä on kaikissa plus ja miinus.
Terveinä hallitsemme molemmat. Sairaus on juuri siinä, että hallitsemisen taito hiipuu. Mikään opittu ei säily.
Synti on asia, jonka ihminen tekee harkiten ja tietäen. Sairaus ei ole synti, eikä sen seuraukset myöskään.
Muista kuitenkin tämä, sanon sen kokemuksesta.
Ystävä/ystävät menevät pitkänkin matkan taakse
sairasta katsomaan.,vaikka kerran vuodessa.
Voin vakuuttaa ,että kyyneleet tulee ystäväsi silmiin, kun tapaa sinut.
Ja itsellesi tulee hyvä mieli. Meillä on matka yhteen suuntaan n.200km,
mutta se ei tunnu missään, aina on koko poppoo hyvällä mielellä
paluumatkalla.
Uskon kyllä, että tämä rouva ei enää tunnista vuoden päästä minua: kun jo nytkin sotkee lapset ja sisarukset ja ei tunnista kaikkia lähisukulaisiaan. Tietenkin poikkean häntä katsomaan jos on mahdollista ja käyn paikkakunnalla. Mutta rukoukset kannattelevat ja voihan laittaa kuvallisen kortinkin. Ja muistot elävät.
Palvelutalossa... jossa nyt olen käynyt.. on hyvä kontrolli karkaamiselle ja siellä niitä ei juurikaan ole sattunut... Aivan ihana osasto kolmannessa kerroksessa...josta pääsee pois vain hissillä. Hissiin on koodi-numerosarja...ja tiedoitettu etukäteen kaikille omaisille ja vierailijoille ettei hissiin otettaisi muita....
Tämä vain tästä kun monet lähtevät niin mielellään omille teille kulkemaan....ja se ei aina päädy onnellisesti.
Pakko päästä muutenkin pois kun hissillä. Sehän olisi tulipalon sattuessa hengenvaarallista.
Meidän kunnassa olevasta palvelutalosta ei voi karata. Dementikot ovat eri kerroksessa. Jokaisella on oma huone. Hyvä että ovat omassa kerroksessaan, vanhainkodilla eivät ole vaan kaikenlaisia yhdessä. Sieltäkään ei pääse karkuun. Nämä muistamattomat ovat hirveä vaiva sellaiselle joka on ajan tasalla mutta liikkuminen huonoa.
Ovat usein agressiivisia, väittävät toisen huonetta omakseen ym.
Äitini pelkää kahta naista, nämä eivät ole tässä maailmassa mutta ovat ketteriä jaloistaan.
Jo lähteissämme pitkälle matkalle, tiesimme, että jättäisimme jäähyväiset rakkaalle sukulaisellemme. Oli paha mieli nähdä, kuinka sairaus oli häntä muuttanut.
Silti hän yritti ylläpitää positiivisuutta, jonka häivääkään ei näkynyt hänen kasvoillaan, kun yllättäen kaarsimme pihalleen.
Elämä on luovuttamista, vähitellen kaikesta. Ystävän rakkaus säilyy silti ainiaan.
Muistoja ei kukaan vie.
Surullista on, että muistisairaalta katoaa myös suurin osa muistoista. Varmaan jollain tapaa elämä kantaa silloinkin.
Kun puhumme rumasti sairastuneesta ihmisestä, kannattaisi pitää mielessä, että samanlainen sairaus tai pahempikin saattaa osua omalle kohdalle, jos elää vanhaksi. Toisaalta voimme iloita tiedosta, että osa vanhuksista säilyttää toimintakykynsä 100-vuotiaaksi tai vanhemmaksikin. ;)
Muistisairaus voi iskeä nuorempaankin, vaikka sitä pidetään yleisenä vanhusten vaivana. Eräs tuttavani kuoli dementiaan jo nelikymppisenä.
Luettuani purkauksesi, säälitti ihan tosi säälitti.
Onko sinun elämäntyösi tehdä enkeli kiekuroita kutriesi yläpuolelle. Realistina ymmärtäisit, että tällaiset ongelmat ovat monille perheenjäsenille joka päiväistä elämää.
