Heipä hei!
Kävipä niin että kerroin tunteistani naiselle johon olin ihastunut ja tulin torjutuksi. Aikaa tästä on pari viikkoa, mutta vasta tänään tajusin tilanteen lopullisuuden: minulla ei ole mitään mahdollisuutta seurusteluun tai edes ystävyyteen hänen kanssaan. Tuli hieman surullinen olo.
Olemme edelleen tuttuja, mutta siihen se jää. Näiden parin viikon aikana olin tyhmänä vielä toiveikas sen suhteen että ihastukseni tulisi toisiin ajatuksiin. Nyt päätin, että 'suljen oven', enkä ajattele tätä naista enää ollenkaan. En voisi tällä hetkellä edes olla hänen kanssaan tekemisissä, koska muuten ihastumisen tunteet saattaisivat nousta pintaan ja turha toivo heräisi.
Tulin siihen tulokseen, että vaikka hän pyytäisi minua ulos, en voisi suostua. En voi pitää enää turhia toiveita yllä, minun on 'katkaistava' tunteet kokonaan ja pidettävä siitä kiinni että meidän välillä ei tule koskaan tapahtumaan mitään.
Mitenkäs muut olette onnistuneet 'unohtamisessa'? Kommentteja.
ps. tässä on kyse kahdesta aikuisesta, joten vastaukset sen mukaan.
Kävipä niin että kerroin tunteistani naiselle johon olin ihastunut ja tulin torjutuksi. Aikaa tästä on pari viikkoa, mutta vasta tänään tajusin tilanteen lopullisuuden: minulla ei ole mitään mahdollisuutta seurusteluun tai edes ystävyyteen hänen kanssaan. Tuli hieman surullinen olo.
Olemme edelleen tuttuja, mutta siihen se jää. Näiden parin viikon aikana olin tyhmänä vielä toiveikas sen suhteen että ihastukseni tulisi toisiin ajatuksiin. Nyt päätin, että 'suljen oven', enkä ajattele tätä naista enää ollenkaan. En voisi tällä hetkellä edes olla hänen kanssaan tekemisissä, koska muuten ihastumisen tunteet saattaisivat nousta pintaan ja turha toivo heräisi.
Tulin siihen tulokseen, että vaikka hän pyytäisi minua ulos, en voisi suostua. En voi pitää enää turhia toiveita yllä, minun on 'katkaistava' tunteet kokonaan ja pidettävä siitä kiinni että meidän välillä ei tule koskaan tapahtumaan mitään.
Mitenkäs muut olette onnistuneet 'unohtamisessa'? Kommentteja.
ps. tässä on kyse kahdesta aikuisesta, joten vastaukset sen mukaan.
Vastaukset 40
Vanhimmat
Huonosti on onnistuttu,mutta yritystä unohtamiseen on ollut sitäkin enemmän. Mielikuvat vaihtelevat, haluaisin säilyttää parhaimman ja lähentävän,mutta se on ehkä itsepetosta. Olen enemmän arvoinen, vaikka se olisi itserakkaasti ajateltu. Pieniä tekoja ja huomaamista, jotka tekisivät iloiseksi, saa turhaan odottaa.Ovia ajattelulta en sulje, ajattelen pohjalle asti.Kieltämällä ja torjumalla omat tunteet ja ajatukset, tulee huono olo psyykkisesti ja fyysisesti.Pitäminen ei lopu, tuli vaan sammuu.Jäinen vesi suoraan kasvoille (noin kuvannollisesti) on inhottava, mutta tehokas lisäapu turhiin toiveisiin.
Siis joo kyllä, en sitä epäile etteikö haikeita tunteita nousisi välillä pintaan. Lähinnä ajattelin sitä että olisi jokin keino tällaisissa tapauksissa muistuttaa itselleen että toiveet ovat turhia. Ei siis ole tarkoitus tukahduttaa tunteita, vaan pitää tunteet kasassa silloin kun ihastustani näen.
