Tiedän tämän olevan nykypäivänä yleinen ongelma ja haluankin siksi kertoa omastani. Olen 20-vuotias, mies, pohjois-savosta. Armeija ja lukio on käyty ja en ole tällähetkellä missään opiskelemassa. Tarkoitus olisikin ensi syksynä lähteä taas kouluun mikäli edes minnekkään pääsen. Minulla ei ole kovin korkea itsetunto johtuen siitä että minua on kiusattu ala- ja ylä- asteella. Syytä en oikeastaan edes tiedä, olin vain varmaan helppo kohde kun en juurikaan vastaan laittanut. Minulla on vain kourallinen ystäviä ja he ovat jo kaikki muuttaneet pois kotipaikkakunnaltani ja yhteyttä heihin tulee pidettyä kerran pari viikossa. Netissä minulla on useita ystäviä joille puhun lähes päivittäin, mutta se ei tunnu samalta kuin oikea sosiaalinen kohtaaminen. Ja tässä onkin ongelmani. Pelkään lähteä kotoa jonnekkin sosiaalisiin tapahtumiin tai vastaaviin, josta voisin löytää itselleni uusia ystäviä. Koulun ohella kaverien ja ystävien saanti sujui itselläni vain jos joku toinen koitti ottaa minuun ensin kontaktia. En ikinä itse ole uskaltanut puhua jollekkin oudolle henkilölle kasvotusten, mutta netin kautta se sujuu vaivatta. Vaikkakaan täälläkään en aloitetta ystävyyden suhteen uskalla tehdä. Kavereitani nään useimmillaan kerran kuussa jos niinkään usein. Koulusta löytämäni kaveritkin ovat alkaneet kaikota, eikä yhteyksiä tule enää juurikaan pidettyä. Sama pätee armeijan tuttuihinkin. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta uskon sen olevan suhteellisen yleistä niin miehillä kuin naisillakin.
Ymmärrän kyllä että yksinäisyyteni on vain itsestäni kiinni. "Eihän siinä muuta vaadita kun lähdet vain kotoa ja tapaat uusia ihmisiä!" Mutta se ei ole niin helppoa itselleni. Minulla on kyllä harrastuksia, mutta kun ne ovat tietokoneet, niillä pelaaminen ja anime/manga. Voin harrastaa näitä kotoa käsin ja näin saan taas uuden tekosyyn olla lähtemättä "ihmisten ilmoille". Tämä tuntuu olevan vain kauhea noidankehä josta ei ole ulospääsyä ennenkuin itse sille teen jotain. Mutten uskalla, koska koen sen pelottavaksi.
Olen siis sisimmiltäni sosiaalinen ihminen, mutta se vain vaatii että joku muu aloittaa sen kanssakäymisen. Miten tallaisesta tilanteesta edes voi päästä pois. En usko että kukaan jaksaa olla kiinnostunut sellaisesta ystävästä joka poistuu kotoaan kerran kuussa nähdäkseen kaverinsa tunnin verran. Valtaosa vapaa-ajastakin menee koneella istumiseen.
Ymmärrän kuitenkin että lähtökohtani ovat paremmat kuin joillain täällä on. Joillakin ei ole ketään joille puhua. Mutta ei itsellänikään ole ketään joille jakaa niitä murheita jotka eniten mieltä painavat, kuten tämä mistä juuri kirjoitan. Vanhempani eivät ole koskaan olleet kiinnostuneet miten minulla menee. En ehkä näytä heille sitä miten surkea ja surullinen usein olen, mutta eivät he ikinä edes ihmettele miksen käy missään, tai miksen edes huoneestani välillä poistu. Heitä ei vain yksinkertaisesti kiinnosta miten minulla menee.
Ymmärrän kyllä että yksinäisyyteni on vain itsestäni kiinni. "Eihän siinä muuta vaadita kun lähdet vain kotoa ja tapaat uusia ihmisiä!" Mutta se ei ole niin helppoa itselleni. Minulla on kyllä harrastuksia, mutta kun ne ovat tietokoneet, niillä pelaaminen ja anime/manga. Voin harrastaa näitä kotoa käsin ja näin saan taas uuden tekosyyn olla lähtemättä "ihmisten ilmoille". Tämä tuntuu olevan vain kauhea noidankehä josta ei ole ulospääsyä ennenkuin itse sille teen jotain. Mutten uskalla, koska koen sen pelottavaksi.
Olen siis sisimmiltäni sosiaalinen ihminen, mutta se vain vaatii että joku muu aloittaa sen kanssakäymisen. Miten tallaisesta tilanteesta edes voi päästä pois. En usko että kukaan jaksaa olla kiinnostunut sellaisesta ystävästä joka poistuu kotoaan kerran kuussa nähdäkseen kaverinsa tunnin verran. Valtaosa vapaa-ajastakin menee koneella istumiseen.
Ymmärrän kuitenkin että lähtökohtani ovat paremmat kuin joillain täällä on. Joillakin ei ole ketään joille puhua. Mutta ei itsellänikään ole ketään joille jakaa niitä murheita jotka eniten mieltä painavat, kuten tämä mistä juuri kirjoitan. Vanhempani eivät ole koskaan olleet kiinnostuneet miten minulla menee. En ehkä näytä heille sitä miten surkea ja surullinen usein olen, mutta eivät he ikinä edes ihmettele miksen käy missään, tai miksen edes huoneestani välillä poistu. Heitä ei vain yksinkertaisesti kiinnosta miten minulla menee.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tee pieni koe, ihan noin vaan.
Kipaise kioskille ja osta vaikka Tervapastilleja.
Jää sitten siihen noroilemaan ja kehitä jotain juttua jonkun kanssa jostain, ihan vain pikkuisen.
Ei sen enempää, se on hyvä aloitusharjoitus.
Näin jatkaen kehityt ehkä jopa "suupaltiksi", ja pääset irti tuosta pelosta, että et uskalla aloittaa keskustelua.
Seuraavalla kerralla vähän lisää.
Joko olet liikenteessä?
Ei se tilanne paranne, jos pesiydyt vaan omaan koloosi.
Sieltä vaan ulos ja harjoittelemaan!
Voitha harjoitella vaikka kaupan kassalla: "Tässäpä näitä ostoksia".
Kun sievä neiti antaa kuitin, niin: "niin ja sitten neidin puhelinnumero?"