Kerron 12-vuotiaasta tytöstä. Hänen vanhempansa ovat eroamassa, ja tyttö on pulassa oman itsensä ja heidän kanssaan.
Vanhemmillaan on ollut niin pitkään kuin tyttö jaksaa muistaa, kerran vuodessa/kahdessa vuodessa ns. "riitakausi". Riitakaudet kestivät yleensä n. 1-3 viikkoa. Riitakausien aikana koko talo on täynnä huutoa, kiroilua, itkua, ovien paiskontaa, mustamaalausta, parkumista, pahaa oloa, lisää huutoa, lisää kiroilua, lisää ovien paiskomista ja itkua...
Ensimmäisiä kertoja, jotka tyttö muistaa, ovat tulleet hänen ollessaan n. 3-vuotias. Hän istui kolmevuotiaana huoneessaan leikkimässä legoilla. Alakerrasta kuuluu hirvittävää huutoa ja kiroilua. 3w tassuttelee alakertaan pienillä jaloillaan, keskelle hirveintä ydinsotaa.. Isä lähtee, ja tyttö ja isoveljensä ja äitinsä jäävät itkemään..
Isä tuli kuitenkin parin päivän päästä takaisin.
Lisää samanlaisia tapauksia on tullut vuosien aikana. Ainoat erot ovat, että 3-vuotias taapero kasvaa. Pituus lisääntyy, ajatukset siitä mitä tapahtuu kypsyvät. Vaaleista, valtavista "voikukkahiuksista" tummuu porkkananvärinen laineikas tukka. Legot vaihtuvat mahdollisesti barbeihin, leikkipianoon tai palloihin ja rakennuspalikoihin. 4-vuotiaana käteen ilmestyy kirja. Muuten kaikki on samanlaista. Riitelyä alakerrasta. Isä/äiti lähtee, ja muut jäävät parkumaan rannalle.
Nyt 3-vuotiaan pikku taaperon tilalle on kasvanut 12-vuotias nuori tyttö. Ulkonäkö on muuttunut. Pituutta on tullut kohisten, tuskin taaperoksi tunnistaisikaan. Porkkananoranssi tukka on valtoimenaan kuin leijonan harja. Vartalosta on tullut murrosiän mukana kurvikkaampi, rinnat ovat kasvaneet. Tytössä ei olisi muuta jälkeäkään huoneen lattialla istuneesta pikkutytöstä, jollei katsoisi hänen silmiään. Tytön silmät ovat ammollaan, epätoivosta ja hädästä sumentuneet. Poskilla on kyynelten jälkiä kuin ruoskan iskut.
Esitämme saman kohtauksen taas uudelleen. Tyttö istuu lattialla, ja puristaa kädessään valokuvaa. Kuvassa on se sama taapero, vanhempi poika ja onnelliset vanhemmat. Kaikki näyttävät iloisilta.
Alakerrassa kuuluu ääniä. Tyttö havahtuu, ja minä sulaudun häneen. Tiesitte jo varmaan, kuka hän on.
Kirjoitan tätä kädessäni valokuva. Se sama typerä kohtaus, joka on toistunut vuodesta toiseen, on päättymäisillään alakerrassa. On jo sanomattakin selvää, että vietämme joulun kolmistaan äidin kanssa. Isä on lähdössä. Kuulen jo, kuinka ovi käy. Onko tämä kerta viimeinen?
Vanhemmillaan on ollut niin pitkään kuin tyttö jaksaa muistaa, kerran vuodessa/kahdessa vuodessa ns. "riitakausi". Riitakaudet kestivät yleensä n. 1-3 viikkoa. Riitakausien aikana koko talo on täynnä huutoa, kiroilua, itkua, ovien paiskontaa, mustamaalausta, parkumista, pahaa oloa, lisää huutoa, lisää kiroilua, lisää ovien paiskomista ja itkua...
Ensimmäisiä kertoja, jotka tyttö muistaa, ovat tulleet hänen ollessaan n. 3-vuotias. Hän istui kolmevuotiaana huoneessaan leikkimässä legoilla. Alakerrasta kuuluu hirvittävää huutoa ja kiroilua. 3w tassuttelee alakertaan pienillä jaloillaan, keskelle hirveintä ydinsotaa.. Isä lähtee, ja tyttö ja isoveljensä ja äitinsä jäävät itkemään..
Isä tuli kuitenkin parin päivän päästä takaisin.
Lisää samanlaisia tapauksia on tullut vuosien aikana. Ainoat erot ovat, että 3-vuotias taapero kasvaa. Pituus lisääntyy, ajatukset siitä mitä tapahtuu kypsyvät. Vaaleista, valtavista "voikukkahiuksista" tummuu porkkananvärinen laineikas tukka. Legot vaihtuvat mahdollisesti barbeihin, leikkipianoon tai palloihin ja rakennuspalikoihin. 4-vuotiaana käteen ilmestyy kirja. Muuten kaikki on samanlaista. Riitelyä alakerrasta. Isä/äiti lähtee, ja muut jäävät parkumaan rannalle.
Nyt 3-vuotiaan pikku taaperon tilalle on kasvanut 12-vuotias nuori tyttö. Ulkonäkö on muuttunut. Pituutta on tullut kohisten, tuskin taaperoksi tunnistaisikaan. Porkkananoranssi tukka on valtoimenaan kuin leijonan harja. Vartalosta on tullut murrosiän mukana kurvikkaampi, rinnat ovat kasvaneet. Tytössä ei olisi muuta jälkeäkään huoneen lattialla istuneesta pikkutytöstä, jollei katsoisi hänen silmiään. Tytön silmät ovat ammollaan, epätoivosta ja hädästä sumentuneet. Poskilla on kyynelten jälkiä kuin ruoskan iskut.
Esitämme saman kohtauksen taas uudelleen. Tyttö istuu lattialla, ja puristaa kädessään valokuvaa. Kuvassa on se sama taapero, vanhempi poika ja onnelliset vanhemmat. Kaikki näyttävät iloisilta.
Alakerrassa kuuluu ääniä. Tyttö havahtuu, ja minä sulaudun häneen. Tiesitte jo varmaan, kuka hän on.
Kirjoitan tätä kädessäni valokuva. Se sama typerä kohtaus, joka on toistunut vuodesta toiseen, on päättymäisillään alakerrassa. On jo sanomattakin selvää, että vietämme joulun kolmistaan äidin kanssa. Isä on lähdössä. Kuulen jo, kuinka ovi käy. Onko tämä kerta viimeinen?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.