Kun jatkuvasti näkee ja on joskus ollut ihastunut ko.ihmiseeen, niin silloin on paljon vaikeampi myös unohtaa.Joku kaunis aamu kuitenkin huomaa, että on jo helpompaa.
*Huokaus*...oisko kannattanu sanoo että oot ihastunut??Senpä vuoksi minäkään en aio kertoa..haluan olla,ainakin ystävä-miehen kanssa,joka on kuin sukulais-sielu minulle..en itse tiedä,miten hän asian tuntee/ajattelee..tuntuu vain että olisin aina tuntenut tämän ihmisen.Ensimmäisen kerran kun tapasimme(sitä ennen olin vain ohimennen nähnyt hänet),en olisi voinut kuvitella kuinka hyvin tulemme toistemme kanssa juttuun.Muutenkin hänen käytöksensä oli mua kohtaan niin lämmintä ja avointa..ehkä siihen on omat syynsä.Joka aamu,kun avaan silmäni,on hän ensimmäisenä ajatuksissani-joka yö kun suljen silmäni...unissanikin.Kun juttelen hänen kanssaan,tunnen että puhumme yhteistä kieltä..kun katseemme kohtasivat,kaikki muutkin sen huomasivat,että näimme vain toisemme..jos joskus olisi pakko luopua hänestä,tiedän miksi-hänkin kai tietää,siksi en voi hänelle kertoa,että tässä on jotain paljon enemmän..
Olet aivan oikeassa. Jos en olisi kertonut, minulla olisi ollut mahdollisuus päästä hänen ystäväkseen. Nyt sitä ei ole. Valitettavasti tunteet kävivät liian suuriksi jotta olisin voinut pitää ne sisälläni. Toisaalta, riskejä pitää ottaa, ei niitä suhteita muuten synny. No, seuraavalla kerralla olen varovaisempi ...
kun alat miettimään, mitä tyhmää ja kamalaa siinä toisessa on. Alat miettii miten kiitollinen voitkaan olla, että sun ei tartte sietää sellasta ihmistä. Ala näkee sen ihmisen hirveimmät puolet ja lopulta unohdat ja jos se tulee sua vastaan, niin näet sen tyhmänä tyyppinä. Ainakin mua alkaa inhottaa ihminen, joka mut torjuu...ei sille voi mitään, sellasta se on.
< kun alat miettimään, mitä tyhmää ja kamalaa siinä toisessa on>
No tuo ei valitettavasti onnistu, ihastukseni on varsin ihana ja iloinen ihminen. Onhan hänellä varmaan huonot puolensa, mutta niitä en halua edes ajatella. Hän on ollut minua kohtaan aina ystävällinen, joten aika mahdotonta edes ajatella vihaavani häntä ... päinvastoin, haluan olla ystävällinen.
se on yksi keino unohtaa. Mitä ihanaa voit nähdä ihmisessä, joka torjuu sinut ja joka ei näe sinun ihanuuttasi? Mielestäni sellainen ihminen on kaukana ihanasta. No minulla on oudot tavat selviytyä, mutta semmosta joka minut torjuu en arvosta yhtään enää sen jälkeen. Miksi arvostaisin ja kiusaisin itseäni? Parempi haluata nähdä ne toisen tyhmät puolet ja jatkaa matkaansa. Tosi rakkaus on molemminpuolista, ei ikinä yksipuolista. Sekin antaa jo tahtoa ajatella, että se oikea rakkaus odottaa vielä sinua, minun mielestä ainakin.
