Suonen kielen monissa murteissa on yleistä, että joihinkin vokaaleihin (tai painollisiin sellaisiin) päätyvien sanojen loppuun on lisätty ”ylimääräinen” konsonantti. Etelä-Pohjanmaalla käytetään s-konsonanttia, joissakin savolaismurteissa k:ta ja jossakin Keski-Pohjanmaan ja Pohjois-Pohjanmaan rajaseudulla t:tä. Ja eikös se Oriveden vanha, paikallisella murteella lausuttu nimi kuulu Orihvesi.
Erityisesti minua kiinnostaa tämä t.n käyttö. Jossakin Kalajokilaakson alueella on paljon sellaisia suku- tai paikannimiä, kuten Koretet. Kostet. Ruostetsaari, Rämet ja Venetpalo. Tämä "ylimäärinen" t kuitenkin katoaa, kun sanasta muodostetaan genetiivi. Eikä näin käy vain kyseisen alueen murteessa, vaan myös Pohjois-Savossa orit on genetiivinä orriin.
Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että tämä ”ylimääräinen” t on säilynyt esimerkiksi otettujen sanojen ja kaltaistensa kohdalla suomen kielen partitiivissa, niin kirjakielessä, kuin myös lähes kaikissa murteissa. Sanomme esimerkiksi otettujen sanojen yhteydessä partitiivia muodostettaessa: ruostetta, rämettä ja venettä. Koska näin on tapahtunut sehän mielestäni viittaa siihen, että "ylimääräisen" t:n käyttö tiettyjen sanojen lopussa on ollut joskus todella yleinen ilmiö kautta Suomen.
No, hieman hupaisaksi asian tekee se, että t:hän on suomen kielessä sanan lopussa käytettynä myös monikon tunnus. Sen vuoksi nämä ”ylimääräiseen” t-kirjaimeen loppuvat, murteelliset sanat ovat yksikkö-ja monikkomuodoissa lähes toistensa kaltaisia: ruostet-ruosteet, rämet-rämeet ja venet-veneet. Onko siis suomen kielessä ollut joskus tilanne, että on ollut käytössä valtavasti sanoja, joiden yksikko- ja monikkomuotojen ainoana erona on ollut viimeisen vokaalin venyttäminen siitä monikkomuotoa muodostettaessa?
Erityisesti minua kiinnostaa tämä t.n käyttö. Jossakin Kalajokilaakson alueella on paljon sellaisia suku- tai paikannimiä, kuten Koretet. Kostet. Ruostetsaari, Rämet ja Venetpalo. Tämä "ylimäärinen" t kuitenkin katoaa, kun sanasta muodostetaan genetiivi. Eikä näin käy vain kyseisen alueen murteessa, vaan myös Pohjois-Savossa orit on genetiivinä orriin.
Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että tämä ”ylimääräinen” t on säilynyt esimerkiksi otettujen sanojen ja kaltaistensa kohdalla suomen kielen partitiivissa, niin kirjakielessä, kuin myös lähes kaikissa murteissa. Sanomme esimerkiksi otettujen sanojen yhteydessä partitiivia muodostettaessa: ruostetta, rämettä ja venettä. Koska näin on tapahtunut sehän mielestäni viittaa siihen, että "ylimääräisen" t:n käyttö tiettyjen sanojen lopussa on ollut joskus todella yleinen ilmiö kautta Suomen.
No, hieman hupaisaksi asian tekee se, että t:hän on suomen kielessä sanan lopussa käytettynä myös monikon tunnus. Sen vuoksi nämä ”ylimääräiseen” t-kirjaimeen loppuvat, murteelliset sanat ovat yksikkö-ja monikkomuodoissa lähes toistensa kaltaisia: ruostet-ruosteet, rämet-rämeet ja venet-veneet. Onko siis suomen kielessä ollut joskus tilanne, että on ollut käytössä valtavasti sanoja, joiden yksikko- ja monikkomuotojen ainoana erona on ollut viimeisen vokaalin venyttäminen siitä monikkomuotoa muodostettaessa?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kyseiset sanat ovat alkujaan olleet perusmuodossa konsonanttiloppuisia, ja konsonanttiloppuisia ne ovat useimmiten vieläkin yleiskielessä: konsonanttia vain ei merkitä kirjoituksessa, ja se esiintyy assimiloituneena seuraavan sanan alkukonsonantin kaltaiseksi, paitsi niissä tapauksissa, joissa se on todella kadonnut (joissakin murteissa ja yleiskielessäkin tauon ja vokaalialkuisen sanan edellä).
