Olen kärsinyt paniikkihäiriöstä 3 vuotta ja napsin siihen masennuslääkettä.Eikö Suomella todella riitä resursseja paniikkihäiriöisten kuntouttamiseen,tyrkätään vain napit kouraan,eikä itse ongelmanytimeen paneuduta.Ja toinen hyvin harmittava asia yhteiskunnassamme,nimittäin suhtautuminen paniikkihäiriöön,leimataan vähintään sekopääksi,jos julkisella paikalla alkaa oireilemaan.PANIIKKIHÄIRIÖINEN EI OLE HULLU!
Hän on yliherkkä ja helposti stressaantuva,joka ei ole mikään ihme nykykiireiden ja tietotulvien maailmassa.Yrittäkää ihmiset oikeasti ymmärtää ja suvaita henkilö,joka nyt vain sattuu potemaan paniikkihäiriötä.
Hän on yliherkkä ja helposti stressaantuva,joka ei ole mikään ihme nykykiireiden ja tietotulvien maailmassa.Yrittäkää ihmiset oikeasti ymmärtää ja suvaita henkilö,joka nyt vain sattuu potemaan paniikkihäiriötä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
mä oon joutunut monta kertaa kertomaan omasta sairaudestani , ku ei ihmiset siitä paljon mitään tiedä . järjen asiahan tää sairaus ei oo, eli paniikkihäiriöstä kärsivä ei oo tosiaankaa mikään hullu ! oma lääkärini kiteytti asian hyvin : hullu ei edes ymmärrä olevansa hullu . se on vaan tähän sairauteen kuuluva oire , et pelkää sekoavansa . mä olen syönyt sipramilia n. 8 vuotta ja mulla on kolme lasta ja söin viimeisen raskausajankin samaa lääkettä .paniikkihäiriö on sairaus muiden sairauksien joukossa ja perinnöllinen ,kuten moni muukin sairaus .
Juu, mun äiti kans sanoi mulle kerran sairastumiseni alkuaikoina, että "et sinä tyttö hyvä ole hullu. Ne jotka oikeasti ovat hulluja, luulevat, että kaikki muut ovat hulluja".
Tuohon lauseeseen olen usein mielessäni palannut.
Me yritetään lasta (vielä ei ole tärpännyt, nyyh) ja mullekin lääkäri sanoi että jopa raskausajan voi syödä lääkkeitä. Kyllä elämä on ihanaa!
onnea sinulle ja kumppanillesi ! sitten jos ja kun kun sinä olet viimeisillä raskausviikoilla , suosittelen vähentämään lääkkeen annos määrää mahd. minimiin . nuorimmaista jouduttiin pitämään pari päivää keskolassa ns. lämmittelemässä , vaikkakin oireet olivatkin sivuvaikutus / vierrotusoireita lääkkeestäni . poika on nyt 3-vuotias ja kaikin puolin terve ja ihana lapsi .kaikkea hyvää sinulle !
...paniikkikohtaukset 15-vuotiaana, nyt olen pikkaset päälle viiskymppinen.
Muistan ikuisesti sen ensi kerran, silloin luulin kuolevani ja lääkäri sanoi vain, että on varmaan huono veri.
Olin koulukiusattu ja kotona kaikki henkisesti päin helvettiä ja sitten päästyäni koulusta, kaikki alkoi, silloin ei puhuttu mistään paniikista vaan hullusta.
Minä en puhunut asiasta, kuin kotona....
Kyllä olen elämäni aikana joutunut kärsimään ja taisteleen, joskus sain Diapam 5mg ja sillä olen sinnitellyt elämää läpi.
Jospa työkaverini olisivat tietäneet tuskani, kun kävely oli joskus niin vaikeaa, ettei pystyssä tahtonut pysyä ja henki salpautui jatkuvasti, sain peitettyä sen heiltä.
Koulussa olin aina kiusattu ja alistettu, arkuuteni vuoksi minua pilkattiin, olin aivan normaali ja sievä tyttö, mutta se arkuus sai kiusanhengiltä minusta hyvän maalitaulun, ikinä en kertonut kellekään, vaikka välillä minua ihan pahoinpideltiin, löivät päätä seinään ja potkivat ja nauroivat, se oli heille nautinnon aihe....terveisiä vaan kaikille heille...
En ole parantunut taudista, mutta on helpotusta tullut.
mikä parasta minustaon kasvanut aikamoinen sisupussi, enää ei silmilleni hypitä ja en kestä katsoa yhtään vääryyttä, koski se sitten minua, tai muita, puutun aina siihen.
Onneksi nykyään paniikista jo voidaan puhua, minä raukka synnyin vain väärälle vuosikymmenelle, sillä silloin ei siitä tiedetty mitään.
Olen ajatellut itsekin tuota monta kertaa, että miksei mistään löydy resursseja auttamaan paniikkihäiriöisiä!
Riippuu lääkäristäkin, noi nappien eteen lyöminen.
Ensimmäinen lääkärini oli halukas keskusteluterapioihin ilman lääkkeitä, muutettuani toiseen kaupunkiin ääni kellossa muuttui...
"lääkkeet...ne ovat ainoat mitkä nyt parantavat.."
Ota siitä sitten selvää kuka on tosissaan potilaansa kanssa kuka taas ei.
Kyllä on merkillistä...