Hei kaikki murrosikäisten tyttöjen isät.
Itse olen jo aikuinen lapsi, mutta perheessä on kohta 17-vuotias "iltatähti", joka käyttäytyy isää kohtaan aivan järkyttävästi. Jo pari vuotta on vain raivonnut, haistatellut, ja nykyään toivottelee pikaista kuolemista. Tuntuu että on vailla minkäänlaista empatiakykyä ja vain omat tunteet ovat tärkeitä. Tai siis esittää sinnikkäästi että vittu mua ei kiinnosta ja vittu mitä se sulle kuuluu. Kylmäverisesti latelee kaikille päin naamaa ihan hirveitä asioita.
Nyt on katkomassa välit isään aivan kokonaan. Rahaa kyllä tosin vaatii, ja isä antaa. Isä raukka on jo ihan hädissään ja masentunut sen hirviön kanssa. Kouluasiat enemmän tai vähemmän rempallaan. Tulee suht koht juttuun äidin kanssa, mutta tasan niin kauan kuin ei puutu hänen tekemisiinsä. Ei kestä minkäänlaista kritiikkiä tai vastoinkäymisiä, kaikki on aina muiden syytä. Jos joku on hankalaa niin se jätetään kesken. Tällä hetkellä siis isä on paska äijä joka on aivan täysin pilannut hänen elämänsä ja joutaisi kuolla, mitä nopeammin sen parempi. No eihän kukaan ole täydellinen, eikä meidän isäkään, mutta minusta alkaa olla jo melko kohtuutonta käytöstä.
En oikein tiedä mitä voisin tehdä. Sisko ei suostu kuuntelemaan ketään, raivoaa ja haistattelee vain. En tiedä miten paljon miettii asiaa itsekseen vai miettiikö ollenkaan. Isälle on entistä raskaampaa huomata, että minäkin murehdin tilannetta. Omaa sydäntäni särkee katsoa ja kuunnella, yritän kertoa että ei se tarkoita niitä hirveitä asioita, mutta en ole itsekään ihan varma siitä. Aikaisemmin ajattelin että se on sitä murrosikää ja menee ohi, mutta jossakinhan se raja on oltava mitä kenenkin on kestettävä. Ja kun isä ei tosiaankaan ole hyvä tässä, eikä ymmärrä, että niillehän sitä eniten raivotaan joita eniten rakastetaan.
Minusta siskon raivo on aivan suhteetonta. Ymmärtäisin jotenkin, jos häntä olisi kohdeltu kaltoin jollain tavalla joskus. Tietysti viime vuosina välit ovat kiristyneet etenkin isään kun kuria on yritetty pitää, mutta ei mitään sellaista mitä muissa perheissä ei koettaisi. Minulle on aivan sama miten paljon se kakara minua sanoo vihaavansa, mutta en jotenkin kestä kuunnella mitä se latelee vanhemmilleen ja isälle etenkin. Se oikein selvästi on miettinyt karmeimmat mahdolliset asiat mitä sanoa.
Joskus tuntuu että paras ratkaisu tosiaan olisi katkaista välit kokonaan, mutta entä jos ne eivät sitten koskaan palaudukaan entiselleen? Sitäkään en haluaisi, mutta sovittelijana toimiminen on välillä tosi rankkaa. Enkä tietenkään halua sitäkään että sisko joutuisi aivan oman onnensa nojaan vaikka itse kuvitteleekin olevansa aikuinen ja pärjäävänsä vallan mainiosti omillaan. Ja sekin vielä, että tyttö on pohjimmiltaan oikein mainio ja fiksu, jopa herttainen. Ihan selväähän on, että vanhempien huomiota ja hyväksyntää se huutaa, mutta tässä on nyt vaarana se että välit rikotaan peruuttamattomasti.
Olisi "mukava" kuulla muiden kokemuksista; miten tällaisista elämäntilanteista olette selvinneet? Pitäisikö vain antaa olla, ja odottaa että menee ohi (onpa sitä tässä jo odoteltukin!). Raskasta vain aina pettyä kun on jo ajatellut että nyt asiat alkavat mennä paremmin. Jotenkin sitä syyttää itseäänkin, että ei ole tehnyt tarpeeksi. Onneksi (kai) ei kuitenkaan kuvioissa ole huumeita, tavanomaisista tupakasta ja alkoholista ei jaksa räyhätä, kunhan perhesuhteet pysyisivät jotenkin kasassa.
Joskus tekisi mieli rahdata se ilman paluulippua johonkin kehitysmaan lastenkotiin katsomaan miten helvetin huonosti sen asiat onkaan;P
Itse olen jo aikuinen lapsi, mutta perheessä on kohta 17-vuotias "iltatähti", joka käyttäytyy isää kohtaan aivan järkyttävästi. Jo pari vuotta on vain raivonnut, haistatellut, ja nykyään toivottelee pikaista kuolemista. Tuntuu että on vailla minkäänlaista empatiakykyä ja vain omat tunteet ovat tärkeitä. Tai siis esittää sinnikkäästi että vittu mua ei kiinnosta ja vittu mitä se sulle kuuluu. Kylmäverisesti latelee kaikille päin naamaa ihan hirveitä asioita.
