Olen pahasti läheisriippuvainen luonne, tosin enää ei ole läheistä, jossa riippua. Aloitan heti suhteen alussa kovan kontrolloinnin ja käytän kaikkia mahdollisia manipulatiivisia keinoja muokatakseni toisen käytöstä ja persoonaa haluamaani suuntaan. Edellinen pitkä suhde onnistui, koska toinen osapuoli oli henkisesti todella tasapainoinen, monesta asiasta kiinnostunut ja usein valmis kompromisseihin. Niinpä hänelle oli helppoa tulla puolitiehen vastaan ja vain muutamasta asiasta jäi välillemme ikuinen kiistakapula, jos kyse oli hänelle intohimoisesta asiasta.
Jos nyt lähden uuteen suhteeseen, voinko heti alkuun varoittaa tätä ihmistä taipumuksestani ja pyytää häntä joko olemaan reagoimatta kontrollointiyrityksiin tai sanomaan, että hei, yrität nyt kontrolloida? Onko joku teistä kokeillut? Mitä jatkossa mahtaa tapahtua? Menevätkö yritykseni aina vain pahemmiksi vai laimenevatko ne lopulta? Tarve kontrolloida on niin voimakas, että kun ex oli minut jättänyt, huomasin miettiväni jatkuvasti erilaisia keinoja yhä manipuloida häntä, vaikka olen tämän piirteen itsessäni tiedostanut.
Pelkään etten kestä olla koko loppuelämääni yksin, mutta näyttää siltä, ettei ole muita vaihtoehtoja. Pää sekoaa, kun ei ole ketään jonka kanssa jutella.
Jos nyt lähden uuteen suhteeseen, voinko heti alkuun varoittaa tätä ihmistä taipumuksestani ja pyytää häntä joko olemaan reagoimatta kontrollointiyrityksiin tai sanomaan, että hei, yrität nyt kontrolloida? Onko joku teistä kokeillut? Mitä jatkossa mahtaa tapahtua? Menevätkö yritykseni aina vain pahemmiksi vai laimenevatko ne lopulta? Tarve kontrolloida on niin voimakas, että kun ex oli minut jättänyt, huomasin miettiväni jatkuvasti erilaisia keinoja yhä manipuloida häntä, vaikka olen tämän piirteen itsessäni tiedostanut.
Pelkään etten kestä olla koko loppuelämääni yksin, mutta näyttää siltä, ettei ole muita vaihtoehtoja. Pää sekoaa, kun ei ole ketään jonka kanssa jutella.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kun tiedostat tuon ongelmasi, niin sinun kannattaa tehdä asialle jotain. Parasta kai on sanoa kumppanikokelaalle suoraan, koska sekin jo itseltä ele vastustaa taipumustaan ja reilua toista kohtaan. Vaikea läheisriippuvaisen ja ripustautujan kanssa on elää. Ei se ole herkkua kumpaisellekaan osapuolella.
Kun omat ongelmat tiedostaa niin on selviytymisessä jo ainakin puolivälissä. Tietenkin on mahdollisuus, että näkee ongelmansa ylikorostuneesti ja liioittelee. Hyvä itsehoitokirjallisuus auttaa myös ja ilo siitä kun voi tehdä asialle jotain. Oppii muuttamaan käyttäytymistään ja uskaltaa avoimesti keskutella asiasta ja antaa luvan toiselle puuttua tilnteeseen.
tä toisillemme?
Aika kovahermoinen mies pitää olla jos ei lähtis karkuun jos ilmoitat heti alkuun..olen LR, ja tälläisenä pysyn.
Itse tutustuin tansseissa 1 ½ V sitten erääseen täysin tuntemattomaan naiseen.
Hän oli jäänyt leskeksi n 3v sitten, ja sen jälkeen kokenut syvän uupumuksen ja ajoittaista masennusta työssään hoito-alalla.
Kotonaan ei jaksanut hoitaa muuta kuin välttämättömät askareet. Sitten työkaverit onnistui houkuteltua tansseihin ja sinä-iltana jäin hänen kanssaan tälläisen LR riippuvaisen suhdekoukkuun. Aluksi hän oli hyvin empaattinen ja puhuimme joskus tuntikaudet menneisyyden tapahumistamme, mutta jotain outoa minusta hänessä oli se että hän, jokakerta kun tavattiin jossain, hän arvosteli itseään rumaksi, läskiksi ja ilkeäksi akaksi jota kukaan mies ei huolisi....todellisuudessa hän oli kaikkea muuta.
