Masentuneiden läheiset

Ensin sinulle itselle, tiedän, että siinä OLEMISESSA on opettelemista, ehkä lopunikää Pikkuhiljaa olen oppinut, että en ole huono ihminen vaikka en teekään kaikkea itse. Kun palaat työpaikallesi, sinun on muutettava työtapaasi tai sairastut uudelleen.
Läheisille se on outo tilanne, jos on jalka poikki, kaikki tajuaa, mutta kun ei ole mitään ulkoista ja en usko, että kukaan "terve" ihminen ymmärtää syvää masennusta. Ainoa keino on tosiaan avoimesti puhuminen ja jossain lehdissä on ollut melko hyviä kirjoituksia, jos sellainen sattuu silmiisi, anna miehellesi. Itse olen kertonut ystävättärelleni, jonka mies on masentunut ja hän sanoi, että nyt hän ymmärtää, miksi joku on peiton alla koko päivän. 16v on jo toinen asia, hänellä on aina ollut kaikenosaava ja pystyvä äiti, tällaisessa tilanteessa voi vähän jopa pelottaa. Selitä, että paraneminen vaatii paljon aikaa, mutta tapahtuu varmasti. Ja nyt rupeat olemaan hieman itsekäs!

Hei, en halua masentaa lisää, mutta 4 kk on vasta alkua. Mulle on toi koko ketju auennut n. kahdessa vuodessa, ilman ammattiauttajaa kylläkin. Ylitunnollisuus ja työorientoituneisuus oli päällimmäiset syyt. Herkästi syyttää itseään, kantaa huonoa omatuntoa. Että itsepä oon yrittänyt pelastaa koko maailman. Miten on oikeastaan pystynytkin huolehtimaan niin monesta ihmisestä ja asiasta ja ongelmasta! Mutta pikkuhiljaa aukeaa uusia solmuja: miks on niin ylitunnollinen ja työkeskeinen? Esim. kiltin tytön syndroomaan vois tutustua, sieltä ainakin löysin itseni. Olisi pitänyt kuunnella myös itseään ja omaa kroppaansa, kyllä se on varoitusmerkkejä antanut, monet flunssat ja pahoinvoinnit ja päänsäryt on olleet psykosomaattista perua. Nyt on vaivat aika vähissä kun tiedostaa ton asian, ja osaa kuunnella itseään vähän paremmin.

Ei mulla ollut voimavaroja auttaa muita mun masennuksen ymmärtämisessä yms. Aviomies ja ystävät ymmärsivät, mutta muut, ne "vapaamatkustajat", jotka oli tottuneet saamaan ja ottamaan apua multa, eivät tietenkään ymmärtäneet. Mutta asiat lähtee vaan oikeille raiteille, jokaisenhan pitäisi vastata itse itsestään. Tärkeintä on että mietit mitä sinä haluat, opettelet sanomaan ei, mulla esim. kroppa lyö hanttiin, jos en itse osaa sanoa ei, tietyissä tilanteissa on vaan pakko olla juoksematta auttamaan toisia.(Ja kyllä moni on käyttänyt hyväkseenkin kilttiä ihmistä.) Tietysti oma perhe on otettava huomioon, mutta siinäkin esim. meillä on vaihtuneet osat monessa asiassa, toinen on oppinut huolehtimaan sellaisista asioista, missä itse olin ennen täysin suvereeni.

Ja nyt hoksasin että mun sisko on/on ollut selvästi adhd, mikä on mulle aiheuttanut paljon harmia. Kun on ollut toilaileva isosisko niin mun on pitänyt sitten olla oikein exstraa se kiltti tyttö.