Annetaan altzerhimia sairasaville hyvä elämä, ei he sure sinua, ei he etsi ymmärtämystä tai sääliä.
He eivät edes muista sinua.
Oikea asiantuntija kirjoittelee oikein ystävällisesti. Onnittelen viisasta ja viksua. Kelpaa sitä elellä ja kasvatella rahvasta.
Kirjoitat asiaa.
Kyllä korulauseet unohtuu kun hoitaa vuosikausia vaikeaa muistihäiriöistä. Saa pelätä koko ajan mitä tekee. Hoitopaikkoja ei tahdo löytyä. Ollaan oltu kauan jonossa.
Rakkauskin himmenee hajujen mukana kun vauhtaa vaippaa.
Pitkälle kehittyneelle muistisairaalle on sama kuka hoitaa, ei hän tunne, kunhan saa hyvän hoidon eikä joudu kärsimään.
Rukilen joka päivä että luoja armahtaisi minut tältä sairaudelta.
Menimme kuopuksen kanssa mummoa tervehimään. Mummo istui selvästi nolona sängyllä ja hoki ensi kesänä matkustan koko kesäksi Korkeakoskelle. Hänelle oli sattunut vahinko, hänet oli pesty ja puettu puhtaisiin juuri ennen tuloamme, mutta vahingon haju leijaili huoneessa ja oli voimakasta.
Ihmettelen näitä hoitajia, miten he jaksavat. Itsestäni ei olisi sairaanhoitajaksi ei lähihoitajaksi liioin.
Vierailut ovat kivoja piristysruiskeita mummolle ja itse saan hyvän mielen kuin käyn hänen luonaan, mutta, että alkaisin kokopäiväiseksi hoitajaksi ei onnistuisi minulta.
Saan säälimätöntä arvostelua kun kirjoitan esim. että lahjoittamalla rahaa keräyksiin ostamme itsellemme hyvää mieltä. Totuus se on.
Tunsin tosi hyvää mieltä pudottaessani rahaa SPR:n katastrofirahastolippaaseen.
Auttaessamme vaikka vähän saamme hyvän mielen. Kuitenkin rajansa kaikella. Tunteet jylläävät, mutta on erotettava tosiasiat mielikuvista.
Herkkä ihminen auttajana kuluttaa itsensä loppuun ennen kuin huomaakaan.
Kyllä hoitajillakin, ammattilaisilla, on tunteet, mutta ammattilainen osaa jättää ne taka-alalle.
Kuka meitä poloisia auttaisi, jos herkkyyteen piiloutuen kukaan ei auttaisi?
Kuka auttaisi maailman autettavia, jos jokainen hyllyisi kuvitelmassa tekonsa olevan vain omantunnon hyvitämistä?
Kaikista ei ole auttajaksi, mutta onneksi on auttajia.
Niinpä, siunattuja he.
Niin minun ikävästä tässä onkin kyse: ei tämän rouvan, joka pääsi hyvään hoitokotiin lähelle poikansa perehettä Kun on pitkään ystävä jonkun kanssa, niin kyllä sitä kiintyy: niin tapahtuu sinullekin, jos vähänkin olet inhimillinen. Vähemmässäkin ajassa kiinytyy. Hoidin kesällä (työkseni) erästä iäkästä rouvaa. Ei olisi millään jäänyt sairaalaan ja vaan tahtoi kotiin. Saatoin hänen taksilla lääkäriin ja osastolle. Valitti, että jää sinne, jos jään hänen huoneeseen viereiseen petiin nukkumaan.
Onneksi alzheimer armahtaa että ei muista ikävöidä, mutta kyllä he silti kokevat olevansa poissa kotoaan ja jonkinlainen tunnemuisti säilyy. Monelle omaisella tämä sairaus on järkytys, kun ihmisen persoonallisuus muuttuu.
Tulipa hyvä mieli tuosta kertomastasi, reppuriika. Aito lähimmäisyys on niin harvinaista. Pidän myös tavastasi tuoda uskon asia esille luontevasti, alleviivaamatta. Ihanat jäähyväiset osasit antaa ystävällisesi: Taivaankodissa tavataan....
