Kertokaa kuuluuko asiaan se että kausittain ystävään ei halua pitää mitään yhteyttä. Voiko ahdistaa esim viestien lukeminen ja yhteydenpito johonkin tiettyyn ihmiseen vaikka muuten olisikin suht sosiaalinen kirjoittelisi muille jne... ?Olen miettinyt omaa käytöstäni onko normaalia koska minulla välillä tämmöistä on. En tiedä mitä tämä on..
Bipolaarihäiriö ja yhteydenpito ystäviin...?
__ bipoko__
8555
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minulla lähes sama juttu. En vaan yksinkertaisesti jaksa ´pitää seuraa kenellekkään vaan olen mielummin omissaoloissani tiettyinä kausina. Näinä kausina suorastaan välttelen tiettyjä ihmisiä joihin pidän yhteyttä taas sitten kun olen kunnossa. Eipä nuo ystävät ole mihinkään siitähuolimatta kadonneet. Ne vaan ajattelee, että se on tyypillistä minua kun ei välillä kuulu mitään.
Mä kutsun noita aikoja luola-ajaksi.. piiloudun luolaan nuolemaan haavojani ikään kuin.. ja keräämään voimia.
Mutta voiko olla niin että haluaa piiloutua vain tietyiltä ihmisiltä? Kauan voi kestää tämmöinen?
Raskasta olla bipon ystävä, minulle ainakin oli. Siksipä emme enää olekaan kavereita, hän torjui ja työnsi pois. Yritin tukea, hakea ulos ihmisten pariin jne. Mutta ei. Hän oli niin "rikki ja hajalla".. Tosin parin päivän päästä oli bilettämässä muina naisina toisen ystävänsä kanssa eikä tietoakaan että menisi niin kovin huonosti.. Epävakaata menoa. Ja tällä en yleistä kaikkia bipoja ja heidän käytöstään. Tämä kyseinen ex-ystävä myös valehteli minulle useamman kerran.
Mun paras ystäväni on bipo. Hänon myös luotettavin. Näköjään bipolaarisuutta on niin monenlaista.
Mun ystävistä ei tiedä kuin yksi mun bipoudesta. Kyllähän noi muut aina välillä ihmettelee kun ei miehestä kuulu pitkään aikaan mitään, mutta ovat jo vuosien varrella tottuneet asiaan.
bipoon kuuluu hyvin usealla kausia, jolloin kaikki on sosiaalinen kanssakäyminen on älyttömän raskasta, se on sitä silloin vastavuoroisesti sekä bipolle että läheisille. Esimerkiksi itse en jaksaisi millään edes avopuolisoani, kun kellekään ei oikeastaan ole mitään sanottavaa. On vain sanattomuus jatkuvan tyhjyyden ja ahdistuksen kanssa läsnä, ei edes keksi mistä puhuisi.
Mutta tietyn henkilön hylkiminen tuskin liittyy sairauteen? Enintään ehkä sellaisella kierolla tavalla, että vauhdikkaampina aikoina jaksaa tavata niitäkin tuttuja, joista ei ole erityisemmin kiinnostunut, mutta kun menojalkaa vipattaa niin seura kuin seura kelpaa.
Mulla melkein kaikki nuoruudenaikaiset kaverit ovat jääneet. Minusta ei tullut mitään - he ovat tehneet jo mittavia uria korkealla.
Häpeän itseäni. Paikkakuntani on pienehkö kaupunki. Nähdessäni jonkun kouluaikaisen tutun, minun tekee mieli piiloutua.
Haluaoisin pitää yhteyttä, mutta joskus jopa sukulaisten yhteydenotto ärsyttää. Niin ei tietenkään pitäisi olla!
Kaikki vanhat tutut utelevat esim. missä olen töissä tai olenko parisuhteessa. En jaksaisi molempiin vastata kielteisesti.
Murrrrr!