Salli itsellesi kaikkea kivaa, hanki positiivisia kokemuksia, mahdollisesti ei kannata palata vanhaan työhön. Itse sain potkut oireiluni takia, ja se on nyt vaan hyvä asia, organisaatiossakin on jotain vialla jos ihmiset palavat loppuun. Itsetunto tietysti romahti myös silloin burnoutissa mutta kyllä sekin pikkuhiljaa tässä kohenee, kun yritän hyväksyä itseni sellaisena kuin oon, vaikka vähän heikkonakin, enkä odota aina muilta sitä hyväksyntää. Olen myöskin opetellut vaan olemaan, ja se onnistuu jo hyvin, liiankin hyvin. Mutta samalla oppii näkemään, mikä on olennaista ja mikä ei, mitä asioita tekee ympäristön painesta johtuvasti tai siks että muutkin tekee. Todella pienistä asioista saa sitä iloa, ilman lääkitystä oon pärjännyt täysin kun oon näitä asioita käynyt mielessäni läpi, ja vertaistuki on paras tuki. Lisäksi suosittelen kirjaa Emotionaalinen vauraus, Timo Yli-Soini.
Pikkuhiljaa...

Samantapaisia kokemuksia tuntuu olevan useammalla. Itse olin myös tunnollinen ja pikkutarkka ylisuorittaja asiantuntijan työssäni. Uupumus pääsi minullakin hiipimään vähitellen vuosien ajan. Vaimonkin kanssa meni bänks, mites muutenkaan. Koetin kovasta väsymyksestä huolimatta pitää työsuoritustason ylhäällä. Aikansa onnistui, mutta ei kuitenkaan kovin kauan. Viimeiset neljä ja puoli vuotta olen ollut sairauslomalla työuupumuksen ja vaikean masennuksen vuoksi. Kokeiltu on monet lääkkeet, terapiat sun muut. Olo on ollut tasaisen huono koko ajan. Hoitava lääkärini koettaa vauhdittaa työkyvyttömyyseläkkeelle pääsyäni. No, eipä minusta olisikaan enää apua työelämässä, kun ei edes kaupassa käynti eikä kirjojen lukeminenkaan onnistu. Niin, en näe enää tunnollisuudessa mitään hyvää, ainakaan työelämässä. Älkää olko niitä Joku-nimisiä työntekijöitä: "kyllä sen Joku ehtii hoitaa." Helppo sanoa, mutta vaikea toimia tuon ohjeen mukaan. Minulle se ainakin oli mahdotonta, sen aikaa kun oli.

Hei! Lohdullista lukea, että muutkin painiskelevat samojen ongelmien kanssa. Itse sairastuin vaikeaan, osin psykoottiseen masennukseen kun tyttäreni oli seitsenvuotias. Samaan syssyyn tuli avioero, sairastuin myös vaikeaan fyysiseen sairauteen ja jatkuvat poissaolot toivat tietenkin potkut myös töistä.

Nyt tyttäreni on 16-vuotias, mielestäni selvinnyt suhteellisen hyvin tähän asti, mutta nyt muutamien omien pienten vastoinkäymisten jälkeen olen selvästi havaitsevinani hänessäkin masennuksen oireita.

Käytän kaikki liikenevät voimani tytön kannustamiseen, yritän saada hänet nauramaan ainakin kerran päivässä.... olen aina osallistunut mahdollisuuksien mukaan kaikkeen kouluun liittyvään, mutta nyt alkanut lukio ei tahdo oikein käynnistyä. Tyttö on aina ollut hyvä koulussa, oppimiskyvystä ei ole kiinni - ilo ja motivaatio vain tuntuu olevan hukassa.

Olen edelleen lääkityksellä ja pysyn juuri ja juuri pinnalla, mitään "turvaverkkoa" ei ole vaan pinnistelemme tytön kanssa kahdestaan. Nyt olenkin hädissäni: mitä teen, keneen voin ottaa yhteyttä? Tyttö käy koulukuraattorin luona jatkuvasti, mutta en ole huomannut siitä olevan erityistä apua - kunhan jutustelevat, vähän niinkuin kavereina. Mutta vaikeahan on uutena ja ulkopuolisena huomata sitä muutosta joka tytössä on vähän ajan sisällä tapahtunut.

Olisko kenelläkään ehdotuksia... tai edes jokin toivon sana?