Itselläni oli vähän aikaa sitten jakso kun sain paniikkikohtauksia. Kohtaukset tuntuivat tosi pahoilta ja luulin kuolevanikin pariin otteeseen, sydän hakkasi ja pyörrytti. En kuitenkaan halunnut sanoa itselleni ettäminulla on paniikkihäiriö, vaikka semmoisen diagnoosin olisin varmasti saanut, jos olisin lääkäriin mennyt. Tajusin jossain vaiheessa että vaikka oireet tuntuvat tosi inhottavilta, ei niihin kuole, eivätkä ne ole millään tavalla vaarallisia. No, jossain vaiheessa sitten lakkasin välittämästä koko asiasta ja ajattelin että tulkoon vaikka sata kohtausta joka päivä.
Nykyään en enää saa näitä kohtauksia ja olen tyytyväinen etten "diagnosoinut" itseäni paniikkihäiriöiseksi, muuten minulla olisi vieläkin se "tauti". Paniikkikohtauksia saattaa joskus tulla ja ne saattavat lakata tulemasta jossain vaiheessa, eli tilanne ei ole pysyvä missään nimessä. Jos diagnosoitte kyseisen ongelman, siitä tulee pysyvä, koska ajattelette olevanne sairaita. Aluksi minäkin ajattelin, ett "no niin, nyt minä sairastuin tähänkin tautiin". Tulin kuitenkin järkiini ja aloin ajatella että olen vain joku tyyppi joka nyt vain sattuu välillä panikoimaan. Viimeisen kohtauksen kohdalla muistan ajatelleeni, että "annapas nyt paniikki parasta mihin pystyt, viimeksi et onnistunut edes tappamaan minua!". Paniikin mennessä ohi muistan että samaan aikaa itketti ja nauratti. Voihan se olla että minullekin iskee vielä paniikki. Mutta siinäpähän iskee. Olen täysin terve ihminen. Ainakin melkein :D
Nykyään en enää saa näitä kohtauksia ja olen tyytyväinen etten "diagnosoinut" itseäni paniikkihäiriöiseksi, muuten minulla olisi vieläkin se "tauti". Paniikkikohtauksia saattaa joskus tulla ja ne saattavat lakata tulemasta jossain vaiheessa, eli tilanne ei ole pysyvä missään nimessä. Jos diagnosoitte kyseisen ongelman, siitä tulee pysyvä, koska ajattelette olevanne sairaita. Aluksi minäkin ajattelin, ett "no niin, nyt minä sairastuin tähänkin tautiin". Tulin kuitenkin järkiini ja aloin ajatella että olen vain joku tyyppi joka nyt vain sattuu välillä panikoimaan. Viimeisen kohtauksen kohdalla muistan ajatelleeni, että "annapas nyt paniikki parasta mihin pystyt, viimeksi et onnistunut edes tappamaan minua!". Paniikin mennessä ohi muistan että samaan aikaa itketti ja nauratti. Voihan se olla että minullekin iskee vielä paniikki. Mutta siinäpähän iskee. Olen täysin terve ihminen. Ainakin melkein :D
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mielstäni ei ole olennaista, onko henkilö diagnostisoitu vai ei (sillä eihän omilla diagnooseilla ole merkitystä), vaan sillä, ettei anna häiriöiden hallita elämäänsä.
Olen toistuvasti kertonut, että minulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö ja keskittymishäiriö. Kohtauksia tulee ja menee ilman syytä, niitä on ollut yli 60 vuoden ajan. Mikään hoito ei ole oireita poistanut. Koska oireet ovat kroonistuneet, niin siksi niitä kohtauksia tulee ja menee ilman syytä eivätkä ne liity mihinkään.
Vietän kuitenkin joiltain osin ihan normaalia elämää, olen esimerkiksi kokopäivätöissä. Seuraan maailmantapahtumia, matkustan jos on rahaa. Jne.
Mielstäni aloituksessa vähätellään meitä, joilla rajoitteet ovat todellinen ongelma.
Mutta sikäli aloittaja on oikeassa, että ei kannata tuijottaa niitä rajoitteita. Jos kohtaus on, se rajoittaa. Mutta joskus se menee ohi. Minulla taitaa pisin jakso yhtämittaista paniikkia olla joku viisi kuusi viikkoa. Mutta yhtä hyvin se voi olla puolesta tunnista tuntiin.
Ei ollut tarkoitus vähätellä mitään. Itse pelkään esiintymistä siinä määrin että koulut ovat jääneet kesken ja elämä on käytännössä yksin kotona istumista, ilman työtä ja ystäviä. Yritin vain antaa vähän uutta näkökulmaa asiaan, eli jos silloin tällöin saa paniikkikohtauksia, niin ei tarvitse heti nimittää itseään hulluksi, vaan mieluummin näkee ne paniikkikohtaukset irrallisena asiana, eikä niin että ne muodostavat jonkin taudin josta on tuomittu kärsimään. Ja kun itsensä diagnosoi paniikkihäiriöpotilaaksi, alkaa pian nähdä sen taudin osana itseään ilman että siitä voi päästä eroon, vaikka kyseessä voi olla vain tilapäinen asia. Itse yritän vältellä eri nimikkeitä, ne on tarkoitettu vain lääkäreitä varten, koska heidän tarvitsee puhua asioista jollain nimellä.
Saman kokeneena on helppoa yhtyä mielipiteeseesi. Minullakin kävi paniikki kylässä joskus 10 v. sitten ja minäkin selätin sen ajatusten hallinnalla.
Minullekin oli heti itsestään selvää ottaa järki avuksi kun tunne yritti hyppiä silmille, ja taaskin se strategia onnistui, joten ei siihen voi olla uskomatta.