Esimerkiksi sana, joka kirjoitetaan ”räme”, ääntyy tilanteen mukaan ”rämes”, ”rämet”, ”rämek”, ”rämel” jne. – tai joskus ”räme”. Jotkin muodoista vastaavat sanan murreasua, mutta tämä on sattumaa.
Murteissa loppukonsonantti on voinut katoamisen sijasta muuttua. Esimerkiksi sanan ”vene” aiempi muoto on ”veneh” (sitä aiempi ”veneš”), mutta loppu-h on voinut muuttua esimerkiksi loppu-t:ksi. Tyypillisesti kai monikkomuoto on silloin säilyttänyt aiemman h:n, ”venehet”.
"Kyseiset sanat ovat alkujaan olleet perusmuodossa konsonanttiloppuisia..."
Ja tämän seuraustako on sitten se, että monien sanojen partitiivimuodoissa on niitä sanan runkoon kuulumattomia konsonantteja, kuten päre-pärettä?
Jos näin on, niin miksihän ne konsonantit ovat sellaisen (tai sellaisten) sanan, kuten "ori" yhteydessä sanan kirjakielisen partitiivimuodon kohdalla hävitetty? Mielestäni "ori"-sana ei esiinny missään murteessa ilman tätä loppukonsonanttia, joten luulisi, että konsonantit olisivat tässäkin tapauksessa säilyneet kirjakielistä partitiivimuotoa (oria-oreja) kehitettäessä.
Ori-sanan perinteinen taivutus ei noudattele kaavaasi vaan on poikkeava:
ori (yks. nominatiivi), oriit (mon. nominatiivi)
oriin (yks. genetiivi), oriiden (mon. genetiivi)
oritta (yks. partitiivi), oriita (mon. partitiivi)
Meniköhän oikein? En ole mitenkään hevosmiehiä. Voi olla, että kielenhuolto hyväksyy nykyisin myös vähemmän poikkeavia taivutusmuotoja.
"oritta (yks. partitiivi), "
Minun mielestä yksikön partitiivi kuuluu kirjakielessä muodossa oria. Ainakin raviohjelmissa olen kuullut selostajien tällä tavoin sen lausuvan.
Tuo muoto "oritta" on savon murretta.
Mielestäni sanoit oikein. Muoto "oritta" on myös yksikön abessiivi.
"Muoto "oritta" on myös yksikön abessiivi. "
Vaan eikö siinä abessiivimuodossa pitäisi olla kaksi iitä eli "oriitta"?
Minun mielestä myös yksikön genetiivi pitäisi kuulua kahdella iillä eli muodossa "oriin".
On se lyhyydestään huolimatta melko kinkkinen sana!
Onko muka _väärin_ taivuttaa oria (sanaa, ei hevosta) kuten muitakin samanoloisia sanoja? Esimerkiksi:
pari - paria - paritta
kutri - kutria - kutritta
tori - toria - toritta
Saati:
pari - paria - sinkku
kutri - kutria - kalju
:P
"Onko muka _väärin_ taivuttaa oria..."
Kyllä se minun mielestä on väärin, jos abessiivimuotoa esimerkilläsi tarkoitat.
Tämä johtuu siitä, että ori-sanan monikon yksikkömuoto kuuluu oriit.
Sen genetiivimuoto taas kuuluut oriin. Siksi se abessiivimuoto mielestäni kuuluu: oriitta.
Tuossa ylempänä on tämä räme- sana, jossa myös,kuten monissa muissa sen kaltaisissa, tätä viimeisen vokaalin pidentämistä joudutaan samoissa taivutusmuodoissa soveltamaan.
Ori-sanan kohdalla vain on se taivutuksen partitiivimuotoa koskeva epäjohdonmukaisuus, jota myös tuolla ylempänä käsiteltiin. Vaikka rämeen kohdalla sanotaan partitiivin yksikkömuodossa rämettä, ei oriin kohdalla sanota oritta.
Ruostetsaari on mielessäni aina hahmottunut muodossa ruoste-tsaari.
Kevät on yksi tyypillinen.