Olen 40 v ja tulin ensikerran raskaaksi. Tämä päättyi heti alkuunsa, vain muutaman tunnin reilusti positiivisen testin jälkeen. Alkoi kova kipu ja normaaleja kuukautisia huomattavasti runsaampi ja hyytymäisempi vuoto.
Olin jo ehtinyt ajatella, että saan 41-vuotis lahjan. Pettymys ja suru on suuri.
Olin jo asennoitunut, että en omaa koskaan saa ja tämä raskaus oli todella iloinen asia.
Miksi vaan itken aina kun asia mieleen tulee? Koska suru loppuu? Itselle on tullut mieleen nyt poistaa koko hyödytön kapine.
Miten tästä selviää? Puolisoni on ollut tukena, mutta ei hänellekään voi aina itkeä.
Kertokaa minulle miten selvitä?
Olin jo ehtinyt ajatella, että saan 41-vuotis lahjan. Pettymys ja suru on suuri.
Olin jo asennoitunut, että en omaa koskaan saa ja tämä raskaus oli todella iloinen asia.
Miksi vaan itken aina kun asia mieleen tulee? Koska suru loppuu? Itselle on tullut mieleen nyt poistaa koko hyödytön kapine.
Miten tästä selviää? Puolisoni on ollut tukena, mutta ei hänellekään voi aina itkeä.
Kertokaa minulle miten selvitä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
En osaa sanoa mitään apua tuovaa. Vain aika parantaa haavoja..
Itselläni on ollut useita keskenmenoja, enkä ole saanut yhtään lasta tähän maailmaan saattaa. Tulevaisuuus näyttää hämärältä, eikä valoa tuo kuin ajatus hyvästä elämästä rakkaan puolisoni kanssa.
Annan ajan kulua, ja toivon elämäntarkoitukseni löytyvän. Minä luulen kestäväni sen, mitä minulle annetaankin. - Kaikella on varmasti tarkoituksensa, vaikka sen näkemiseen tarvitaankin joskus aikaa.
Voimia suuren surunnne keskellä!
Teitä vain koetellaan raskaimman kautta nyt, mutta jonain päivänä kaikki on hyvinkin selkeää..
Tiedän täysin miltä sinusta tuntuu.
Me yritettiin seitsemän vuotta ennen kuin tulin raskaaksi, olin silloin 35-vuotias. Juuri kun ehdin sisäistää onnellisen asian tulikin keskenmeno. Puolitoista vuotta meni ennen kuin alkoi toinen raskaus, taas keskenmeno. Pian olen 38 ja olen nyt kolmatta kertaa onnellisen odotuksen vallassa, koko ajan pelottaa että mitenköhän tässä käy...
Tiedän kokemuksesta että henkiset haavat parantaa vain aika. Hieman helpottaa jos on hyviä ystäviä joiden kanssa voi puida niitä asioita.
Minusta tuntui silloin ensimmäisen kerran jälkeen että kaikki elämänilo ja -halu on kaikonnut, ei olisi millään jaksanut jatkaa eteenpäin, oli vain pakko. Keskenmenoa ei voi koskaan unohtaa, aina se kulkee mukana osana elettyä elämää.
Toivotan sinulle kaikkea hyvää, ja jaksamista surusta huolimatta.
..,mutta vaikeaa on. Ehkä mainitsemanne aika tuo lohdun, mutta nyt olen liian haavoilla. Yritän etsiä elämästä, jonkin kiintopisteen mihin tarttua.