Eilen illalla minulla ja äidilläni oli riitaisa, tunteellinen keskustelu. Sen päätteeksi äitini sanoi, ettei ole koskaan rakastanut minua niin kuin on rakastanut muita lapsiaan, sisaruksiani. Minulla on isoveli ja pikkusisko. Äitini sanoi sen itkien, ei vihaisesti.
Olin sen jälkeen järkyttynyt. Koko viime yönä en pystynyt nukkumaan, kun itkin ja illan tapahtumat pyörivät mielessäni. Vasta aamuyöllä nukahdin ja äsken heräsin. Aloin heti itkeä, kun muistin mitä oli tapahtunut :'(
Äitini ei ole tänään ollut mitenkään erilainen kuin tavallisesti. Ihan kuin muistaisi, mitä eilen tapahtui. Emme ole puhuneet asiasta enkä pysty ottamaan sitä puheeksi.
Olen tosi ahdistunut. Miksi äitini ei rakasta minua?? Isänikin on etäinen. Nyt alan ymmärtää, miksi olen aina tuntenut olevani perheen musta lammas ja miksi minulla on niin huono itsetunto.
Olenko ainoa, jonka äiti on sanonut ettei pysty rakastamaan minua? Mistä tämä johtuu? Äitini sanoi sen lisäksi, ettei ole koskaan tuntenut yhteyttä minuun niin kuin veljeeni ja siskooni.
En tiedä kuuluuko tämä tälle palstalle, kun en ole varsinaisesti masentunut.
Olen 18-vuotias ja aion hakea ensi keväänä hakemaan opiskelemaan toiseen kaupunkiin, joten ensi syksynä olisi muutto pois kotoa. Asun vielä nyt kotona vanhempieni ja siskoni kanssa. Isoveljeni on muuttanut jo omilleen.
Minä rakastan kaikkia perheenjäseniäni, myös äitiäni. Koen sen niin, että on itsestään selvää että perheenjäseniään on rakastettava. Miksi äitini ei rakasta minua?
Olin sen jälkeen järkyttynyt. Koko viime yönä en pystynyt nukkumaan, kun itkin ja illan tapahtumat pyörivät mielessäni. Vasta aamuyöllä nukahdin ja äsken heräsin. Aloin heti itkeä, kun muistin mitä oli tapahtunut :'(
Äitini ei ole tänään ollut mitenkään erilainen kuin tavallisesti. Ihan kuin muistaisi, mitä eilen tapahtui. Emme ole puhuneet asiasta enkä pysty ottamaan sitä puheeksi.
Olen tosi ahdistunut. Miksi äitini ei rakasta minua?? Isänikin on etäinen. Nyt alan ymmärtää, miksi olen aina tuntenut olevani perheen musta lammas ja miksi minulla on niin huono itsetunto.
Olenko ainoa, jonka äiti on sanonut ettei pysty rakastamaan minua? Mistä tämä johtuu? Äitini sanoi sen lisäksi, ettei ole koskaan tuntenut yhteyttä minuun niin kuin veljeeni ja siskooni.
En tiedä kuuluuko tämä tälle palstalle, kun en ole varsinaisesti masentunut.
Olen 18-vuotias ja aion hakea ensi keväänä hakemaan opiskelemaan toiseen kaupunkiin, joten ensi syksynä olisi muutto pois kotoa. Asun vielä nyt kotona vanhempieni ja siskoni kanssa. Isoveljeni on muuttanut jo omilleen.
Minä rakastan kaikkia perheenjäseniäni, myös äitiäni. Koen sen niin, että on itsestään selvää että perheenjäseniään on rakastettava. Miksi äitini ei rakasta minua?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Vaikea tietää, mikä äidilläsi on. Ainakin sellainen vaikutelma tuli, että asia vaivaa häntä ja on merkityksellinen (kun hän kerran itkien tuon sanoi).
Oma äitini ei rakastanut minua, mutta isoaveljeäni kyllä. Siitä selviää. Elämässä tulee hyviä naiskokemuksia, joista voi ammentaa "äitimäisyyttä", huolenpitoa ja välittämistä. Tällaiset lyhyetkin kontaktit voivat olla lohduttavia ja tärkeitä.
