Moi
Olen 18-vuotias poika Helsingistä. En ole mikään super sosiaalinen ja vähän ujokin, vaikka ujous on kyllä karissut vuosien varrella vähemmälle. Olen huono saamaan ystäviä ja vanhojen ystävien menettäminen tuntuu todella ikävältä.
Tänään yksinäisyys iski oikein kovaa ja se tuntui pahalta, tuntuu vieläkin varsinkin kun tiedän sen olevan itse aiheuttamaani tyhmyyttäni ja laiskuuttani.
Kerron vähän miten tajusin tämän. Olin sopinut yhden ystäväni (ja varmaan ainoan) kanssa että menemme tänään urheilemaan. Mutta häntä ei sovittuun aikaan näkynyt eikä hän vastannut viesteihini (ei ole vielä tätä kirjoittaessanikaan kuulunut mitään klo 14:04). Niinpä rupesin miettimään miksi hän ei vastaa yhteydenottoihini, kun hän kumminkin oli käynyt whatsapissa tunti sen jälkeen kun lähetin hänelle viestin, mutta ei kumminkaan vastannut. Niinpä päädyin siihen tulokseen, että varmaan on lähtenyt muiden kavereidensa kanssa jonnekkin. Se ajatus tuntui ikävältä koska hän ei kumminkaan ilmoittanut, että peruu meidän sopimamme tapaamisen.
Niinpä rupesin tekemään lounasta ja siinä yksin istuessani täydellisen hiljaisuuden vallitessa yksinäisyys oikein ISKI ja kovaa. Rupesin miettimään milloin olin nähnyt muita ystäviäni vapaa ajalla tai edes ollut minkäänlaisessa yhteydessä heihin. Rupesin sitten selailemaan kännykkäni ja katsomaan milloin olin lähetellyt viestejä ja tavallaan järkytyin. Siitä on jo 2 vuotta kun olen viimeksi ollut yhteydessä viiteen eri yläaste kaveriini. Yksi sentään kysyi ulos kesäkuussa, mutta minulla oli silloin juuri muuta menoa.
Sitten rupesin miettimään syitä vähäiseen yhteydenpitoon ja oma vikanihan se on. Onhan mulle joskus soiteltu ja kyselty ulos, mutta en oo vaan jaksanu mennä. Ja ilmesti ei ole kukaan enää jaksanu soittaa kun arvannu että en tule, enkä varmaan edes ole hyvää seuraa. Vielä kun ei itseäni ryyppääminen ja baareissa ravaaminen pahemmin kiinnosta, mutta sitä kaikki tuttavat tekee viikonloppu viikonlopun perään.
Mielen pistää matalaksi myös se että facebookissa tulee päivityksiä miten se ja se vanha luokkalainen on ollut sen ja sen kanssan pitämässä siellä hauskaa.
Nyt kun miettii omaa tulevaisuuttakin niin se varmaan on töihin->kauppaan->kotiin->-nukkumaan->ja sama uudelleen ja uudelleen vuodesta toiseen. Nyt kun amiskin loppuu jouluna niin kaverit sieltäkin jää varmaan pois kuvioista. Onkohan mitään enää pelastettavissa vai olenko yksinäinen lopun ikääni?. Tuntuisi vaan niin oudolta soittaa henkilölle jolle ei ole puhunut moneen vuoteen ja kysyä ulos. Jos vastaus olisi vielä ei niin tulisi varmaan aika paha olo.
Jos joku tämän jaksoi lukea kiitos siitä. Toivottavasti tekstissä oli edes jotain järkeä, on yllättävän vaikea kirjoittaa ajatuksia pään sisältä tekstiksi.
Olen 18-vuotias poika Helsingistä. En ole mikään super sosiaalinen ja vähän ujokin, vaikka ujous on kyllä karissut vuosien varrella vähemmälle. Olen huono saamaan ystäviä ja vanhojen ystävien menettäminen tuntuu todella ikävältä.
Tänään yksinäisyys iski oikein kovaa ja se tuntui pahalta, tuntuu vieläkin varsinkin kun tiedän sen olevan itse aiheuttamaani tyhmyyttäni ja laiskuuttani.
Kerron vähän miten tajusin tämän. Olin sopinut yhden ystäväni (ja varmaan ainoan) kanssa että menemme tänään urheilemaan. Mutta häntä ei sovittuun aikaan näkynyt eikä hän vastannut viesteihini (ei ole vielä tätä kirjoittaessanikaan kuulunut mitään klo 14:04). Niinpä rupesin miettimään miksi hän ei vastaa yhteydenottoihini, kun hän kumminkin oli käynyt whatsapissa tunti sen jälkeen kun lähetin hänelle viestin, mutta ei kumminkaan vastannut. Niinpä päädyin siihen tulokseen, että varmaan on lähtenyt muiden kavereidensa kanssa jonnekkin. Se ajatus tuntui ikävältä koska hän ei kumminkaan ilmoittanut, että peruu meidän sopimamme tapaamisen.
Niinpä rupesin tekemään lounasta ja siinä yksin istuessani täydellisen hiljaisuuden vallitessa yksinäisyys oikein ISKI ja kovaa. Rupesin miettimään milloin olin nähnyt muita ystäviäni vapaa ajalla tai edes ollut minkäänlaisessa yhteydessä heihin. Rupesin sitten selailemaan kännykkäni ja katsomaan milloin olin lähetellyt viestejä ja tavallaan järkytyin. Siitä on jo 2 vuotta kun olen viimeksi ollut yhteydessä viiteen eri yläaste kaveriini. Yksi sentään kysyi ulos kesäkuussa, mutta minulla oli silloin juuri muuta menoa.
Sitten rupesin miettimään syitä vähäiseen yhteydenpitoon ja oma vikanihan se on. Onhan mulle joskus soiteltu ja kyselty ulos, mutta en oo vaan jaksanu mennä. Ja ilmesti ei ole kukaan enää jaksanu soittaa kun arvannu että en tule, enkä varmaan edes ole hyvää seuraa. Vielä kun ei itseäni ryyppääminen ja baareissa ravaaminen pahemmin kiinnosta, mutta sitä kaikki tuttavat tekee viikonloppu viikonlopun perään.
Mielen pistää matalaksi myös se että facebookissa tulee päivityksiä miten se ja se vanha luokkalainen on ollut sen ja sen kanssan pitämässä siellä hauskaa.
Nyt kun miettii omaa tulevaisuuttakin niin se varmaan on töihin->kauppaan->kotiin->-nukkumaan->ja sama uudelleen ja uudelleen vuodesta toiseen. Nyt kun amiskin loppuu jouluna niin kaverit sieltäkin jää varmaan pois kuvioista. Onkohan mitään enää pelastettavissa vai olenko yksinäinen lopun ikääni?. Tuntuisi vaan niin oudolta soittaa henkilölle jolle ei ole puhunut moneen vuoteen ja kysyä ulos. Jos vastaus olisi vielä ei niin tulisi varmaan aika paha olo.
Jos joku tämän jaksoi lukea kiitos siitä. Toivottavasti tekstissä oli edes jotain järkeä, on yllättävän vaikea kirjoittaa ajatuksia pään sisältä tekstiksi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.