Torjunta ei ollut mikään 'traumaattinen' kokemus, hän oli hyvin ystävällinen ja ymmärtäväinen. Minä täysin hyväksyn sen että en ole hänelle 'se' tyyppi, eikä minulla ole syytä tai edes halua tietää miksi. Itsetuntoni ei tästä kärsinyt.
ei siitä kärsi, kun alan näkemään toisen realistisesti enkä enää katsele häntä vaaleanpunaisten linssien läpi. Ei siinä ole kyse siitä, että itsetuntoni olisi rapistunut, kun joku torjuu. Kyse siitä, että uskallan nähdä asiat kuten ne ovat ja samalla uskallan nähdä hänetkin ihmisenä, jossa virheitä. Sulla on toi tapa selviytyä, että suret ja haikailet, mulla se tapa, että se kaipaus loppuu seinään heti, kun mut torjutaan. Minä alan sit katselemaan muita. Ja tost ystävyydestä sanon kokemuksella että et ikinä voi olla ystävä sellaisen kanssa, josta haluisit enemmän ja joka ei halua susta muuta kuin ystävän ja päinvastoin. Elämässä on opittava luopumaan ja tottumaan siihen, että kaikkea ei saa mitä haluaa. Joku päivä ajatelet, että mitähän tuossakin näin kun siihen niin ihastuin..............
Olen samaa mieltä. En todellakaan tätä naista (enää) millekkään jalustalle nosta, vaan näen hänet vain ihmisenä ... ja sellaisena haluan hänet kohdatakkin.
Olin itsekin ihastunut yhteen ihanaan mieheen ja kerroin tunteistani. Sain myös kielteisen mutta niin ystävällisen ja ihanan vastauksen!
Olen myöhemmin miettinyt, että olis ehkä ollu parempi et hän olis ollu tosi töykiä ja inhottava. Koska silloin oli ollu ehkä helpompi unohtaa...
Sanon omasta kokemuksesta että itselle pitää antaa aikaa kunnolla unohtaa! Omasta jutustani on nyt noin vuosi aikaa ja vielä keväällä ja kesällä teki kipeää miettiä koko juttua!
Joskus vieläkin mietin sitä ihmistä ja saatan leikitellä mielessäni, että entä jos siitä oliskin tullut jotain tai että ehkä hän kiinnostuukin jossain vaiheessa vielä minusta! Tiedän että kiusaan vain ittiäni, mutta kun jotain tunteitani on vielä jäljellä...
Olen joskus kuullut, että "rakkautta ei sais herätellä liikaa"... Taidan tehdä juuri nyt sitä, herätellä ihastumisen tunnetta...
Ihastuminen on ihanaa, mutta samalla niin raastavaa!
Tsemppiä sinulle ja toivon että jonain päivänä pääset ihastuksestasi yli!
Taas tuli tunne, että mitä jos ...
Huoh. On tämä välillä niin vaikeaa. Miksi naiset ette voi suoraan sanoa tyyliin "olet ihan kiva tyyppi, mutta et sen enempää"? Turhaan jäin asioita vatvomaan. No, ohimenevää tämä onneksi on. Täytyy muistuttaa taas itseänsä ettei toivoa ole kyseisen naisen suhteen.
..että pääsen ihastuksesta yli joko ajan kanssa tai sitten niin että ihastun johonkin toiseen.
Tottahan se on että 'aika parantaa haavat', mutta se ei paljon lohduta tällä hetkellä :)
Ihastuminen johonkin toiseen olisi kyllä helppoa, mutta sitten tulee taas uudet ongelmat :)
Teit minkä pystyit, enempää ei voi.
Kukaan ei tehnyt väärin, kenessäkään ei ole vikaa, kukaan ei ole syypää.
Ajattele tuskan "valoisia" puolia; tiedät kykeneväsi syviin tunteisiin, opit paremmin ymmärtämään toisten samassa tilanteessa olevien ihmisten kipuja. Jos suostut kärsimään sen kieltämättä ja syyllistämättä, myötätuntosi (rakastamisen kykysi) kaikkea kohtaan kasvaa. Loppuviimeksi et menetä mitään, mutta voit saada paljon.
Tutkaile itseäsi, mitä uutta olet sieltä nyt ehkä löytänyt (ja tämä ei sit ollu mitään piilokettuilua, olen ite samassa jamassa).
Onnea matkaan!
