Olen nyt 34v. ja tyytyväinen elämääni. En nyt kummempia ole saavuttanut, mutta mielenrauhan kyllä. Fyysisesti olen hyvässä kunnossa, ylipaino on hävinnyt.
Takana on parikymppisestä lähtien psykkottisia oireita (ei kuitenkaan full-blown -psykoosia koskaan). Pidempää masennusoirehtimista, joka paheni aina talviaikaan. Sittemmin työuupumus, unettomuutta ja yli vuoden kestänyt lääkekokeilu kaikkien mahdollisten masennus- ja unilääkkeiden, mm. unettomuuteen psykoosilääkettä, ja letargisuuteen Voxraa. Kuntoutuminen työkykyiseksi, puolen vuoden päästä toinen burnout,painon nousua, itsetuhoisuutta ja suljetun osaston jakso. Siitä avoterapiaryhmään sairaalan mielenterveyspoliklinikalle.
Valittelin että en saa kunnon apua, eivät keskustelut pelkästään auta minua. Lääkkeet eivät auta minua. Olisin halunnut saada jonkin diagoosin, mutta sitä ei tullut.
Sitten tajusin että on turhaa yrittää saada apua ulkopuolelta. Olen kyllä saanut apua akuutissa vaiheessa kun pääsin osastolle, se oli helpotus niin minulle kuin puolisollekin.
Tajusin että en saa lääkkeistä tarpeeksi apua, päinvastoin, en oikein enää tajunnut kuka itse olen, kun jatkuvasti tuli erinäköisiä sivuvaikutuksia ja -haittoja.
Ajoin lääkkeitäni alas. Minua pidettiin tietysti sairaudentunnottomana, mutta tiesin itse että pakko ottaa ohjat omiin käsiin. Kuinka joku, vaikkakin psykiatri, voi auttaa minua paremmin kuin minä itse? Tiedostin kyllä että jos minulla olisi bipo, niin ajattelisin juuri näin maniavaiheessa. Asiaan ei kuitenkaan liittynyt maanista kiihtymystä. Pikemminkin rauhallista tietämystä, että näin pitää toimia, jotta minulla olisi tulevaisuutta.
Päätös oli elämäni paras. Alkuun oli huteraa, opettelin meditoimaan ja visualisoimaan ja kuuntelin rentouttavia levyjä. Muutin ruokavaliota terveemmäksi ja söin vitamiineja. Otin aikaa itselleni, käännyin sisäänpäin ja vastustin halua tarttua viinapulloon tai alkaa viiltelemään itseäni. Nämä halut olivat ihan todellisia, mutta tiesin että jos näitä toteutan, asiat eivät mene kuin huonompaan.
Aloitin erään ohjelman jonka avulla aloin tutustua sisäiseen maailmaani paremmin. Aloin hylkäämään negatiivisia ajatuskuvioita ja tein raskasta tietoista työtä maailmankuvani muuttamiseen. Ensimmäisen puoli vuotta olin melko heikoilla, irtisanouduin, en ollut missään järjestelmässä mukana (siitä iso kiitos puolisolleni että pärjäsimme taloudellisesti).
Masennus on helpottanut nyt kun olen lopettanut negatiivisen ajattelun ja muuttanut maailmankuvaani. Isoin asia oli kuitenkin oman vastuun ottaminen itsestäni. Sain siitä voimaa ja luottamusta itseeni. Olen nyt kiitollinen että minua ei leimattu millään diagnoosilla. Se olisi tehnyt "parantumisen" vain hankalammaksi.
En kerro tätä syyllistääkseni ketään. Kerron vaan oman stoorini. Tiedän että toisilla voi olla vielä sata kertaa hankalampaa.
Voisi luulla että "asiantuntijat" ja psykiatrit osaavat korjata sinut. Mutta miten ihmeessä.. eivät he tunne sinua niinkuin sinä tunnet itsesi. Tietenkin voit ottaa proaktiivisen osan hoidossasi ja työskennellä psykiatrin kanssa yhteistyössä itsesi parantamiseksi. Surullinen totuus kuitenkin on että oikeasti asiantuntevia psykiatreja/psykologeja on harvassa, ja ylilääkitseminen on hyvin yleistä. Monesti vahvat mielialalääkkeet vaan sekoittavat sinua lisää, kunnes et enää ollenkaan tiedä kuka oikeasti ole.