Ehkä sinun ja äitisi persoonissa, kemioissa on jotakin äitisi kokemana vaikeaa? Ehkä odotusaikaasi tai vauvaikään liittyi jotakin äidille vaikeaa, joka jäi vaikuttaman? Oma äitini oli hyvin mustasukkainen, koska sain isältä huomiota. Hän ns.kaappasi veljeni ja he elivät aika symbioottisessa suhteessa. Isä tukeutui minun liikaa ja se taakoitti. Kaikesta tällaisesta pääsee kyllä eteenpäin. Itselleni iso oivallus oli se, että äiti oli väärässä! Olen oikeasti ihan ok tyyppi..äiti ei vain sitä koskaan tavoittanut.
Toivotan sinulle rakkautta ja voimia elämääsi!
No jos asia on niin, hän on ollut rehellinen. En tiedä sitten onko tuollaisessa tilanteessa sitten korrektia paljastaa omalle lapselleen "totuutta" mitä sisimmässään kokee.
Olen jokus jutellut suuren perheen huoltajan kanssa ja törmännyt samaan. Äiti on tunnustanut, että minkä sille voi kun toiset lapset ovat lähempänä sydäntä ja jotenkin rakkaampia kuin toiset.
Lapset ovat luonteeltaan erilaisia: toinen lapsi palkitsee ja ruokkii eri tavalla vanhemman hoivaviettiä ja vetoaa tunteisiin. Ihan samoin kuin taaphtuu ryhmässä,. eräiden kanssa ystävystyy kun taas on tyyppejä, joita ei pääse lähelle sitten millään.
Jos vanhempiin ei ole syntynyt läheistä tunneyhteyttä, niin ei se tarkoita että olisit ihmisenä toisia sisaruksia huonompi. Olet vain perinyt geenit ja luonteen, joka ei synkkaa vanhempien kanssa yhteen.
Voihan olla, että sinä kohtaat vuosien varella enenmmän henkilöitä, jotka tulevat leheisiksi kanssasi ja sisaruksillasi ei niin tapahdu. Jopa olet sen verran vahvempi, että et kaipaa niin paljon vanhempien hoivaa.
Kuka tietää vaikka nyt aikuisiällä alkaa sinun vuorosi päästä lähelle äitiä ja isää. Tuo tununnustus voi olla alku uudelle suhteissanne.
Auttaisko jos voisitte jutella asiallisesti vielä suhteistanne.
Seppo Jokinen, pitkänlinjan terapeutti ja itsekkin kovan lapsuuden elänyt, on kirjoittanut paljon kirjoja vanhepien ja lasten suhteista ja niiden vaikutuksesta elämään.
Sinähän sanoit, että teillä oli riita. Äitisi oli varmasti vihainen ja kyllästynyt. Onko niin, että sinä olet ollut haastavampi tai vaikeampi lapsi/nuori kuin muut sisaruksesi?
Tai onko niin, että olet keskimmäinen lapsi. Niinpä et ole esikoinen, joka on ollut yksinään äidin silmäterä, etkä toisaalta kuopus, joka vaatii paljon huomiota, joka on ehkä pois keskimmäiseltä lapselta, kun taas esikoinen on jo sen verran iso, ettei sitä samalla tavalla tarvitse.
Vanhempien kanssa voi riidella jä sopia.
Voisiko äitisi ja sinun välisessä suhteessa olla samanlainen kuvio kuin Sormusten herra -elokuvan kolmososassa kun Gandalf sanoo "Your father loves you, Boromir. He will remember it before the end"? Tietenkin teidän suhteessanne ei luultavasti ja toivottavasti kukaan kuole.
Niin minullakin. Äitini on suoraan sanonut että ei voi sietää minua. Ulkonäkö, olen paljolti isäni näköinen ja luonne,isän luonne ,rauhallisuus ja herkkyys ujous ärsyttää.
Riehunut asiasta ja haukkunút ja lyönyt sen takia. Siskoani suosi ja minua syrji. (olen nainen)
Todella sairasta oli. Kukaan ei usko minua, sanovat suoraan että ei emme usko sinua, äitisi on enkeli, maailman kiltein ihminen, sinä valehtelet ja olet synnynnäisesti hullu. 99% ihmisistä sanoo näin joten elämäni on siksi tuhottu. Ei uskoisi kyllä jos en tietäisi totuutta, ymmärrän miten ulkopuoliset hänet näkevät.