Just näin minä olen yrittänyt ajatella.
Deittailtiin (kaksi aikuista) ja kun homma ei edennyt (ensin oli kovin kiinnostunut, sitten varmaan iski paniikki) niin kerroin avoimesti mitkä olivat minun tunteeni ja että nyt tuntuu pahalta mutta että eiköhän se siitä. Ehdotin, että jatketaan ystävyyspohjalta, sillä olipa oikeasti ihminen josta pidin myös muutenkin kuin miehenä. Pahalta tuntuu tulla torjutuksi, mutta hyvältä tuntui se, että uskalsin sanoa sen miltä tuntui ja mitkä olivat tunteet häntä kohtaan.
Vähän oli yhdessä vaiheessa fiilis, että meni puihin kun ei ollut varma minusta. Jos olisi ollut nyt siitä kiinni niin jäi vielä portti auki. Vaikka sit taas toisaalta; harva mies käyttää pakkia - vaikka ainoa järjellinen tilanne olis peruuttaa ruutuun.....
Näinhän se on. Tässä on kyseessä lähinnä 'itseaiheutettu päänsärky' :D
Muuten on mies kunnossa, mutta huokailee. Ruoka maistuu eikä masenna ja itsetuntokin on parempi kuin aikaisemmin. Välillä vaan ajatukset juoksee omia polkujaan.
On se kummallista miten lohduttavaa on tietää että kaikilla muillakin on (tai on ollut) sama ongelma ... ;)
Rakkautta joka suuntaan ja hyvää yötä!
Mielenkiintoista olisi tietää onnistuuko moinen oikeasti? Eikö toinen osapuoli ole vaivautunut yksipuolisesta ihastuksesta?
Jos minulla olisi tunteita ystävää kohtaan, varmasti kierisin tuskissani jos näkisin hänen esim. puhuvan jonkun toisen miehen kanssa ... vaikka olisimmekin 'vain ystäviä'. Ajan kanssa varmaan onnistuu, jos pystyy ihastumisen tunteesta pääsemään eroon?
Tämä kuulostaa ehkä lapselliselle mutta minusta on ihanaa kun tapasin uuden mielenkiintoisen ihmisen, mitään ei sinänsä ole tapahtunut kuin sanallisesti - eikä muuta koskaan välttämättä tapahdukaan.
Iloani syventää se, että olen elämää elänyt ja kaikkea nähnyt- monikaan ihminen ei enää juttuineen kolahda, joten tässä henkilössä pitää olla jotain erikoisen erikoista. Pusuja hänelle! Kiitos kun tupsahdit tielleni ja hyvää matkaa edelleen, toivottavasti paattimme vielä risteävät?!
Tämä viesti ja siitä syntynyt keskustelu oli tuskaista lukea läpi. olen itse tilanteessa jossa olen aiheuttanut miehelle olotilan jossa olet nyt. Surullista on se että torjuin miehen koska en ole tyytyväinen itseeni enkä voi kuvitella ansaitsevani hänen kaltaista ihanaa miestä. Sinulle en osaa sanoa muuta kuin että aika toivottavasti tekee tehtävänsä...
Saanko kysyä millä tavalla torjuit hänet? Kuvittelisin ettei ollut ihan helppoa. Ihmisten todellisista ajatuksista kun on niin vaikeaa saada selvää, eikä niitä voi oikein kaivaa toisesta esiin pakottamalla. Jokaisella on oikeus pitää omat tunteet sisällään, ei voi vaatia avautumaan.
Viestisi on siinä mielessä ahdistava, että minussa heräsi toivo siitä että ihastukseni ajatteli samoin kuin sinä. Toivottavasti ilmaisit oikeat tunteesi torjumallesi miehelle, hän olisi kyllä arvostanut sitä.
