Suomalainen monipuoluejärjestelmä näyttää toimivan parlamentaarisesti vain, jos kolmesta suurimmasta puolueesta on kaksi hallituksessa ja kolmas oppositiossa. Hallitusta täydennetään sitten pienemmillä puolueilla päähallituspuolueiden tahdon mukaan.
Historia osoittaa, että SDP on aina hallituspuolue, jos se vain itse sitä haluaa; 1991 se ei halunut, kun Holkerin hallituksen jälkeen SDP menetti toistasataatuhatta ääntä.
Hallituskokoonpanoja vertailtaessa on keskeisessä roolissa ollut jo usean kymmenen vuoden ajan yleinen käsitys, että SDP:n pitäisi olla hallituksessa sen vuoksi, että vain siten taataan rauhalliset työmarkkinat ja maltillinen palkkakehitys. SDP ikään kuin pitäisi SAK:n kurissa hallituksessa ollessaan. Tätä myyttiä korostaa useimmiten aina se porvaripuolue, joka kulloinkin on SDP:n kanssa hallituksessa.
Jos ajatellaan yhteiskunnan kehitystä, niin edessä on vaikeuksia. Työssäkäyvän väestön osuus koko väestöstä pienenee. Rajuin muutos kaatuu päälle, kun suurten ikäluokkien enemmistö eläköityy. Samaan aikaan talouskasvu näyttää jäävän 2.4% haarukkaan, mikä on verotulojen riittävyyden kannalta liian pieni. Kolmantena tekijänä on hyvin raskas julkinen talous ja ns, hyvinvointivaltioon lakisääteisinä luodut turvarakenteet.
Olemme tottuneet siihen, että yhteiskunta pitää huolen veronmaksajistaan. Tulevaisuudessa yhtälö ei kuitenkaan toimi. Yhä pienenevä työssäkäyvien osuus ei pysty ansaitsemaan alhaisen kasvun taloudesta niin paljoa rahaa, että verotuotoilla voitaisi ylläpitää tähänastisen hyvinvointivaltion rakenteita. Jotain pitäisi siis tehdä.
Tulevaisuuden hankalaa tilannetta ovat pohtineet monet yöryhmät, sekä sosialidemokraattien että keskiustan nimittäminä. Lipposen hallituksen viimeiseltä vuodelta löytyy myös kokoomuksen perustamien työryhmien suosituksia.
Kaikkien työryhmien suosituksilla on paljon yhteisiä piirteitä, joissa pitäisi ryhtyä hyvin kriittisesti tarkastelemaan nykyisen sosiaali- ja työttömyysturvan rakenteita, koska nykyisen tason ylläpitämiseen ei ole tulevaisuudessa enää rahaa.
Suurimmaksi jarruksi rakenteellisten korjausten tiellä on osoittautunut vasemmisto. Etenkin SDP pitää SAK:n tuella hyvin konservatiivisesti kiinni ns. saavutetuista eduista ja vastustaa kaikkea julkisten menojen vähentämistä.
Tätä taustaa vasten alkaa näyttää hyvin ilmeiseltä, ettei Suomi pysty selviytymään oman kansantaloutensa tuotoksella nykyisen hyvinvointitasonsa kustannuksista, mikäli SDP:n sallitaan jatkavan hallituksesta toiseen estämässä tarpellisten muutosten toteutuminen.
Selkeänä ja ilmeisesti ainoana järkevänä muutosmahdollisuutena tulevaisuuden poliittisiin ratkaisuihin on nähtävissä ainoastaan se vaihtoehto, että vasemmisto jätetään oppositioon, eli keskustan ja kokoomuksen tulisi ottaa maan asiat hoitoonsa yksituumaisesti.
Tämä edelyttäisi, että puolueet ryhtyisivät lähentymään toisiaan hyvin vakavalla mielellä. Lähentyminen puolestaan edellyttäisi vanhojen kaunojen ja eduskuntakeskusteluille tyypillisen räksyttämisen lopettamista puolin ja toisin.
Kun kummallakin puolueella on suhteellisen tuore johto - Matti Vanhanen ja Jyrki Katainen - niin ei uskoisi olevan vaikeaa, että puolueet ryhtyisivät yksissä tuumin kartoittamaan, miten paljon niillä voisi olla yhteisiä tavoitteita, jooita ne voisivat yhdessä ryhtyä ajamaan.
Keskustan ja kokoomuksen lähenevä yhteistyö saisi myös SDP:n kuriin, sillä nykyinen tilanne (kokoomuksen ilmeinen halukkuus sinipunan palauttamiseen) antaa SDP:lle aivan liian tehokkaan peukaloruuvin kiristää keskustalta myönnytyksiä riiputtamassa keskustan päällä sanatonta uhkaa, että ellei keskusta ole "yhteistyöhaluinen", niin SDP valitsee kokoomuksen kumppanikseen.