Uhrimielialasta irti päästäminen oli minulle alku omaan parantumiseen.
Takana on parikymppisestä lähtien psykkottisia oireita (ei kuitenkaan full-blown -psykoosia koskaan). Pidempää masennusoirehtimista, joka paheni aina talviaikaan. Sittemmin työuupumus, unettomuutta ja yli vuoden kestänyt lääkekokeilu kaikkien mahdollisten masennus- ja unilääkkeiden, mm. unettomuuteen psykoosilääkettä, ja letargisuuteen Voxraa. Kuntoutuminen työkykyiseksi, puolen vuoden päästä toinen burnout,painon nousua, itsetuhoisuutta ja suljetun osaston jakso. Siitä avoterapiaryhmään sairaalan mielenterveyspoliklinikalle.
Valittelin että en saa kunnon apua, eivät keskustelut pelkästään auta minua. Lääkkeet eivät auta minua. Olisin halunnut saada jonkin diagoosin, mutta sitä ei tullut.
Sitten tajusin että on turhaa yrittää saada apua ulkopuolelta. Olen kyllä saanut apua akuutissa vaiheessa kun pääsin osastolle, se oli helpotus niin minulle kuin puolisollekin.
Tajusin että en saa lääkkeistä tarpeeksi apua, päinvastoin, en oikein enää tajunnut kuka itse olen, kun jatkuvasti tuli erinäköisiä sivuvaikutuksia ja -haittoja.
Ajoin lääkkeitäni alas. Minua pidettiin tietysti sairaudentunnottomana, mutta tiesin itse että pakko ottaa ohjat omiin käsiin. Kuinka joku, vaikkakin psykiatri, voi auttaa minua paremmin kuin minä itse? Tiedostin kyllä että jos minulla olisi bipo, niin ajattelisin juuri näin maniavaiheessa. Asiaan ei kuitenkaan liittynyt maanista kiihtymystä. Pikemminkin rauhallista tietämystä, että näin pitää toimia, jotta minulla olisi tulevaisuutta.
Päätös oli elämäni paras. Alkuun oli huteraa, opettelin meditoimaan ja visualisoimaan ja kuuntelin rentouttavia levyjä. Muutin ruokavaliota terveemmäksi ja söin vitamiineja. Otin aikaa itselleni, käännyin sisäänpäin ja vastustin halua tarttua viinapulloon tai alkaa viiltelemään itseäni. Nämä halut olivat ihan todellisia, mutta tiesin että jos näitä toteutan, asiat eivät mene kuin huonompaan.
Aloitin erään ohjelman jonka avulla aloin tutustua sisäiseen maailmaani paremmin. Aloin hylkäämään negatiivisia ajatuskuvioita ja tein raskasta tietoista työtä maailmankuvani muuttamiseen. Ensimmäisen puoli vuotta olin melko heikoilla, irtisanouduin, en ollut missään järjestelmässä mukana (siitä iso kiitos puolisolleni että pärjäsimme taloudellisesti).
Masennus on helpottanut nyt kun olen lopettanut negatiivisen ajattelun ja muuttanut maailmankuvaani. Isoin asia oli kuitenkin oman vastuun ottaminen itsestäni. Sain siitä voimaa ja luottamusta itseeni. Olen nyt kiitollinen että minua ei leimattu millään diagnoosilla. Se olisi tehnyt "parantumisen" vain hankalammaksi.
En kerro tätä syyllistääkseni ketään. Kerron vaan oman stoorini. Tiedän että toisilla voi olla vielä sata kertaa hankalampaa.
Voisi luulla että "asiantuntijat" ja psykiatrit osaavat korjata sinut. Mutta miten ihmeessä.. eivät he tunne sinua niinkuin sinä tunnet itsesi. Tietenkin voit ottaa proaktiivisen osan hoidossasi ja työskennellä psykiatrin kanssa yhteistyössä itsesi parantamiseksi. Surullinen totuus kuitenkin on että oikeasti asiantuntevia psykiatreja/psykologeja on harvassa, ja ylilääkitseminen on hyvin yleistä. Monesti vahvat mielialalääkkeet vaan sekoittavat sinua lisää, kunnes et enää ollenkaan tiedä kuka oikeasti ole.