Itselleni on käynyt melkein samalla tavalla. Jossain vaiheessa elämääni olin siinä tilanteessa, että inhosin itseäni yli kaiken. Sitten kun eräs mukava nainen (pidin hänestä paljon) yritti lähestyä, yritin olla huomaamatta häntä. Ajattelin että olen erehtynyt, sillä en mitenkään 'ansainnut' häntä. Tyhmä kävelin onneni ohitse.
No, tällä hetkellä itsetunto on sellaisessa kunnossa että voin 'ottaa rakkautta vastaan'.
Onhan toi todellakin surullista, pakko kysyä että mitä itse ajattelet siitä että torjuit miehen koska se oli liian hyvä sinulle?
Mitäköhän mieltä kyseinen herra oli tästä, kai kerroit syyn miksi ei kelvannut sinulle. Anteeksi mutta oli ihan pakko kun itse olisin kyllä ajatellut että oho ehkä minussa ei olekaan niin paljon vikaa jos noin "hyvä" mies on kiinnostunut.
Hyvin raskasta luettavaa.
Olen tilanteessa jossa tulin torjutuksi, neiti kielsi mitään tunteita koskaan olleenkaan. En vain voi ymmärtää miten olin niin väärässä, miten tulkitsin niin väärin - vai tulkitsinko sittenkään. Ei niin intensiivistä katsetta, niin hellää hymyä eikä niin ihailevaa seurailua voi saada osakseen muuta kuin ihmiseltä joka on todella oikeasti kiinnostunut. Olemme tunteneet vasta pari vuotta, enkä olisi ikinä uskonut että ihminen pystyy kehittämään näin voimakkaat tunteet toista kohtaan. Nyt hän on vielä kaikenlisäksi mahdollisesti muuttamassa vastakkaiseen nurkkaan eurooppaa. Haluan säilyttää ystävyyden ja edes jollain tapaa saada antaa itsestäni hänelle jotain, se antaa minulle lohtua suruuni. Uskon että ihminen kerran elämässään kohtaa sen oikean ja minä olen juuri nyt menettämässä tuon täydellisesti minulle sopivan ihmisen.
Toivon kaikille jotka ovat samankaltaisessa tilanteessa paljon voimia, tämä todellakin on valtavan raskas taakka kantaa hartioillaan.
Sama ongelma. Tuskaa lisää se, että ihastukseni ei missään vaiheessa ole suoraan sanonut ettei pidä minusta. No, pitää vain tyytyä siihen etten koskaan tule tietämään mitä hän oikeasti minusta ajattelee. Pakolla en voi tietoa hänestä irti saada.
Voi kun mun ihastukseni tekisi samoin, olisi helppo unohtaa. Nyt joudun näkemään hänet päivittäin, viikonloppuja lukuunottamatta.
< minä olen juuri nyt menettämässä tuon täydellisesti minulle sopivan ihmisen. >
Sama tunne.
Kaksi viikkoa on lyhyt aika, eihän se ole yhtään mitään! Torjutuksi tuleminen raapaisee itsetuntoa, vain jotenkin paatunut ei niin koe.
Tai onhan niitäkin, joita on niin paljon rakastettu, että eivät yhtään ymmärrä, miten joku voi jättää niin upean ihmisen kuin itsen. Ymmällemeno kestänee sekin yli kaksi viikkoa...
Joten: no hätä.
Hmmm. Minä koin vain pettymystä ja surua? Itsetuntoni kohosi jälkeenpäin kun ymmärsin tehneeni oikein. Minua ei kiinnostanut syyt siihen miksi en kelpaa, koska tiedän että maailmassa on joku jolle minäkin kelpaan. Vähän sekavaa, mutta luottamus tulevaisuuteen on kova.
Onhan unohtaminen vaikeaa, mutta miksi pitäisi unohtaa?
Kaikki muistot, ihmiset, ilot ja surut on osaa sinua ja kokemukset kasvattaa ja muokkaa sinua ihmisenä.
Pitää vaan ajatella asiaa sillä tavalla että tästäkin opittiin taas jotain uutta, ei se ole helppoa mutta ajan kanssa..