Keskustan kannalta porvariyhteistyö olisi hyvin historiallinen käänne, mutta mielestäni nyt alkaisi jo olla sen aika.
Historia osoittaa, että SDP on aina hallituspuolue, jos se vain itse sitä haluaa; 1991 se ei halunut, kun Holkerin hallituksen jälkeen SDP menetti toistasataatuhatta ääntä.
Hallituskokoonpanoja vertailtaessa on keskeisessä roolissa ollut jo usean kymmenen vuoden ajan yleinen käsitys, että SDP:n pitäisi olla hallituksessa sen vuoksi, että vain siten taataan rauhalliset työmarkkinat ja maltillinen palkkakehitys. SDP ikään kuin pitäisi SAK:n kurissa hallituksessa ollessaan. Tätä myyttiä korostaa useimmiten aina se porvaripuolue, joka kulloinkin on SDP:n kanssa hallituksessa.
Jos ajatellaan yhteiskunnan kehitystä, niin edessä on vaikeuksia. Työssäkäyvän väestön osuus koko väestöstä pienenee. Rajuin muutos kaatuu päälle, kun suurten ikäluokkien enemmistö eläköityy. Samaan aikaan talouskasvu näyttää jäävän 2.4% haarukkaan, mikä on verotulojen riittävyyden kannalta liian pieni. Kolmantena tekijänä on hyvin raskas julkinen talous ja ns, hyvinvointivaltioon lakisääteisinä luodut turvarakenteet.
Olemme tottuneet siihen, että yhteiskunta pitää huolen veronmaksajistaan. Tulevaisuudessa yhtälö ei kuitenkaan toimi. Yhä pienenevä työssäkäyvien osuus ei pysty ansaitsemaan alhaisen kasvun taloudesta niin paljoa rahaa, että verotuotoilla voitaisi ylläpitää tähänastisen hyvinvointivaltion rakenteita. Jotain pitäisi siis tehdä.
Tulevaisuuden hankalaa tilannetta ovat pohtineet monet yöryhmät, sekä sosialidemokraattien että keskiustan nimittäminä. Lipposen hallituksen viimeiseltä vuodelta löytyy myös kokoomuksen perustamien työryhmien suosituksia.
Kaikkien työryhmien suosituksilla on paljon yhteisiä piirteitä, joissa pitäisi ryhtyä hyvin kriittisesti tarkastelemaan nykyisen sosiaali- ja työttömyysturvan rakenteita, koska nykyisen tason ylläpitämiseen ei ole tulevaisuudessa enää rahaa.
Suurimmaksi jarruksi rakenteellisten korjausten tiellä on osoittautunut vasemmisto. Etenkin SDP pitää SAK:n tuella hyvin konservatiivisesti kiinni ns. saavutetuista eduista ja vastustaa kaikkea julkisten menojen vähentämistä.
Tätä taustaa vasten alkaa näyttää hyvin ilmeiseltä, ettei Suomi pysty selviytymään oman kansantaloutensa tuotoksella nykyisen hyvinvointitasonsa kustannuksista, mikäli SDP:n sallitaan jatkavan hallituksesta toiseen estämässä tarpellisten muutosten toteutuminen.
Selkeänä ja ilmeisesti ainoana järkevänä muutosmahdollisuutena tulevaisuuden poliittisiin ratkaisuihin on nähtävissä ainoastaan se vaihtoehto, että vasemmisto jätetään oppositioon, eli keskustan ja kokoomuksen tulisi ottaa maan asiat hoitoonsa yksituumaisesti.
Tämä edelyttäisi, että puolueet ryhtyisivät lähentymään toisiaan hyvin vakavalla mielellä. Lähentyminen puolestaan edellyttäisi vanhojen kaunojen ja eduskuntakeskusteluille tyypillisen räksyttämisen lopettamista puolin ja toisin.
Kun kummallakin puolueella on suhteellisen tuore johto - Matti Vanhanen ja Jyrki Katainen - niin ei uskoisi olevan vaikeaa, että puolueet ryhtyisivät yksissä tuumin kartoittamaan, miten paljon niillä voisi olla yhteisiä tavoitteita, jooita ne voisivat yhdessä ryhtyä ajamaan.
Keskustan ja kokoomuksen lähenevä yhteistyö saisi myös SDP:n kuriin, sillä nykyinen tilanne (kokoomuksen ilmeinen halukkuus sinipunan palauttamiseen) antaa SDP:lle aivan liian tehokkaan peukaloruuvin kiristää keskustalta myönnytyksiä riiputtamassa keskustan päällä sanatonta uhkaa, että ellei keskusta ole "yhteistyöhaluinen", niin SDP valitsee kokoomuksen kumppanikseen.
