Kriitikot vs kansa

Jo vuosikymmeniä on etenkin kotimaisten elokuvien arvostelu ollut sellaista, että se mikä on ollut kriitikoiden mieleen, niin ei taas sitten ole kansaan purrut juuri ollenkaan, ja taas sitten mistä kansa on tykännyt, niin kriitikot ovat ne haukkuneet ihan pystyyn. Esimerkkinä Suomen kansan rakastamat Uuno -elokuvat, joista kriitikot eivät pitäneet ollenkaan, kun taas sitten melko ahdistavatkin Aki Kaurismäen elokuvat, jotka kuvaavat ankeita oloja ja joissa naama totisena ällistellään, niin ovat saaneet huippupisteet kriitikoilta, ja päässeet kansainväliseenkin levitykseen viemään ankeaa Suomi kuvaa maailmalle. Myös muitakin ahdistavia ja yliampuvia kotimaisia elokuvateoksia ja näytelmiä on päässyt kriitikoiden suosioon, kuten se erittäin vakavasta tapauksesta kertova Jussi Kylätaskun Uuni, joka palkittiinkin jollakin palkinnolla. Myös Rakkaudella Maire -elokuva jossa myös kuvattiin koko ajan elämän surkeutta ja tapahtui ihan yliampuvaa muutenkin, niin elokuvan pääosaa esittänyt Eeva Litmanenhan sai roolistaan palkinnon, joten sekin elokuva mahtoi saada aika hyvät pojot kriitikoilta, mutta kansaan ei tainnut sekään purra, enkä kyllä ihmettele.

Mutta mistä moinen arvostelumentaliteetti johtuu? Kriitikot ilmeisesti suosivat sellaista omaperäistä, taiteellista ja syvällistä, jotka ovat mahdollisimman kaukana todellisesta elämästä? Aika monessa taiteen lajissa, mutta ei viihdetaiteessa, niin yksi ominaispiirrehän on vakavamielisyys, niin ehkä siksikin kriitikot pitävät näitä totisia elokuvia oikeana taiteena. Millaisia mielipiteitä muilla aiheesta.