Olisi sitten tilanne miten rankka tahansa niin kyllä niistä selviää tavalla tai toisella. Ihmisillä on tapana sanoa että se mikä ei tapa niin vahvistaa.
Minunkin mielestäni tollaiset jutut kasvattaa ihmistä. Voi sitten myöhemminkin muistella niitä ilman "älä ajattele sitä asiaa koska se pitää unohtaa" -mielikuvaa.
Surumielistä voisin kannustaa että olisi viisasta tosiaan jättä turha elättely pois. Olethan kertonut tälle naiselle jo tunteistasi, jos naista alkaakin jostain syystä vielä kiinostaa, niin ottakoon itse kontaktia - sen vähempään ei pidä edes tyytyä. Itse tein ihastuksissani semmoisen virheen että en antanut periksi vaikka ihastuksen kohteeni ei reagoinut minuun mitenkään. No siitähän sitten soppa syntyi. -eipä siitä sitten sen enempää....
Ehkä teoriassa olisin voinut pyytää häntä kahville tai jotenkin muuten "kutitella" hänenkin tunteitaan ensin, mutta toisaalta jos sen tekee teennäisesti niin se vasta antaa ärsyttävän kuvan.
No, eiköhän jäljelle jääneistäkin löydy vielä joku tosissaan otettava ihastus (-toivottavasti).
Kiitos. Tämän pistän seinälle.
Minunkin on pitänyt unohtaa ihastukseni. Samantien kun olen ylipäätään uskaltanut tunteeni tunnustaa. Aluksi korostin kaikkia ihastukseni negatiivisia piirteitä ja tapoja, jotta saisin hänestä mahdollisimman kurjan kuvan.. Mutta eipä ollut kovin järkevää. Ainut asia mikä on auttanut on ollut aika.
Ihastuksen kohteeni on kiinnostunut minusta ja hän olisi halunnut jatkaa tutustumista. Mutta ihmissuhdeviidakossa se ei ole mahdollista ja loukkaamme sillä kolmatta osapuolta. Hän kyllä ymmärsi, kun kerroin, että emme voi olla tekemisissä keskenämme. Aluksi olimme "vihoissamme" katkaisemassa välejä, mutta sitten onneksi saimme vähän käytyä kipeitä asioita läpi. Nyt välillä hyvät muistot ja hetket puskee arkipäivässäni läpi, mutta en ala herkutella niillä tunteilla. Anna niiden olla, hyväksyn ne, ja olen tyytyväinen siitä, ettei niitä tarvitse ajaa pois.. Ne minulla on lupa pitää, enkä niillä ketään loukkaa...
Samaa olen pohtinut tässä itsekin, että miten saisin tunteeni kuriin. Olin ollut sinkkuna n.2,5 vuotta ja luulin jo etten tuntisi ketään miestä kohtaan ikinä enää mitään mut sit tapasin viime kesän alkupuolella ihanan miehen, johon ihastuin aivan välittömästi. Muutamaan kertaan tapailtiin ja vaikutti siltä että miestäkin kiinnosti. Kerroinpa sitten avoimesti tunteistani ja mies ilmoittikin ettei pysty mihinkään vakavaan kanssani ja se oli sen "suhteen" loppu. Kuitenkin nyt kaipaan ihan hirveästi häntä ja edelleen ajattelen että meidät on luotu yhteen. En voi uskoa että jos toinen tuntee jotain niin voimakasta tunnetta toista kohtaan niin miten voi olla ettei se toinen tunne yhtään mitään?! Haluan antaa aikaa tälle miehelle ja jatkan uskomista meidän yhteiseen tulevaisuuteen. Ehkä vielä joskus... Älä säkään unohda, anna vain aikaa. Anna tytön tottua ajatukseen. Kaikella on tarkoituksensa.