Keskustan kannalta porvariyhteistyö olisi hyvin historiallinen käänne, mutta mielestäni nyt alkaisi jo olla sen aika.
Vastaukset 6
Vanhimmat
"Olemme tottuneet siihen, että yhteiskunta pitää huolen veronmaksajistaan. Tulevaisuudessa yhtälö ei kuitenkaan toimi. Yhä pienenevä työssäkäyvien osuus ei pysty ansaitsemaan alhaisen kasvun taloudesta niin paljoa rahaa, että verotuotoilla voitaisi ylläpitää tähänastisen hyvinvointivaltion rakenteita. Jotain pitäisi siis tehdä."
Nyt on tulonjaossa vääristymä. On vähän, paljon ansaitsevia joiden verotus on kireää. Verotuksen vuoksi siitä ei paljon kuitenkaan jää käyttöön rahaa.
Toinen ryhmä on sellainen joka käy töissä pienemmällä palkalla kuin toimeentulo edellyttää.
Kunnat ja valtio tasaa verorahoilla tätä tuloeroa.
Tulevaisuudessa tällainen ei voi jatkua, koska suurituloisten verotulokertymä on pienestä lukumäärästä johtuen kohtalaisen pieni. Yrityksillä rahat menee näiden johtajien huippupalkkojen maksuun, josta syystä muiden palkat pysyvät matalina, koska yritysten maksukyky ei riitä kunnollisten palkkojen maksuun johtejien palkkojen jälkeen. Sama se on julkisellakin puolella.
Veropohjaa on saatava laajennettua ja yrityksille pitää saada palkanmaksukykyä lisää matalapalkkaisille työntekijöille.
Eli suomeksi tämä tarkoittaa sitä suurimpien palkkojen on lähdettävä rajuun laskuun ja pienimpien palkkojen on noustava näiden asioiden mahdoloistamiseksi. Palkkaneuvottelujen tulonjaolla suomen tulevaisuuden ongelmat ratkeaa aika pitkälle ja verotuksen taso määrätään juuri palkkapolitiikalla ja palkkaeroilla. Jos palkat ovat sellaiset että tulontasausta ei tarvitsisi tehdä verotuksen kautta, verotus olisi huomattavasti keveämpää.
siis.
Asia on hyvinkin näin.
Miksi nauttia suurella palkalla suurista veroista, kun voisi nauttia kohtuullisella palkalla keveästä verotuksesta? Samalla valtion ja kuntien verokertymä suurenisi pienempipalkkaisten alkaessa maksaa veroja.
Huippupalkat ovat syntyneet työmarkkinoilla sen seurauksena, ettei huipputehtäviin ole riittävästi päteviä henkilöitä. Yritysten kustannuksia huippupalkkojen osalta nostaa eniten aivan älytön veroprogressio.
Tästä syystä marginaalivero olisi alennettava niin, että sen katto on esim 48%. Toisin sanoen jokaisesta ansaitusta lisämarkasta pitäisi jäädä yli puolet palkansaajalle.
Vastaavasti palkkahaitarin alapäässä ongelmat johtuvat palkkojen verotuksesta. Verotettavan tulon alaraja on ensiksikin liian matalalla. Sitä pitäisi nostaa. Toiseksi yrityksille aiheutuu kustannuksia siitä, että ihnistyöhön, eli palkkoihin on sidottu epämääräinen joukko kaikkia muita pakollisia työnantaja- ja vakuutusmaksuja. Progressiokin alkaa vaikuttaa epämotivoivasti jo aika pienissä palkoissa, kun kohtuullisista palkankorotuksista jää hyvin vähän palkansaajan ostovoimaan.
Lisäksi alv-rokottaa työvaltaisia aloja pahiten, koska palkkakustannusten sisältämiä veroja ei voi vähentää alv-tilityksissä niin kuin esim. ostettujen tuotteiden sisältämän al-veron, vaan alv on lisättävä suoraan hintaan. Tämä lisää palkankorotusten aiheuttamaa hintainflaatiota palvelualoilla, joka on Suomessa ollut EU:n korkeinta jo 90-luvun puolivälistäalkaen ja yksi työttömyytemme perussyy.
Palkkahaitarin tasoittamisessa ei siis ole mitään järkeä. Se olisi peiton leikkaamista yhdestäpäästä ja jatkamista toisesta päästä.
"Huippupalkat ovat syntyneet työmarkkinoilla sen seurauksena, ettei huipputehtäviin ole riittävästi päteviä henkilöitä. Yritysten kustannuksia huippupalkkojen osalta nostaa eniten aivan älytön veroprogressio."