Minä en halua olla vain avuton uhri, minä haluan ymmärtää mikä minua kuloinkin vaivaa ja miten voin siihen itse vaikuttaa. Siinä on yksi syy siihen, miksi olen pysynyt "terveenä", vaikka olen hyvin stressaavassa työssäkin, yms.
Nykymaailman meno saa ihmiset voimaan pahoin, sen näkee kaikkialla, jo tarhaikäisissäkin. On kaikenmaailman oireilua, johon halutaan vaan äkkiä joku pilleri, että pystytään taas painamaan tukka putkella tuntematta minkäänlaista epämukavuutta, ja lääketeollisuuskin osaltaan vain tukee sitä asennetta.
Maalaisärkeään ei siksi saisi pudottaa kyydistä koskaan, sillä ihminen on sittenkin itse itsensä paras tuntija ja kaveri.
Mutta tuo mitä kirjoitit, ei ole mietnkään ristiriidassa sen kanssa, mitä minä kirjoitin.
Eli on meitä, joilla on elinikäinen häiriö. Mutta sen kanssa pärjää. Pitää vain olla vellomatta sitä jatkuvasti.
Moikka!
Kohtasin taas paniikkihäiriön,olen kärsinyt tästä jo 2008 vuodesta, sain paniikkihäiriön kuriin melkein viime vuoden aikana,mutta nyt olen raskaana ja häiriö vaan pahentuun... asun pk-seudulla, en uskalla mennä metroon/bussiin.. välillä joudun jättämään ruokakaupassa käynninkin kesken koska paniikki tulee..
Tänään tämä vain vahvistui. tuntuu että happi ei kulje, vatsa sekaisin, kylmä ja kuumahiki vuorottelee ja heikottaa.
Miten voin käydä läpi tätä ilman lääkkeitä ja kamalaa tuskaa?
Kaipaan niin viime vuotta kun kaikki oli melkein "kunnossa" ja pystyin ulkoilemaan esikoiseni kanssa, käymään kaupassa ja menemään julkisilla isoihin kauppakeskuksiin..
Olen aloittajan kanssa eri mieltä. Minulla on todettu paniikkihäiriö ja itseäni helpottaa suuresti, kun tiedän, että näiden olojen taustalla on ns. "sairaus." Aina kun paniikkiolo tai siihen liittyvää ahdistusta tulee, niin on helpompi rentoutua ja tavallaan "ottaa se ahdistus vastaan", kun ajattelee, että tämä johtuu siitä että sairastan paniikkihäiriötä ja nämä oireet ja tämä olo kuuluu siihen sairauteen, ei hätää siis. Minun ei aina näiden olojen tullessa tarvitse pelätä aivokasvainta tai mitä milloinkin. On paljon helpompi hyväksyä tämä olo.
Jos yrittäisin kieltää itseltäni, ettei paniikkihäiriö ole sairaus tms. niin silloin ruokkisin ahdistusta vain lisää. Tärkeintä parantumisessa on hyväksyminen.
Mutta etkö voisi ajatella niin, että paniikkihäiriö ei ole sairaus ja pystyt opettelemaan hallitsemaan sen, niin kuin taidat hienosti olla oppinutkin. Paniikkihäiriöhän on psyykkinen 'häiriö' tai ongelma, ei sairaus sen todellisessa merkityksessä. Ilmeisesti tiesitkin jo kirjoituksestasi päätellen.
Aloittajahan kieltää diagnosoimisen.
Ensimmäinen tekstin puolisko suorastaan ärsytti minua, mutta toinen oli täyttä asiaa.
"Tajusin jossain vaiheessa että vaikka oireet tuntuvat tosi inhottavilta, ei niihin kuole, eivätkä ne ole millään tavalla vaarallisia."
Ei migreeniinkään kuole. Tosin se aiheuttaa voimakkaan halun kuolla. Toisekseen minulle on tullut paniikkihäiriöstä ärtyneen suolen oireyhtymä vuosien saatossa.
"jossain vaiheessa sitten lakkasin välittämästä koko asiasta ja ajattelin että tulkoon vaikka sata kohtausta joka päivä."
Tuo ei yksin kertaisesti vaan toimi kaikilla. Jakakaamme paniikkihäirö seuraavasti:
Spontaani. Saattaa napsahtaa ilman mitään selitystä. Et voi ajaa autoa, koska saatat ajaa kolarin. Et välttämättä uskolla tehdä oikein mitään vaativaa.
Tilanne keskeinen. Ajatellaan että rupeat saamaan joka päivä koko ajan paniikki kohtauksia TÖISSÄ. 8 tuntia joka ikinen päivä. Vähän vaikea olla välittämättä jos saa potkut koska ei pysty enää menemään sinne.
Ravinto aine puutosten aiheuttama, eli mahd. krooninen. Ahdistaa 24/7, kognetiivinen ajattelu ei pelaa, koko ajan pelottaa.
Oli kyseessä mikä tahansa noista kolmesta, niin se pelkkä kohtaus ei ole se pahin asia vaan ne muut oireet mitä tulee kaupan päälle. Itse jos saan ihan kunnon paniikki kohtauksen, niin se ei ole vaan sellainen että nyt pelottaa vaan mulla menee vatsa täysin sekaisin, menen kalpeaksi, hikoilen paljon (näkyvästi vaatteiden läpi), tärisen etc. Paniikin jälkeinen krooninen ahdistus on hirveintä itselleni, koska se kestää yleensä päiviä.
Veikkaan että sulla ei ole kokemusta oikeasta paniikkihäiriöstä vaan jostain muusta.