Nyt on katkomassa välit isään aivan kokonaan. Rahaa kyllä tosin vaatii, ja isä antaa. Isä raukka on jo ihan hädissään ja masentunut sen hirviön kanssa. Kouluasiat enemmän tai vähemmän rempallaan. Tulee suht koht juttuun äidin kanssa, mutta tasan niin kauan kuin ei puutu hänen tekemisiinsä. Ei kestä minkäänlaista kritiikkiä tai vastoinkäymisiä, kaikki on aina muiden syytä. Jos joku on hankalaa niin se jätetään kesken. Tällä hetkellä siis isä on paska äijä joka on aivan täysin pilannut hänen elämänsä ja joutaisi kuolla, mitä nopeammin sen parempi. No eihän kukaan ole täydellinen, eikä meidän isäkään, mutta minusta alkaa olla jo melko kohtuutonta käytöstä.
En oikein tiedä mitä voisin tehdä. Sisko ei suostu kuuntelemaan ketään, raivoaa ja haistattelee vain. En tiedä miten paljon miettii asiaa itsekseen vai miettiikö ollenkaan. Isälle on entistä raskaampaa huomata, että minäkin murehdin tilannetta. Omaa sydäntäni särkee katsoa ja kuunnella, yritän kertoa että ei se tarkoita niitä hirveitä asioita, mutta en ole itsekään ihan varma siitä. Aikaisemmin ajattelin että se on sitä murrosikää ja menee ohi, mutta jossakinhan se raja on oltava mitä kenenkin on kestettävä. Ja kun isä ei tosiaankaan ole hyvä tässä, eikä ymmärrä, että niillehän sitä eniten raivotaan joita eniten rakastetaan.
Minusta siskon raivo on aivan suhteetonta. Ymmärtäisin jotenkin, jos häntä olisi kohdeltu kaltoin jollain tavalla joskus. Tietysti viime vuosina välit ovat kiristyneet etenkin isään kun kuria on yritetty pitää, mutta ei mitään sellaista mitä muissa perheissä ei koettaisi. Minulle on aivan sama miten paljon se kakara minua sanoo vihaavansa, mutta en jotenkin kestä kuunnella mitä se latelee vanhemmilleen ja isälle etenkin. Se oikein selvästi on miettinyt karmeimmat mahdolliset asiat mitä sanoa.
Joskus tuntuu että paras ratkaisu tosiaan olisi katkaista välit kokonaan, mutta entä jos ne eivät sitten koskaan palaudukaan entiselleen? Sitäkään en haluaisi, mutta sovittelijana toimiminen on välillä tosi rankkaa. Enkä tietenkään halua sitäkään että sisko joutuisi aivan oman onnensa nojaan vaikka itse kuvitteleekin olevansa aikuinen ja pärjäävänsä vallan mainiosti omillaan. Ja sekin vielä, että tyttö on pohjimmiltaan oikein mainio ja fiksu, jopa herttainen. Ihan selväähän on, että vanhempien huomiota ja hyväksyntää se huutaa, mutta tässä on nyt vaarana se että välit rikotaan peruuttamattomasti.
Olisi "mukava" kuulla muiden kokemuksista; miten tällaisista elämäntilanteista olette selvinneet? Pitäisikö vain antaa olla, ja odottaa että menee ohi (onpa sitä tässä jo odoteltukin!). Raskasta vain aina pettyä kun on jo ajatellut että nyt asiat alkavat mennä paremmin. Jotenkin sitä syyttää itseäänkin, että ei ole tehnyt tarpeeksi. Onneksi (kai) ei kuitenkaan kuvioissa ole huumeita, tavanomaisista tupakasta ja alkoholista ei jaksa räyhätä, kunhan perhesuhteet pysyisivät jotenkin kasassa.
Joskus tekisi mieli rahdata se ilman paluulippua johonkin kehitysmaan lastenkotiin katsomaan miten helvetin huonosti sen asiat onkaan;P
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus ja vakava aihe. Olen pahoillani teidän kaikkien puolesta. En ole kohtalotoveri tai vielä edes teini-ikäisen tytön isä. Olen kuitenkin joutunut seuraamaan teini-ikäisten tyttöjen sekä löysällä kurilla kasvatettujen kuopusten ongelmia.
Uskoisin, että ongelma ei ole syntynyt parin viimeisen vuoden aikana, vaan lapselle asetetuista rajoista ei ole pidetty järjestelmällisesti kiinni. Kyllähän itsenäistyvissä nuorissa on järettömiä kapinallisia, mutta jos rajat on löydetty jo pikkuasioissa, niin ei tarvitse mennä kuvailemallesi linjalle.
Ei periksi antaminen, vittuilun kuunteleminen ja rahalla huonon käytöksen palkitseminen ole rakkautta. Vaikka vanha viisaus teini-iästä kuuluu: "Nuoren tehtävä on tappaa vanhempansa ja vanhempien tehtävä on selvitä siitä hengissä", niin mitä syytä tytöllä on kunnioittaa isäänsä, jos isä antaa kohdella itseään noin?
Vaikeita juttuja, mutta kuten itsekin sanoit, niin vihan tunteita ei olisi ilman rakkauden tunteita.
Olisin itse varmasti ollut samanlainen räkyttäjä, jos minulle olisi siihen annettu mahdollisuus. Mutta onneksi oli senverran vanhanaikaiset vanhemmat, että kuri kotona oli varmasti kohdallaan. Lisäksi, pidettiin huolta että tunsi itsensä rakastetuksi, ilman ehtoja. Samoja periaatteita olen yrittänyt pitää omassa perheessänikin, kuri ja rakkaus ovat turvallisuuden perusteet.