Olin ihan hulluna häneen ja olisin varmaan suostunu mihin tahansa , jos vain olisi vaatinut. Usein hän ahdistui siitä että halusin olla aina hänen kanssaan silloin kun siihen oli mahdollisuus.Lopulta hän ilmoitti, että hänellä on jotain säpinää erään minulle tuntemattoman, naimisissa olevaan miehen kanssa ja siksi hän ei voi enää jatkaa kanssani yhteydenpitoa.
Meni aikaa n 1½ kk ja taas hän alkoi viestitellä ja kyseli, "mitä mulle kuuluu" tyyliin, no selvishän siinä sekin että tää "hoito" olikin perunut avio-erohakemuksensa vaikka vannoi että erohakemus on edelleen vireillä ja nyt sekin tarina on loppua vaille ja sitten minä voisinkin täyttää sen tyhjän tilan, koska hänellä pitäis olla joku joka häntä arvostaa ja pönkittää hänen itsetuntoaan joka on ihan nollilla, avioliitossaan kokemansa henkisen väkivallan, miehensä taholta.
Olihan se minustakin imartelevaa kun hän kertoi kuinka hän välittää minusta, mutta kun kysyin oletko aidosti rakastunut minuun kuten minä häneen...hän meni sanattomaksi ja lopulta tunnusti, ettei hän ole tuntenut koskaan sitä "oikeaa" rakkautta edes omaa miestäänkään kohtaan ennen naimisiin menoaankaan, saati sitten kun heti kohta miehessään ilmeni sairaalloinen mustasukkaisuus.
Tämä "rakkaus" minua kohtaan oli hänelle vain tapa ripustautua minuun koska en jaksanut irrottautua hänestä. Koin jääneeni koukkuun häneen ihan säälistä, koska hän aina huonoinapäivinään olisi halunnut olla kanssani, seksistäkin hänelle oli tullut tabu, josta hän ei omien sanojensa mukaan ole koskaan voinut nauttia miehensäkään kanssa.
Minua alkoi vaivata hänen oikukas käyttäytyminen, hän syytti minua usein siitä että olin pilannut hänen päivänsä sillä etten osannut lukea hänen toiveitaan tai ajatuksiaan, eläen siinä uskossa että mun pitäis olla selvänäkijä ymmärtää sanomattakin mitä hän just sillä hetkellä ajattelee...no seuravana päivänä hän taas pyytelee anteeksi sanomisiaan, tyyliin "ei hän sillä mitään tarkoittanut".
Viikko sitten löysin netistä (googlesta) monta artikkelia tästä LR :ta potevista, sieltä löytyy nuo oirekuvaukset, ja ei todellakaan ole helppoa olla parisuhteessa jos tuosta listasta löydät itsesi.
Samantien annoin tälle "potilallani"nää dokumentit luettavaksi, silläkin uhalla että hän saa hepulin ja leimaa minut sekopääksi, mutta... yllätys, yllätys...hän kertoi jo itsekin tunnistaneensa nämä oireet jo oman koutuksensakin pohjalta, mutta en usko että häntä se tieto paljoakaan lohduttaa, mutta voihan sen tiedon kanssa elämä jatkua, mutta helppoa se ei tule olemaan hänellekään, vaikka yrittäis elää yksin ja ei olisi kenenkään harmina, koska hän, niinkuin moni muukin, kaipaa sitä toisen ihmisen läheisyyttä, ja kuitenkin hän pelkää että en enää jaksais olla edes hänen tukenaan, vaikka en ole häntä vielä kokonaan poissulkenut, mutta raskasta tämä on ollut molemmill, ja tulee varmaan olemaan ja mihinkään kestävään ja vakaaseen suhteesen en usko tään johtavan
Jospa olisit ensin pari vuotta yksiksesi. Saisit kokemuksen, että niinkin pärjäät ja elämä voi olla mukavaa. Siten tarpeesi ripustautua ehkä vähenisi? Voisit myös kirjallisuuden ja terapian kautta yrittää vapautua sairaudestasi.
Jos tämä ei auta, niin edessä voi olla katkenneiden suhteiden sarja. Jotkun ominaisuudet, kuten läheisriippuvuus, eivät vain sovi parisuhteeseen.