Niinpä :) Mielipide tuokin. Alleviivaamatta.
Kiitos lämpimistä sanoista. Olen varmaan liiankin empaattinen, mutta noihin rakkaisiin vanhuksiin kiintyy; teki työtä heidän parissaan työkseen tai vapaaehtoisesti.
Kyllä minä tälle rouvalle pian laitan kauniin postikortin, johon liimaan kuvani, kaunista tekstiä. Hän osaa vielä lukea erittäin hvyin, katselee kuvia ja kokee aina elämyksen katseluhetkellä. Ja tervehdys pysyy tuoreena.
Näyttää vain olevan niin että on henkilöitä, joita uskonasiat ärsyttävät ja eivät osaa suhtatua niihin ulkopuolisena - ne loukkaa heitä.
Uskovaisille on omat palstat.
Olet ainakin omasta mielestäsi hyvin empaattinen.
Itsekin olen, huonosti kohdeltuja eläimiä, apua tarvisevia ihmisiä, vanhuksia ja sairaita kohtaan.
Olen ollut kovilla 12v Herra Alzheimerin kanssa hoitaessani miestäni, ja nyt on äitinikin meillä. Köyhä kuntamme koostuu vanhuksista enimmäkseen, hoitopikkoihin on pitkät jonot.
En silti kerjää kiitosta, vielä vähemmän sympatiaa.
Oli minullakin joskus mies ja äiti, he ovat poissa vaikka sydän lyö, syövät ja hengittävät,
Onko niin vaikea ymmärtää, että yli kusskymppisissäkin voi olla uskovaisia?
Jos nyt näin aletaan nokkailemaan, niin onhan omaishoitajillekin oma palstansa
http://keskustelu.suomi24.fi/debate/5570
Ei niin, että olisin ajamassa sinua täältä pois, mutta samaa odotan sinultakin.
Kiva kun ilmoitit, en tiennytkään palstasta.
Olen välillä uupunut, se saa piikikkääksi, ärsyyntyy asioista joita ei normaalisti noteeraa.
Uskonasioista olen saanut tarpeekseni, pitää jättää lukematta jos osuu kohdalle.
Kai uskovaisia on kaikenikäisissä jopa vuonna 2013, mikä on mielestäni ihme.
Enemmän maailman väestössä lienee uskovaisia kuin täysin ateisteja. Suurin osa kai on vähän siltä väliltä; normaalioloissa ei niinkään uskovaista, mutta hädän tullen huudetaan Korkeimman puoleen.
On se todella rankaa olla omaishoitaja kellon ympäri läheisille ja siinä on vielä tuo erityisen tuttu suhde: vieraammalle ei niin vain kiukutella ja on helpompaa hoitaa vieraampaa. Kyllä te omaishoitajat tarvitsisitte itsekkin vapaita ja lomia ja työtänne ei arvosteta edes millään korvauksella. Pitäiksi olla enemmän mahdollista saada hoidettava ainakin intervallihoitoon.
Kyllä siinä varmaan korulauseet mielessä harvenevat väsymyksen keskellä. Itse hoidan työkseni ja vielä on noita ystäviä, mutta sittenkin jää paljon aikaa itselle ja eihän vapaaehtoistyöhön ole aina pakko lähteä, jos on itse puhki.
Ja vielä noihin uskonasioihin. Kyllä niistäkin asioita voi kohtuudella myös tälläkin palstalla sivuta, jos ne kuuluvat luontevana osana arkeen. Eivät ne mikään tabu ole. Palstallahan jutellaan elämästä: kaikesta maan ja taivaan välillä.
Ja täällä puhutaan seksistä aivan liikaa ja palsoja on erotiikalle pilvin pimein. Siis saallittanee ajatustenvaihtoa uskonnollistakin asioista, kunhan se pysyy kohtuudessa, Aloittajan aihe ei kyllä ole uskonto vaan ystävän kaipuu.
Paikkakunnan vaihto, paikkakunnalta muutto, nopeuttaa monasti sairastumista.
Myös muistipotilaiden kohdalla.