Nimittäin tuo
" En voi uskoa että jos toinen tuntee jotain niin voimakasta tunnetta toista kohtaan niin miten voi olla ettei se toinen tunne yhtään mitään?! "
Olen minäkin saanut kuulla olevani välillä sieluntoveri ja välillä nainen joka on luotu juuri jollekin yksilölle ja mulla ei vaan tunnu mitään missään.
Samaan aikaan olen voinut tuntea samoin jostain ihan muusta. Joka sitten taas ei tunne mitään!
Niin se vaan on, nämä asiat on pyllystä!
Mutta jos toinen on tehnyt selväksi että ei kiinnosta, niin on aika säälittävä jäädä elättelemään toiveita yhteisestä tulevaisuudesta.
MÄ tosin voin tehdä niin, koska mulle ei olla sanottu/kirjoitettu etteikö kiinnostusta olisi!! :D
Noh ei.. kyllä mä aion siirtyä eteenpäin ja ekat askeleetkin on jo otettu.
minä kerroin tunteeni, ja sain vastakaikua... olemme silmäilleet toisiamme jo kauan!!
Toivon sinulle parasta mahdollista onnea jatkossa!!
Kerroin tunteistani miehelle, johon olin ihastunut. Hän sattuu olemaan valitettavasti myös esimieheni. En kuvitellutkaan että minulla olisi ollut jotain mahdollisuuksia hänen suhteensa, mutta en myöskään voinut koskaan kuvitella kuinka hän voisi käyttäytyä saatuaan kuulla tunteistani. Meillä meni välit täysin poikki, koska jälkikäteen hän totesi että oli ollut jo pitkään ahdistunut minun käytöksestäni. Olin yrittänyt olla hänen ystävänsä monellakin tavalla, mutta ilmeisesti käsitti kaikki pienet asiat jälkikäteen ajateltuaan niin että päämääräni oli ainoastaan seksuaalinen.
Olemme olleet erossa jonkin aikaa ja itselläni on ihastus helpottanut kaiken kokemani jälkeen. Nyt olen aivan poissa tolaltani, koska meidän on määrä jatkaa töitä yhdessä jonkin ajan kuluttua. Tuleeko ihastuminen kohdallani jatkumaan yhtä kipeänä kuin ennenkin? Kärsinkö entistä enemmän kun hän on läsnä? Olen luopunut tällä hetkellä ihastuksestani täytsin, mutta joudunko kohta kärsimään? Pelkään todella tulevaa..
Ei toi vielä mitään. Mä rakastuin esimieheeni,joka osoittautuikin impotentiksi ja kyvyttömäksi´mihinkään kenenkään naisen kanssa.Työpaikalla ei näy nurja puoli,mä ainakin ihastuin sen älyyn,ennen kuin selvisi,ettei sillä mitään muuta ollukaan.Enää ei sen vitsit naurata,mutta en ole ainut,joka on siihen kyrpiintynyt.
Näinhän se on. Töissä on helppo vetää jotain roolia jos muut ei tiedä yksityiselämästä oikeasti mitään.
On aika vaikeaa hoitaa työhommia yhdessä, jos täytyy pitää tunteet kurissa ja ulkokuori tyynenä. Aika rasittavaa pidemmän päälle. Pahinta on jos joutuu ihastumisen takia vaihtamaan työpaikkaa. Se tosin saattaa olla joskus paras vaihtoehto.
Itselleni kävi samoin... Aluksi näytti siltä, että tyttö olisi pitänyt minusta - edes vähän, mutta ei sitten kuitenkaan...
Mä en tajua, miksei ihmiset voi olla rehellisiä toisilleen, eikä antaa vaan ymmärtää "kyllä mä susta välitän". Pahinta on, kun huomaa yhtäkkiä olevansa "riippakivi" toisen kaulassa...
*huoh* Mitenkähän mä jaksan eteenpäin tästä...
Mahtavaa että on paikka jossa voi jutella omista murheistaan, ei tarvi yksin miettiä päätänsä puhki.
Kiitos teille vastauksista!
Ja vaikka mies olenkin, niin: *haleja* :D