Vastenmielinen ulkonäköni on siis syynä ettei kukaan usko, olen komean miehen näköinen, siis miehekkään näköinen vaikka olen nainen. Ihmiset ovat todella julmia rumille ihmisille tulkitsevat luonteen ulkonäön mukaan vaikka ei ole mitään pohjaa.
En usko että olet ruma ollenkaan. Minä usko kertomasi, onhan sellaisia äitejä jotka kiduttavat, raiskaavat ja tappavat lapsiaan. Miksi ei siis olisi sellaisia jotka harjoittavat sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa? Tämä asia on yhteiskunnassamme tabu-aihe ja siitä erittäin harvoin edes mainitaan ääneen. Yhteiskunta demonisoi miehet ja syyttävät heitä kaikesta pahasta vaikka pahaa tekeviä naisia on myös paljon. Äidit ovat enkeleinä pidettäviä olentoja, joista ei ihmiset osaa epäillä mitään ja joita ei saa syyttää mistään, ei vaikka mitä tekisi. Siksi ihmisten on suorastaan mahdotonta uskoa että nainen tekisi jotakin pahaa.
Voin sanoa, että minä koin äitini kanssa "vääntäessäni" joskus nuorena samanlaista. Äitini sanoi, ettei ole rakastanut minua. Siltä se kuulosti, mutta kun myöhemmin keskustelimme asiasta ja niistä ajoista, olin jo muuttanut kotoa, hän sanoi, ettei hän sitä ollut tarkoittanut. Päinvastoin, hän oli sanonut sen "itselleen", syyttänyt itseään siitä, ettei muka ole rakastanut minua tarpeeksi, ja siksi olen, millainen olen. Ja olin vaikea, sen myönnän. Voit kuvitella, millainen havahtuminen tämä oli mulle! Olin siis ymmärtänyt niin väärin kuin voi ymmärtää.
Äitini on sanonut, ettei "saanut minuun yhteyttä" kun olin vauva eikä koskaan sen jälkeenkään. Hän on aina jollakin tapaa vierastanut minua ja ollut kummallisen vaivautunut seurassani. Kun hänen miesystävänsä yritti raiskata minut ollessani 7-8-vuotias, hän syytti siitä minua.
Kun olin murrosikäinen, äiti alkoi suhtautua minuun yhä torjuvammin ja väheksyvämmin. Hän liittoutui isosiskoni kanssa tavallaan minua vastaan ja olin perheen kynnysmatto, jota aina syytettiin kaikesta. Minua vähäteltiin ja arvosteltiin jatkuvasti. Äiti tiesi, että minua koulukiusattiin, mutta ei puuttunut siihen mitenkään tai näyttänyt edes välittävän koko asiasta.
Kun sairastuin vaikeaan masennukseen ja anoreksiaan, äiti alkoi inhota minua täysin avoimesti. Minulle valitettiin kaikesta enkä kuulemma ikinä tehnyt mitään oikein. Kaikki minussa näytti ärsyttävän äitiä. Hän tietenkin syyllisti minua psyykkisistä sairauksistani, mutta samalla vähätteli niitä ja syytti minua teeskentelystä ja valehtelusta.
Kerran sanoin äidilleni, että hän varmasti vihaa minua. Vastaus kuului: "No enpä tiedä."
Onko teillä kaikilla sisaruksilla sama isä?
Te äidinne karttamat, vika on kyllä äideissänne, ei teissä: Ihmisuhteissa on aina alitajuisia ja vaistonvaraisia vaikutteita. Teidän äideillä ei kai ole sattunut olemaan niitä tekijöitä, jotka laukaisevat äidin hoivavietin. Voihan olla niinkin, että kun te olitte vauvoina äidillänne sattui olemaan jokin hekilökohtainen ongelma.
Itsellä ei ole lapsia ja olen kyllä siitä vain, koska hoivaviettini vauvoihin ei ole koskaan ollut voimakas, vaikka olen epaattinen.
Hei aloittaja, syy ole sinussa missään nimessä, älä syytä itseäsi! Tiedän kuinka pahalta sinusta tuntuu, mutta jos se yhtään lohduttaa niin voin kertoa ihan suoraan ettei vika ole sinussa vaan äidilläsi on jokin trauma itsellään jota ei ole koskaan pystynyt käsittelemään. Kaikista parasta olisi jos löytäisit jonkun mukavan ja empaattisen terapeutin kenen kanssa voisit käydä asiaa lävitse. Paljon voimia toivotan sinulle, toivottavasti olosi helpottuu!