Uhrimielialasta irti päästäminen oli minulle alku omaan parantumiseen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Juuri näin.. omasta elämästä/tunteista/teoista vastuunottaminen on parantumista.
Mutta kun nykyaikana on vallalla käsitys, että psykiatrin heittämä diagnoosi on totuus, hänen määräämät lääkkeet ovat ne avainsana kohti tasapainoa.
On menty liian kauas todellisuudesta, lääkefirmoille tästä kiitos.
Itsekin elin toista vuotta lääkittynä ja ihmettelin olojeni kummallisuutta, ajatusten outoutta, sitä oloa ei voi sanoin kuvata mihin lääkitys ajoi. Tietenkin sain tämän kuulla olevan mielisairauden pahentumista.
Nyt itsekin ollut kaksi vuotta ilman mitään lääkkeitä, palasin työelämään kaikkien hämmästykseksi, elämä sujunut hyvin.
Ikuisen pelon ja trauman jätti psykiatrian kierous ja pirullisuus. Lääkkeitä ja lääkkeitä ja lisää lääkkeitä.
Kenenkään en ole kuullut paranevan masiivisen lääkityksen kanssa, tuhoista olen kuullut.
minä sain psykiatrilta dg bipo II ja pahasti sairaudentunnoton.. vaikkei kohdallani edes bipo II piirteet täyttyneet.
En jaksanut olla enää lääkitty, en halunnut olla kotona makaava hyytelö.
Aloittajalle: mikä oli tämä "ohjelma jonka avulla aloin tutustua sisäiseen maailmaani paremmin"?
Olen itse jo liian kauan odottanut tulevani autetuksi ulkoa päin, mutta eihän se vaan toimi, ellen ole valmis muuttamaan itseäni.
Onneksi olkoon! Noin sitä pitääkin toimia.
Mä oon onnellinen sun puolesta. Itselläni tietyllä tapaa samantyyppinen tarina, joskaan en koskaan noinkaan vahvasti sairastanut, mitä sinä aikoinaan. Minä näen tuon maailmankuvan muutoksen ajattelun muutoksena. Maailmassa oikein mistään ei ole objektiivista totuutta tarjolla, vaan asiat ovat, niin kuin niiden ajattelee olevan. Se oivallus, että voin ajatella asioista eri tavalla, auttoi minua.
Muutos itsessään on ehkä jossain määrin raskas, mutta ehdottomasti kannattava. Vaikka tietää, mihin suuntaan omaa ajatusmaailmaa pitäisi muuttaa, niin sen vanhan minän hylkääminen on hankalaa, tietyllä tapaa sitä vanhaa kaipaa alussa. Ja ne vanhat ajatusmallit puskevat intuitiivisesti pintaan. Minullakin tuosta meditaatiosta on ollut apua. Minulle se tarkoittaa ihan vaan pään tyhjentämistä kaikista ajatuksista. Sille puhtaalle pöydälle on sitten helpompi rakentaa positiivisia ajatuksia versus se, että pudottelee negatiivisella moodilla olevaan päähän positiivisia ajatuksia.
Mikä myös itselläni on auttanut, on ollut ikään kuin negatiivista maailmankuvan ilmentymien tietoinen muuttaminen positiivisen maailmankuvan ilmentymiin, vaikka se muutos ei lähtisikään vielä tunnetasolla omasta maailmankuvasta. Esimerkiksi myönteisen musiikin kuunteleminen, kun oma olo- ja tunnetila vaatisi negatiivisen musiikin kuuntelemista. Tavallaan tämä on hanttiin pistämistä.
Minäkään en neuvo ketään, kerron vaan itsestäni. Ja en todellakaan tiedä, mitä muut tuntevat, ja onko vastaavan tyyppinen ajattelutavan muutos mahdollinen tai voisiko se auttaa.
kilpirauhasen vajaatoiminta voi aiheuttaa monenlaisia oireita. oma masennukseni alkoi helpottaa kun sain tyroxinin kilpirauhasen vajaatoimintaan.