Krokodiilin kyyneleitä valuttaen olen lukenut tätä aloitusta.
Minua harmittaa pikkuisen kun en voi ottaa osaa ihan täysin rinnoin, äiti kun ei
seonnut, vaikka kaatuilikin jonkun verran komein mustelmin.
Aikasti törkeetä häneltä. Viimeinen Joulu-kuvakin on kuin poliisin rekisteristä.
Mutta, tapansa mukaan, siinä näkyy yksi hänen parhaista virnistely-hymyistään.
Musta silmä ja poski tekee siitä ihastuttavan tois-puoleisen.
Kyllä häntä Pyhä Pietari varmaan katsoi pitkään. Häneltä kun puuttui korva.
Aloittaja kun näyttää vänkäävän aloitusta uskon-riitoihin, niin juttelin vähän Jessen
kanssa.
Hän sanoi, kun paljon sahaa tulee valko-sormisuus.
Jaaha...öh..tuota mitäs sä..?
Niin, Jesse jatkoi, pitäisi pilkkoa myös.
Oletan että hän tarkoitti sillä että pitää hoitaa välillä myös nuoria.
Muuten sitä vaipuu surujen ja kaipuun alhoihin ja hukkuu sinne itsekin.
Jesse otti vähän lisää viiniä, nousi seisomaan ja jylisi:
Kuten isäni väitetään käsi-kirjoittaneen, kun teet yhden niistä pienemmistä, suuremman taakan saat kiitokseksi, kunnes Kotikatusi lamppu sammuu.
H.
Kerrankin osui huumorintajut yhteen kun Hunksz kertoi äidistään, hellästi vaikka aika karusti. Uskon että mummolla on ollut huumorintajua.
"Kassun emäntä"
Oikeasti ottaen, ei elämä ole murhetta ja tuskaa.
Sen pitää aina olla onnea ja juhlaa loppuun saakka.
Näin opettivat minulle vanhenpani.
Siksi ja siten elän minäkin.
Ihmisen pitäisi aina elää tulevaisuudessa ja oppia jo ajoissa ymmärtämään mitä se voi tuoda tullessaan.
Silloin ei koskaan tunne tarvetta elää kuoleman varjojen maassa.
Surren asioita joihin ei enää voi vaikuttaa.
Eikä varsinkaan ottaa niihin osaa.
Ymmärsit hyvin, mitä äitinikin elämästään ajatteli.
Hän oli onnellinen siitä, että hänen ympärillään ei turhia itkien huideltu.
H.
Tänään saattelimme miehen tädin viimeiselle matkalle, ja hieman harmitti kun ei tullut pidettyä häneen yhteyttä useammin, aina olevinaan niin kiire.
Tuttuja on tarinat,juuri kun pääsin eläkkeelle, ja ajattelin olevani vapaa tekemään maailmastani omanlaiseni, tulikin vanhempieni sairaudet ja kaikki niihin liittyvät asiat eteeni.Empä arvannut millaiseen mylläkkään joutuisin, yli viisi vuotta on mennyt eläen vain heille.
Isäni hautasin vuosi sitten, äitini Altzheimerissaan pärjää hoitodissa lääkityksellä joten kuten,kuitenkin persoona kutistuu ja joskus en osaa käsitellä asioita mitä hänen kanssa joudun kohtaamaan,kuten raivoa,katkeruutta,ja sitä että minä olen kuulemma kaiken syy, tehnyt hänet hulluksi.
Ei sitä mitenkään osaa nuorempana ajatella kun vanhemmat ovat hyväkuntoisia toimissaan, että tällainenkin tilanne saattaa tulla vastaan.On vaan pullantuoksuinen äiti ja kiikkustulissa ristikoita ratkova iskä joka myhäilee joskus toisella suupielellään,juro kun oli.
Olen luvannut hoitaa vanhempani rakkaudella hautaan saakka,vaikka matka on pitkä heidän luokse.Joskus miettii,tämäkö oli minun elämäni tarkoitus,olen kohta tarpeeksi vanha ja omia lapsia ei ole auttajaks.
Etäomaishoitaja?