Eivät ole niinkään sen seurausta vaan työnantajat maksavat turhaa "tittelilisää" huippupalkkojen mukana. On joitakin koulutusnimikkeitä joille tätä maksetaan. Insinöörit ovat yksi esimerkki. Mitä tekemistä diplomi- insinöörillä yrityksen markknointipäällikkönä? Aivan vääränlaisella koulutuksella työssä. Tai samanlaisella koulutuksella T&E- keskusksen yritystutkijana. Aivan väärä koulutus, mutta palkkaa näille pitää maksaa korkeimman mukaan. On olemassa hyvin päteviä koulutuksia näihin tehtäviin, mutta ne ei ole niin trendikkäitä ja komeita koulutusnimikkeitä kuin insinööri tai sosionomi, joita käytetään hyvin paljon yrityspuolella.
Jos titteliä halutaan töihin, se maksaa. Usein turhaa.
"Lisäksi alv-rokottaa työvaltaisia aloja pahiten, koska palkkakustannusten sisältämiä veroja ei voi vähentää alv-tilityksissä niin kuin esim. ostettujen tuotteiden sisältämän al-veron, vaan alv on lisättävä suoraan hintaan. "
Sinulla on aika erikoinen käsitys ALV:sta. Se on kertyvä vero, periaatteella että mistä saa vähentää,samaan arvonlisään lisätään vero.
Palkansaaja ei maksa palkastaan ALV:oa, joten sitä ei voi palkanmaksaja vähentää. Itse asiassa yrittäjä toimii veron kerääjänä. Se ei ole yrityksen palkka- eikä muutakaan kulua.
Mutta tämä kerääminen maksaa yritykselle aika paljon. Samoin työnantaja maksujen kerääminen ja tilittäminen on yritykselle kallista puuhaa. Yhden työntekijän palkkatilitys maksaa pienyritykselle noin 200 euroa vuosi. ALV:n tilitys toisen mokoman. Noin 400 euroa siihen että kerää ja tilittää rahaa valtiolle, eläkelaitokselle ja vakuutusyhtiölle. Siitä voi laskea kuinka paljon se maksaa 100 työntekijän yrityksessä.
Palkkahaitarihan voidaan tasata joko palkkaratkaisuilla tai isoilla veroilla. Siinäpä se on suuripalkkaisten ratkaistavissa kummalla tavalla sen tekee. Kysymyshän lopulta yritysten maksukyvystä. Jos jollekin maksetaan paljon, toiselle on maksettava vähemmän. Vähemmän saavan kuitenkin on tultava toimeen jollakin tavalla, nyt tulee toimeen usein osittain palkalla ja osittain toimeentulotuella. Tähän toimeentulotukeen rahat kerätään enemmän ansaitsevilta veroina, ja se pitää veroasteen korkeana. Onko tämä logiikka niin vaikea ymmärtää?
Sosiaalikulut kasvaa koko ajan johtuen juuri siitä että ihmisille ei ole varaa maksaa palkkaa jolla tulee toimeen. Tämä taas aiheuttaa muita sosiaalisia ongelmia, jotka taas isotuloiset maksaa. Tämä oravanpyörä pyörii vain kiiihtyvällä vauhdilla. Isopalkkaiset voivat olla onnellisia tässä vero-oravanpyörässä tai sitten ei. Voisi olla onnellisempia vähän pienemmällä palkalla ja keveämmällä verotuksella.
Se logikka että palkat ovat korkeat ja verotus matala ei suomen yhteikuntarakenteella toimi. Se toimisi ehkä Eestissä vähän aikaa, mutta ei sielläkään toimisi kauan.
Mikäs se olikaan ahneuden palkka?
Väite, että yritykset maksaisivat titteleistä korkeampia palkkoja kuin tarvitsisi on todellisuudelle täysin vieras. Nimenomaan markkinointipäälliköiksi palkataan sellaisen koulutuksen hankkineita, jotka siinä hommassa pärjäävät. Yleisin koulutus on KTM. Teollisuuteen on palkattu insinöörejä, kun asenteet ovat enemmän tuotanto- kuin asiakaslähtöisiä ja katsotaan, että markkinointipäällikönkin pitää hallita tuotteen tekniikka.
Käsityksesi alv:sta on myös ihmeellinen. Yrityshän joutuu perimään asiakkailtaan ne rahat, joista se alv:n tilittää valtiolle. Kun veroton hinta sisältää aina palkkakulut ja työntekijän ennakonpidätykset ja myös muut lakisääteiset työnantajamaksut, on alv:n osuus siis lisättävä hintaan veroa verosta periaatteella, mikä aiheuttaa hintainflaatiota, kysynnän vähentymistä ja palvelualojen työttömyyttä, koska ainoastaan yrityksen toisille yrityksille maksama alv voidaan vähentää yrityksen tilittämästä alv:sta.
Kaksipuoluejärjestelmä olisi parempi.